sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Kovemmat tavoitteet kuin koskaan

Vuosi alkaa olla paketissa ja on aika tehdä jokavuotinen tavoitekatsaus kuluneeseen vuoteen sekä loihtia uudet tavoitteet.
Koiraharrastuksen osalta kulunut vuosi oli oikein onnistunut. Misti nousi molemmissa lajeissaan ylimpään luokkaan kisaamaan ja on agilityssä tehnyt koviakin tuloksia ja noussut lyhyessä ajassa SM-tasolle (kai osallistumisoikeus SM-kisoihin tarkoittaa SM-tasolla kisaamista :D). Paljoa iloa ja onnistumisia vuoteen mahtui, mutta myös harmitusta ja surua. Koin pahimman asian mitä koiranomistaja voi kokea, kun menetin rakkaan Helmini. Helmin kuolema on edelleen äärimmäisen tuskallinen asia ja sen ajatteleminen sattuu ja saa itkemään. Ehkä joskus koittaa aika, kun voin muistella Helmiä hymyssä suin ilman että viiltävä suru ja tuska valtaa sydämen ja mielen. Hempan poismenosta on vielä liian vähän aikaa ja suru on liian tuore. Ei mene päivääkään ettenkö kaipaisi Helmiä ja haluaisi sen takaisin luokseni, mutta kuolleita ei voi herättää henkiin ja menetyksen kanssa on vain opittava elämään. Ja on pidettävä kiinni kaikista niistä ihanista muistoista ja ajatuksista. Edelleen sitä ajattelee, että Helmi on vielä täällä, kunnes sen kuoleman muistaa. Vaikka onhan se täällä eikä oikeasti koskaan lähtenyt.

Vuosi sitten asetetut tavoitteet näyttivät tältä ja ensimmäisenä siellä koreilee mummokoiran tavoitteet. Voi Helmi.

Helmi

- Pysyä edelleen terveenä, hyväkuntoisena ja tyytyväisenä mummokoirana.
Tämä kyllä toteutui kaikin puolin. Helmi oli loppuun saakka hyväkuntoinen ja tyytyväinen ja lähti saappaat jalassa <3
- Nauttia eläkepäivistä ja olla touhuissa mukana.
Helmi todella sai nauttia eläkepäivistä sekä Tanpereella että Kuusamossa. Oli touhuissa mukana, mutta ei vain vuoden loppuun asti, kun elämä loppui kesken. 

Misti

- Pysyä terveenä, hyväkuntoisena ja onnellisena koirana.
Check. Misti oli koko vuoden terve ja hyväkuntoinen ja toivon mukaan myös onnellinen. 
- Lenkkeillä paljon ja touhuilla kivoja juttuja.
Check. Paljon kyllä lenkkeiltiin niin kuin aina ja touhuiltiin kivoja juttuja, vaikka olivatkin kovin treenipainotteisia. Kuusamossa Mistillä sitten taas oli enemmän sellaista muuta touhuilua.
- Tokossa VOI1 ja EVL:n korkkaus.
Check! Molemmat toteutuivat: heinäkuussa VOI1 ja marraskuussa eka EVL-koe, vaikka ei ollutkaan mikään hieno korkkaus. 
- Agilityssä nousu kolmosluokkaan. Tehdä hyviä, sujuvia ratoja ja nollia myös.
Check! Heti tammikuussa kolmosiin ja siitä eteenpäin ollaan tehty kyllä hyviä ratoja ja paljon nollia. :) Bonuksena SERT-A! 
- Luonnetesti.
Check! Luonnetestissä käytiin huhtikuussa ja läpihän se meni ja kirkkaasti. Taitaa muuten olla tämän vuoden parhaimmistoa bortsujen lte-tilastojen suhteen, on se hieno koiruus! 
- Olla samanlainen kultakimpale harrastus-, kisa- ja kotikoirana.
Check! Sellainenhan se oli, ellei parempi. Tämä koira paranee vanhetessaan. :) 

