maanantai 22. elokuuta 2016

Metka elämänmuutos

Meille tuli lauantaina pentu. 7½-viikkoinen bordercollien pentu Metka, joka on virallisesti Cafú. Metka on syntynyt vanhemmilleen Kulolle ja Kujeelle 29.6.2016 ja on työlinjainen, ruskeavalkoinen ja lyhytkarvainen typykkä. Metka on syntynyt ja kasvanut täällä Tampereella, joten pennun katselu- ja hakureissut ovat olleet varsin lyhyitä. Metka syntyi yhdeksän pennun laumaan ja on yksi kuudesta tytöstä. Metka on noin vuoden etsinnän ja odotuksen tulos ja muutamasta yhdistelmästä olin ennen tätä ollut kiinnostunut, kunnes alkuvuodesta jäin juuri tätä pentuetta odottamaan - ja se kannatti.
                                                              Kuva: Katri Mure
Metka on veikeä, reipas ja rohkea penneli, joka ei tunnu hätkähtävän oikein mitään. Se syö, leikkii, ulkoilee ja tutkii ympäristöään reippaasti ja uteliaasti. Se ei juuri välitä Sarasta ja Mististä eikä myöskään muista ihmisistä. Se ottaa kivasti kontaktia, oppii kovaa kyytiä oman nimensä ja sen että mammaa silmiin katsominen on tosi jees ja namin arvoinen juttu. Metka osaa leikkiä hyvin ja on myös ahne. Metkis oli pentulaatikolla melkoisen itsenäinen ja veikeä tapaus ja jo ensimmäisen vierailukerran jälkeen juuri se jäi mieleeni ja aloinkin seurailla erityisesti sitä. Kerroin kasvattajalle ihastuneeni juuri tuohon pentuun ja niinpä se lopulta valikoitui pennukseni.
Metkan kanssa on tarkoitus puuhailla samoja juttuja kuin Mistin kanssa eli aksata ja tokoilla. Katsotaan mitä muuta mahdollisesti ehditään. Ensisijainen toiveeni on kuitenkin, että Metka olisi terve ja saisin sen kanssa monta hyvää yhteistä vuotta. 

Sara ja Misti yrittävät parhaansa mukaan ignoorata pentua eivätkä välitä siitä. Ne tuppaavat irvistelemään pennulle, mikäli se tulee liian lähelle tai yrittää leikkiä. Harmittaa todella paljon, että nuo ovat tuollaisia ämmiä eikä niistä ole pennulle leikkikaveriksi. Muistelin juuri kuinka hieno leikittäjä Helmi oli aikoinaan Mistille ja onkin ikävää, että Mips ei siirrä perinnettä eteenpäin. Tänään tuli myös hetkellinen itkunpuuska ja Helmi-ikävä - kyllä se vaan oli niin hirmuisen rakas ja tärkeä ja on sitä edelleen. Voi Hemppaseni <3
                               
                                                                           Kaksi alinta kuvaa: Katri Mure

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

No mutta pitkästä aikaa

Viisi kuukautta on kulunut edellisestä blogipäivityksestä. Aina on ollut tarkoitus kirjoittaa, mutta ei muka ole ollut aikaa, vaikka kiinnostuksen ja innostuksen puutteesta saamattomuus on enemmän ollut kiinni. Ihmeitä ei ole koirarintamalla tapahtunut. Kisattu ollaan vasta toukokuun puolivälissä agilityn merkeissä Takkujen kaksipäiväisissä kisoissa, edelliset kisat olivat puoli vuotta takaperin marraskuussa. Tuliaisina muistaakseni pari hyllyä, vitonen ja nolla ja melko jähmeää oli meno eikä Mistin hyppääminen ollut taaskaan mitään hyvää. Tuomareitakaan en enää muista, toinen taisi olla Johanna Wuthrich.
Toiset kisat olivat nyt maanantaina, mutta meidän osalta kisat jäivät ensimmäiseen rataan, jolta nolla kumminkin tehtiin, kun tuomari Salme Mujunen kehotti tai suorastaan vaati meitä skippaamaan toisen radan koiran arpoessa niin pahasti hypyillä. Mujunen veikkasi Mistin olevan kipeä, vaikka itse en edelleenkään aivan siihen teoriaan usko, sillä välillä se hyppää ihan hyvin. Alusta-arkuutta ja epävarmuuttahan olen aiemmin epäillyt syyksi, mutta mikä on totuus, en tiedä. SM-kisat ovat tasan viikon päästä sunnuntaina ja sinne mennään lähinnä kokemusmielellä eikä tulostavoitteita sinänsä ole - toiveena olisi tehdä sujuva, kiva rata, jolla Misti viilettäisi rennosti ilman arpomisia.