Emmi

- Touhuta, harrastaa ja kisata aktiivisemmin eli olla aktiivisempi koirarintamalla. Pysyä koiraharrastajana ja jatkaa tätä hienoa lajia. Ennen kaikkea olla ja tehdä koirien kanssa enemmän.
Check! Oli kyllä varsin aktiivinen vuosi ja treenattiin ja kisattiin paljon. Hyvä minä! 
- Opiskella ahkerasti ja edistyä opinnoissa.
Check! Opiskelin keväällä ihan hurjana ja tein tosi paljon opintopisteitä (viime lukuvuoden kokonaissaldo 69 opintopistettä :O)
- Kokea ja tehdä uusia asioita ja vanhoja myös.
Hmmm, outo tavoite. :D Aika koirapainotteista oli, mutta kai mä jotain uutta tein, kun Tampereella kuitenkin eri mahdollisuudet verrattuna Kuusamoon. 
- Tehdä ulkomaan reissu.
Ulkomailla en valitettavasti päässytkään käymään. Toivottavasti vaikka ensi vuonna! 
- Käydä viikoittain (mieluiten useamminkin) jumpassa ja juoksemassa.
Check! Ollaan käyty paljon juoksemassa Mistin kanssa minkä lisäksi itse olen kulkenut jumpassa 2-3 kertaa viikossa nostelemassa puntteja ja kasvattamasssa lihaskuntoa. 
- Olla onnellinen.
Kyllä kai tässä ihan onnellisia ja tyytyväisiä ollaan oltu elämään. :) 


Sitten vuoden 2016 tavoitteisiin, jotka tulevat olemaan kovempia kuin koskaan. Saas nähdä miten pystytään vastaamaan niihin, kun tämän vuoden tavoitteet toteutuivat käytännössä kaikilta osin - kylläpäs menikin hyvin!

Misti

- Pysyä edelleen terveenä, hyväkuntoisena ja tyytyväisenä.
- Tokossa FI TVA.
- Agilityssä vähintään 1 x SERT-A ja SERT-H. Osallistua SM-kisoihin ja päästä siellä finaaliin. Mistille vielä lisää nopeutta ja parempaa, tasaisempaa menoa hyppäämisen suhteen.
- Hyväksyä mahdollinen uusi pentu ja tulla sen kanssa toimeen ja antaa olla vaikuttamatta Mistin tekemiseen ja luonteeseen ainakaan negatiivisesti.

Emmi

- Pysyä itsekin terveenä ja tyytyväisenä elämään ja arkeen.
- Opiskella edelleen ahkerasti ja saada opintoja suoritettua.
- Käydä yhä paljon jumpassa ja juoksemassa.
- Jatkaa kasvissyöntiä ja pysyä erossa tehotuotannon lihasta.
- Löytää loistava pentue ja ottaa/saada uusi bc-pentu, jonka kanssa hommat lähtisivät rullaamaan mukavasti ja joka tuntuisi hyvältä, itselle sopivalta koiralta.

Mitään joulukuvaa ei ole, vaikka ollaan täällä Kuusamossa lumen keskellä, joten toivotan muuten vain hyvää joulua ja uutta vuotta! Treenattu ei olla Kuusamoon tulon jälkeen, mutta ehkä ihan hyvä pitää taukoa.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Liebster award ja treenilöpinää

Sain Sabinalta tällaisen haasteen ja ajattelin kerrankin vastata siihen.

"Liebster awardin idea on uusien ja tuoreiden blogien löytäminen ja se että pienemmätkin blogit saisivat näkyvyyttä. Liebster award annetaan bloggaajalta bloggaajalle. "



1. Nimeä yksi koirasi/koiriesi persoonallinen piirre tai tapa.
- Mistillä on niitä kyllä, mutta jos yhden nimeän niin se on se, kun Misti tulee painamaan leukansa esim. polvea tai jalkaa vasten ja tuijottaa sitten vaativasti silmiin.
2. Miten olet päätynyt koiraharrastusten pariin?
- No kun oli oppivainen, harrastuksiin sopiva koira niin halusin toki koiran kanssa kaikkea puuhastella ja se on muodostunut ihan koiraharrastukseksi. Tykkäsin jo Helmin kanssa touhuta ja sitä koulutella.
3. Miten olet päätynyt juuri siihen koiraan tai niihin koiriin mitä sinulla on?
- Tykästyin kovasti bordercollieen ja se tuntui minulle kaikin puolin sopivalta, niin sellainen sitten tuli. Helmi taas tuli, kun tutuillamme oli koiranpentuja ja halusin niistä yhden ilman että rotua tai muutakaan juuri mietittiin.
4. Onko sinulla ollut tai oletko suunnitellut hankkivasi muun rotuisia?
- Juurikin Helmi (karjalankarhukoira) on ollut, mutta en ole suunnitellut/aikonut hankkia muun rotuisia, koska mitäpä sitä parasta vaihtamaan! Jos joskus haluaisin pienen koiran bortsun rinnalle, voisin ottaa vaikkapa sheltin, mittelin tai schipperken taikka sitten kun en enää aktiivisesti joskus vanhana harrasta/kisaa, olisi esim. lapinporokoira tai collie  potentiaalinen vaihtoehto.
5. Kuinka monta koiraa samassa taloudessa on sopiva määrä? ;)
- Tällä hetkellä kaksi olisi sopiva määrä, mutta kolmekin vielä menisi.
6. Onko sinulla yhtä isoa "gurua", jonka ideologiaa seuraat kouluttaessasi?
- Noup. Ei kerrassaan ketään.
7. Mikä on paras piirteesi kouluttajana?
- Vaikea sanoa. Ehkä se, etten ole mikään lepsuilija tai sellainen, jonka koira saa kurittomasti ja rajattomasti tehdä mitä lystää ilman että omistajalla on siihen mitään auktoriteettiä. Tai se, että ymmärrän hyvin koiran mielen liikkeitä ja osaan kouluttaa ja treenata sillä tavalla, että koira ei opi ennakoimaan ja että tehdään vaihtelevasti, eri asioita aina painottaen.
8. Mitkä ovat mielestäsi tärkeimmät ominaisuudet ihanteellisessa harrastuskoirassa?
- Tietty vietikkyys, voima ja sähäkkyys. Lisäksi itsevarmuus, hyvä hermorakenne ja halu tehdä ihmisen kanssa. Agilitykoirassa toki myös nopeus ja hyvä liikkuvuus.
9. Kuinka hyvin koirasi vastaa näitä?
- Oikeastaan kaikilta muilta osin paitsi että itsevarmuutta voisi olla toisinaan enemmän eikä nopeus ja liikkuvuuskaan huippuluokkaa ole.
10. Mitä ovat mielestäsi tärkeimmät hyvän kouluttajan ominaisuudet?
- Taito ja herkkyys lukea, ymmärtää ja tukea koiraa sekä kärsivällisyys ja valmius heittäytyä - antaa sille koiralle siinä hetkessä kaikkensa.
11. Mikä koiraharrastamisessa on sinulle palkitsevinta?
- Asioiden oivaltaminen ja oppiminen sekä koiran että ohjaajan osalta. Ja se kun jokin asia kovan treenin jälkeen sujuu ja näyttää siltä kuin on halunnut.

En jaksa haastaa ketään tai keksiä kysymyksiä, jokuhan voi tämän halutessaan tehdä.