Tokoa ollaan treenattu viime aikoina enemmän, vaikka kaikki treeni on ollut suht vähällä viime kuukausina. Toiseen EVL-kokeeseen ollaan menossa viikon päästä tiistaina, saas nähdä kuinka käy. Misti osaa liikkeet kyllä kivasti ja on kehittynytkin, mutta todellinen tilanne nähtäneen kokeessa.

Kahdesta on tullut myös neljä, sillä allekirjoittaneella on nykyään so called avomies ja Mistillä koirakaveri, pian 11-vuotias sekarotuinen Sara. Sarassa on enimmäkseen saksanpaimenkoiraa, mutta myös pitkäkarvaista collieta, suomenajokoiraa ja newfoundlandinkoiraa - melkoinen mikseri siis. Saran ja Mistin yhteiselo sujuu hyvin ja ne ovat kaveruksia keskenään, tuki ja turva toinen toisilleen. Sarppa on pelkkä kotikoira, melko rauhallinen ja tasainen vanharouva, joka muistuttaa mua paljon Helmistä, välillä liiankin paljon. Kahteen koiraan tottuminen kävi kivuttomasti, onhan mulla ollut niitä kaksin kappalein ennenkin, eikä elämä tunnu sen raskaammalta kahdenkaan koiran kanssa.
Kesä kulunee tiiviisti töiden merkeissä, mutta yritän päästä kisoihin niin usein kuin töiltä ja muilta kiireiltä pystyn ja hienoa olisi saada toivottuja tuloksiakin. Ahkeraa blogin päivittämistä en lupaa, mutta toivottavasti tämä kuitenkin hengissä pysyy ja tänne tulisi edes satunnaisesti kirjoiteltua. Kovin syväluotaavia treenianalyysejä ja kisaraportteja en ehkä jaksa enää tehdä, vaikka niistä ja niiden lukemisesta on ollut kyllä hyötyä ja hupia. Aika vain on rajallista ja tärkeintä on kuitenkin se, että treenataan ja tehdään.

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Eteenmenon etenemättömyyttä

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että me ei edetä tokon suhteen ollenkaan, mutta agilityssä taas sitäkin enemmän. Eteenmeno, merkitön merkki junnaa edelleen kuukausien hinkkaamisen jälkeen pääosin paikoillaan eikä edistystä tapahdu. Välillä Misti lähtee suoraan etenemään mutta ei etene tarpeeksi pitkää matkaa. Paljon se edelleen lähtee kaartamaan vinoon tai siihen kohtaan mihin edellisellä toistolla olin sitä lähettänyt. Miten yksi eteenpäin suoraan juokseminen voi olla niin vaikea oppia, että ei tosikaan. Ja onko totta, etten osaa sitä opettaa. Sisällä oikein kiehuu kun ajattelen koko eteenmenoa ja tekisi sen suhteen mieli vain heittää hanskat tiskiin. Aina on kaikki liikkeet saatu toimimaan, vaikka kyseessä olisi teknisesti paljon vaikeampi tai useasta palasesta koostuva liike, mutta yhtä eteenmenoa ei varmana saada millään ilveellä toimimaan. Misti ei ilmeisesti vieläkään tajua mistä on kyse ja on ihan kujalla suurimman osan harjoituksista.
Jos jotain positiivista täytyy hakea, sujuu esimerkiksi ohjattu ja kiertohyppynouto yleisesti ottaen todella mallikkaasti ja Misti menee jopa merkin taakse ihan suoraan seisomaan, vaikka välillä yrittää napista vastaan tai mystisesti unohtaa oikean asennon. On se pirullinen koira: vaikka se osaa ja on tehnyt pitkään aivan oikein, voi se seuraavalla kerralla taas sooloilla omiaan eikä osaamisesta ole tietoakaan, vaikka mikään asetelmassa ei olisi muuttunut. Suoritusvarmuutta sillä ei siis oikein ehkä enää ole, sillä Misti saattaa mokata opituissakin asioissa. Paljolti luulen sen kyllä liittyvän ihan Mistin mielentilaan ja keskittymiskykyyn, vaikka ei se kyllä mikään penaalin terävin kynäkään ole.