Tällä viikolla ollaan Mistin kanssa käyty neljästi hallilla treenaamassa, minkä lisäksi olin itse eilen aksakisoissa talkoilemassa. Maanantaina agilityn ohjatut treenit ja kivasti kyllä taas meni. Oli vaan sellainen rata, että Misti helposti valui hypyillä tosi pitkälle. Todellinen treenin paikka oli alun sivuirrotus, jossa lähetin Mistin sivusta hypylle ollen itse viereisellä hypyllä, jonka jälkeen piti vielä valssata. Oli aika vaikea meille, kun ei olla noita paljon tehty ja koutsi sanoi Mistin kääntyvän huonosti tuollaisissa kohdissa, vaikka muuten onkin hyvä kääntyjä. Ja itse en oikein ymmärtänyt koko sivuirrotusta enkä tajunnut milloin mitäkin pitää tehdä ja mihin suuntaan, kunnes se sitten valkeni.
Halusin mennä jo tiistaiaamusta itsenäisesti treenaamaan, kun oli kirpsakka ilma ja minulla tälle vuodenajalle epätavallisen kova treeni-into. Aksassa harjoiteltiin edellisillan sivuirrotusta ja saatiin toimimaan kivasti. Lisäksi tein irtoamistreeniä ja lähettelin Mistiä mahdollisimman kaukaa taikka leijeröiden eri esteille, kun en anemikkona oikein jaksa tällä hetkellä juosta. Toki tuollaisia irtoamistreenejä on hyvä tehdä ihan muutenkin. Torstaina tein sitten ratatreenin, mutta en muista enää millainen rata oli kyseessä.

Tokossa ollaan tällä viikolla saatu merkki taottua Mistin kalloon niin että se osaa (ja suostuu) kiepauttaa itsensä suoraan merkin taakse, jes! Tänään käytiin Marjan ja Millin kanssa treenaamassa ja Mipsu näytteli todella hienoja merkille menoja ja ohjattuja. Tänään saatiin melko vähällä huomautuksella Misti myös katsomaan kapuloiden sijoittelua. Kiertohyppynoutokin toimii niin kivasti ja on aivan huippu. Ainoa päänvaivaa aiheuttava liike nyt on edelleen se ruutu ja siinä siis nimenomaan ympyrään meno, mutta jatkamme harjoituksia!
Tällä viikolla aloin tehdä Mistille myös semmoisia treenejä, että laitan vierekkäin vaikkapa merkin, kapulan ja niiden taakse ruudun ja käsken Mistin suorittaa niitä kaikkia eli mennä merkille, tuoda kapulaa ja mennä ruutuun. Tunnarin kanssa tein samaa ja kapuloiden vieressä oli hyppyeste. Vähän se on mokaillut, mutta tänään teki joka kerta aivan oikein eli pikkuhiljaa Mips oppii kuuntelemaan ja ajattelemaan. Nämä on sille tosi hyviä treenejä, olisi pitänyt tehdä jo aiemmin. Tämän myötä se ei toivon mukaan enää sitten kokeessakaan mene summamutikassa väärille kohteille vaan todella kuuntelee ja miettii, että mitäs juttua tässä nyt käskytettiinkään.
Tämän päivän tokoista ja leikkimisistä on myös videota Titaniumilla höystettynä:
Seurattiin aamusta tokokoetta hallilla ja EVL:n suoritusten näkeminen valoi kyllä taas uskoa meihin. Ei pitkäänkään tokoa kisanneilla aina mene niin kuin Strömsössä ja uudet liikkeet näyttävät olevan vaikeita muillekin. Ja vaikka en toivo kenenkään epäonnea, olin tavallaan iloinen huomatessani meidän silloin saaneen joistain liikkeistä parempia pisteitä kuin meitä huomattavasti kokeneemmat kisaajat. Kyllä mekin tästä noustaan ja saadaan niitä ykköstuloksia!

Kävin muuten myös elämäni ensimmäistä kertaa messarin näyttelyssä viikko sitten lauantaina. Katselin huvikseni bortsukehää ja eipä kyllä edelleenkään huvita tuo näyttelytouhu, jonka niin moni näyttää ottavan kovin vakavasti ja oikeasti iloitsevan menestyksestä. Ilokseni kovin turkikkaita ja raskaita bortsuja ei kehässä juurikaan kuitenkaan ollut ja ihan suht kivan näköisiä koiria luokissa sijoittui. Tai mitä kukin pitää kivana, itse en näistä näyttelylinjaisista enää niin (ulkonäöllisesti) välitä. Se mitä pidän ikävänä on se kun esittäjät komentavat koiria pitämään häntää alhaalla ja näyttävät sillä tavalla latistavan koiran mielialaa ja tekemisen iloa. Kun vähän mamma murahtaa niin ilme valahtaa ja häntä laskee. Kyllä, se varmasti kuuluu asiaan, mutta näyttää ikävältä. Hah, muistan Mistin kantaneen ensimmäisessä (ja viimeisessä) näyttelyssään häntää hienosti korkealla ja reippaasti selkälinjan yläpuolella. :D Mutta mitä kukin arvostaa ja haluaa, siitä kai se on kiinni.

Huomenna käydään vielä meille tämän vuoden viimeisissä aksatreeneissä ja tiistaina lähdetään Kuusamoon joululoman viettoon. Tai ainakin Misti saa viettää lomaa, mutta minä teen kyllä töitäkin. Aksa jää siten hetkeksi tauolle, mutta tokotreenit jatkuu, kun on tilaa tehdä isojakin liikkeitä.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Eleetöntä agiliitelyä

Hii, maanantaina oli huikean hyvät aksatreenit! Rata oli kiva ja meillä meni niin nappiin. Koira kulki hyvin, ohjaaja osasi rytmittää, merkata ponnistuspaikat ja ohjata pitkällle ilman käsiä. En ole enää aikoihin oikein käyttänyt käsiä, sillä kuka niitä tarvitsee, kun voi liikkeellä ja muilla kehon osilla ohjata niin paljon paremmin. :) Kaikki alkaa olla nykyään niin selkeää agilityssä ja tavallaan se tunne omasta ohjaamisesta ja liikkumisesta on niin erilaista. Se on parhaimmillaan niin rauhallista, tarkkaa ja pienieleistä - siinä ei ole mitään liikaa eikä liian vähän. Ei tule enää mitään paniikkia, että äkkiä tuonne ja tuonne, vaan rauhassa mennään ja tehdään, jolloin ehditään paljon paremmin. Eihän se nyt todellakaan aina tällaista ole, mutta maanantaina oli jotenkin niin harmonista ja varmaa, ja omatoimitreenatessamme se on samanlaista. Ihanaa, kun alkaa vihdoin ja viimein - muutaman vuoden treenaamisen jälkeen - osata ja ymmärtää!

3-hypylle tein ensin valssin, mutta koutsi käski kokeilla neloselle vekkiä ja siitä takaaleikkausta vitoselle ja sehän toimi hyvin. Ehdin kevyesti vekkaamaan neloselle hyvän linjan ja Misti luki sen jälkeisen takaaleikkauksen hyvin as usual. Sitten olikin paljon aikaa koiraa odotellessa. Koutsi sanoi Mistin arponeen 7- ja 8-hypyillä, kun mä olin tosi kaukana siitä. Taas mietittiin mistä kummasta se johtuu, mutta myös koutsin mielestä se on henkistä ja itsevarmuuden puutetta. Mistillä kai pelottaa jäädä yksin suorittamaan tosi kauas mammasta.
Jotain piti tehdä vasta 9-hypyllä ja siinäkin oikeastaan riitti ponnistuspaikan merkkaus eikä käsiä tarvittu vetämään koiraa yli tmv. Keppien jälkeen paras oli valssi ja ehdin silti vähän vekata 15-hyppyä ja tehdä päällejuoksun 16-hypyllä. Sitten kokeilin koutsin kehotuksesta vetää Mistin 19-hypyn oikealle puolelle saksalaisen sijaan ja toisella yrittämällä meni ihan älyttömän hyvin! Eli itse tavallaan peruutin hypyn tälle puolelle rintamasuunta enemmän 16-hypylle päin, merkkasin koiralle hypyn ja tosi tiukasti Misti tulikin. En muista ohjauksen nimeä, mutta se toimi hyvin, vaikken tätä ohjausta juuri suosi. 20-hypylle riitti pelkkä pieni rytmitys ja loppu oli helppo. Ihan mielettömän hyvä suoritus eikä varmasti tullut ylimääräisiä sekunteja missään ja niitähän me juuri yritetään saada pois. :)

Mutta tosiaan, aksat sujuu ja onnistutaan tekemään kaikki radat käytännössä aina nollana läpi, vaikka olisi mitä kieputusta. Misti kyllä kulkee tosi lujaa - harmi vaan, että se ei ulotu aina kisoihin asti. Kontaktitkin on olleet nyt tosi hyvät ja olen muistanut vaatia niitä.