Mutta kyllä vaan nyt vastustaa ja tokomotivaatio on tämän paikallaan junnaamisen takia jonkin verran laskenut. Kaiken lisäksi Misti tuntuu mokailevan eniten juuri kimppatreeneissä ja näyttääkin siltä, että me ollaan ihan surkeita ja aina samassa pisteessä... Eikä kyse ole oikeastaan siitä, että se ottaisi muista häiriöitä mutta muuten vaan aina silloin mokailee helpoissakin jutuissa. Kuinka noloa. Vaikka on Mististä tullut iän myötä jotenkin lapsellisempi ja se on kaikista ja kaikesta niin ärsyttävän kiinnostunut. Ja neiti täyttää parin päivän päästä 5. Tavallaan se paranee iän myötä mutta tietyiltä osin muuttuu ärsyttävämmäksi. :D Röyhkeyttä ja itsevarmuutta siinä on enemmän, mikä on ihan hyvä, sillä mä olen loppujen lopuksi varsin auktoritäärinen ja vaativa kouluttaja eikä todella pehmeä ja herkkä koira tällaista omistajaa kestäisi - tai pikemminkään mä en kestäisi sellaista koiraa.
Onneksi rakas lajimme agility sujuu, vaikka kisoista on turha haaveillakaan. Ärsyttää, kun pitää koiran takia pitää koko hallikauden yli kestävä kisatauko - mutta kun ei se vaan siellä hallissa kulje normaalisti niin turha kisata. Jotakin henkisiä ongelmia tuolla koiralla kyllä on, olisiko se sitten kuitenkin alusta-arkuutta tai vastaavaa. Mikään ei aksassa ärsytä niin paljon kuin koiran odottelu ja hidastelu, jota esiintyy Mistin kanssa PALJON. Harmittaa, mutta tilanne on vaan hyväksyttävä ja kuljettava kisoissa kesäkaudella. Keskitytään talvi treenaamaan niin että ollaan toukokuussa täydessä iskussa ja aivan hurjan päteviä. ;)

Lisäksi Misti on taas Kuusamosta palaamisen jälkeen vetänyt hirveää kakkashowta ja sekä kakkinut että oksentanut sisälle ja vähän väliä sillä on ollut kauhea kiire ulos. Ihan perseestä, kirjaimellisesti, enkä tiedä mikä sillä taas on. Tultiin tosiaan maanantaina Kuusamosta, jossa oleilu sujui leppoisasti. Päästiin jopa kolmesti hiihtämään, jihuu, kun muuten oli niin kovat pakkaset. Treenattiin (tokoa) ehkä kolme kertaa, muuten vaan lenkkeiltiin eikä edes tehnyt mieli treenata.
Olipa kovin negatiivissävytteinen blogiteksti, vaikka ei se elämä nyt sellaista ole. Puolustukseksi sanottakoon, että yksi lempinäyttelijöistäni kuoli pari päivää sitten ja se tuli todella puskista ja oli murheellinen uutinen. Ja aivan sama, vaikka joku toko ei joskus suju - olen todellisuudessa oppinut laittamaan asioita oikeisiin mittasuhteisiin ja viisveisaamaan jostain tuloksista ja kisamenestyksestä sen jälkeen kun Helmi kuoli. Kaikki tuollaiset ovat loppujen lopuksi hirvittävän merkityksettömiä juttuja, kun on menettänyt maailman rakkaimman ja tärkeimmän asian. Vaikka Misti on hurmaava ja rakas, ei se ole Helmi. Voi Hemppaseni, olisitpa vielä täällä.
Kävin joululomalla Helmin varakasvattajan luona, joka toi Helmin sisarpuolen tyttärentyttären sisälle meitä moikkaamaan. Se muistutti niin paljon Helmiä siinä hästätessään, milloin mitäkin tarjotessaan, intoa pursutessaan. Ei tuntunut yhtään pahalta - päinvastoin sydämen valtasi hurjan lämmin tunne ja tuntui siltä kuin olisi Helmiä katsellut ja se helpotti, lohdutti. En ole nähnyt Helmiä puoleen vuoteen, se on pitkä aika eikä suru ole hellittänyt - miten se voisikaan, kun on rakastanut jotakuta niin pitkään, miten on edes mahdollista rakastaa ketään niin paljon. Jonkun mielestä on varmaan hulluutta surra koiraa näin pitkään, mutta Helmi oli minulle paljon enemmän ja suru ja kyyneleet ovat merkki siitä - syvästä kiintymyksestä, rakkaudesta ja ikävästä.