Tokoiltu ollaan hallilla pari kertaa viikossa. Ollaan tietty hinkattu merkitöntä merkkiä ja sen kanssa saan edellään vaivata päätäni. Välillä Misti menee oikein hyvin ja suoraan eteen ja välillä lähtee kaartamaan ihan vinoon. Vaikeinta taitaa olla, jos jotakin on näköpiirissä, mutta kunnon aukealle ja tyhjälle kohdalle lähtee paremmin. En ole eläissäni ollut näin suurissa vaikeuksissa minkään liikkeen tai asian kanssa. Tsiisus, järki lähtee. Ruutuun kuitenkin aina sitten löytää tosi hyvin ja Mistille ruudun paikka on ihan selkeä, vaikken sitä edes sinne pysäyttäisi.

Ohjattua ollaan jatkettu niin että vaadin Mistiä aina katsomaan kapuloiden sijoittelua ja kehun sitten siitä. Ei ole yhtään enää mokaillut - menee takuulla aina oikealle kapulalle ihan suoraan, vaikka houkuttimena/ansana olisi leluja, rimoja, siivekkeitä... Merkin kanssa tuskailen säännöllisesti, kun Misti on niin hankala saada sille suoraan. Ja pikkuneiti koko ajan kommentoi jotakin ja napisee vastaan - luulee olevansa niin erehtymätön ja aivan oikein siellä eikä suostu korjaamaan paikkaa. :D Tänään tosin teki kentällä kyllä tosi hyviä suorituksia ja meni ilman nipottamista suoraan seisomaan. Kyllä minä vielä tämän tahtojen taistelun voitan!

Kiertohyppynoutoa olen tehnyt nyt vähemmän ja siinäkin lähinnä yrittänyt saada koiran hiljaiseksi. Keskityin niin kovasti nostamaan Möösän virettä ja tekemään siitä röyhkeän, etten kiinnittänyt huomiota haukkumiseen. Kiva yrittää nyt saada se pois... Ollaan kuitenkin onnistuttu tekemään jo kiertoja ja "jääviä" äänettä, joten kyllä se tästä! Muuten Misti on jopa parempi tuon liikkeen kanssa kuin aiemmin, tekee aina oikean vaihdon ja menee oikealle kapulalle.

Tunnaria olen tehnyt esimerkiksi ruudun edessä tai läheisen aksakentän vieressä, että Misti joutuu keskittymään ja tietää varmasti mitä ollaan tekemässä sen kamalan koesekoilun jälkeen. Luultavasti se jäi vain kertaluonteiseksi kommellukseksi.

Seuruuta ollaan säännöllisesti hinkkailtu ja tänään saatiin tosi upeaa settiä, erityisen tyytyväinen olin juoksusta pysähtymisiin. Taas on Misti lähtenyt vähän edistämään, joten on pitänyt paikkaa vähän korjailla. Muuten on kyllä tosi hyvän näköistä ja tuntuista.

Muuten ollaan vain lenkkeilty ja oltu. Tämä vuodenaika ja pimeys vie puhdin eikä itselleni taas iskenyt paha anemiakaan auta asiaa. Juoksemassa ei olla voitu käydä eikä reipastahtinen lenkkeilykään oikein kivalta tunnu, kun happi meinaa loppua ja lihaksista loppuu voima. Kyllä se tästä taas rautakuurin ja edessä häämöttävän joululoman voimin iloksi muuttuu!

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Kaameita kisoja

Oih, olenpas ahkera blogin päivittäjä! Pari viikkoa sitten siis ensimmäinen EVL-koe omalla hallilla ja perseelleenhän se meni. Mistin mielentila oli huono; haaveili pääsevänsä viereiselle agilityradalle, oli kiihkeänä ja samalla jotenkin keskittymiskyvytön. Sen katse oli väärissä kohteissa ja se bongaili koko ajan ruutua. Sitä saa mitä tilaa ja rakentaa - kiihkeää, tuhmaa ja aktiivista koiraa.

Ekana paikallaolot, jotka molemmat menivät ihmeen hyvin! Itse olin vaan ihan kuutamolla ja lähdin vahingossa kehästä ennen arvosanan antamista. :P Onneksi hoksasin palata takaisin, kun muut kilpailijat jäivät kehään. Luokassa oli jopa neljä koiraa. Sekä istumisesta että makuusta 9½ - koira oli kuulemma ollut vinosti perusasennossa ja siksi vino istuminen ja makaaminen. Note to self: opeta seuraavalle koiralle suora perusasento.

Oltiin ensimmäisenä suoritusvuorossa, mikä oli tyhmää, koska olisin halunnut nähdä miten liikkeet suoritetaan ja mitä EVL-kokeessa tapahtuu. Tuomarina Ralf Björklund.
Ekana pahamaineinen kiertohyppynouto tmv. Vastoin odotuksia tämä oli aika hyvä! Suoritettiin istuminen ja tuotiin vasen kapula avoesteen kautta. Misti muistaakseni haukahti (tietysti, miten muutenkaan) ennen istumista, lähti hyvin vasemmalle vaikka siinä oli ollut treeneissä välillä ongelmaa, kiepsahti kapulan noston jälkeen väärään suuntaan ja hassusti ympäri, mutta palautti hyvin hypyn kautta ja tuli eteen. Ei siis huono, mutta pisteitä vaan 7½. Ehkä se oli sitten ruma, mutta itse olin tyytyväinen tämän onnistumiseen.

Samasta kohtaa eri suuntaan suoritettiin tunnari ja Mistin pösilö nollasi koko liikkeen, kun lähti oma-käskyn jälkeen äskeisen liikkeen hypyille päin ja haki katseellaan jotakin. Ei katsonut kertaakaan tunskukapuloiden suuntaan tai tajunnut mitä ollaan tekemässä edes usean käskyn tai käsiavun jälkeen. Tsiisus mikä urpo.

Kaukkarit muuten ihan jees, mutta tarvitsi tuplakäskyn johonkin vaihtoon tai teki ensin väärän, en muista enää. Pisteitä 7.

Tauon jälkeen ruutuliike. Ympyrä oli osittain merkattu jollain valkoisella ja oli yllättävän lähellä, oliko edes kymmentä metriä vai mitä se matka nyt olikaan. Ei puhettakaan, että Misti olisi sinne lähtenyt vaan paineli saman tien ruutuun, vaikka yritin keskeyttää ja käskyttää ja näyttää ympyrää. Hienosti haki kyllä ruudun ja odotteli siellä lisäohjeita. Menin jäihin, kun se oli siellä ruudussa enkä tiennyt enää mitä tehdä - eipä siinä vissiin mikään olisi hyödyttänyt, kai se tuossa vaiheessa jo nollaantuu. Tiesin toki, että eteenmeno ei ole mikään varma, ei tuo sitä millään tunnu oppivan, äh.

Seuraaminen oli yllättävän nättiä ja jopa peruuttaminen aika onnistunut. Rytminvaihdokset ja käännökset myös tosi kivoja, kannatti treenata! Seuruusta 8.

Ohjattu noutaminen, pohjanoteeraus. Arvoin vasemman. Misti meni just ja just merkille, vaikka olisi tainnut mennä mieluusti ruutuun, joka oli ihan lähellä. Niinhän se sitten noutamiskäskyn jälkeen hapuili tietämättömänä eikä tiennyt mitä tehdä, meni jopa uudelleen merkille selkeämmän informaation toivossa, mutta ei lisäohjeista huolimatta edes katsellut kapuloiden suuntaan tai edelleenkään tiennyt mitä pitää tehdä. Lopulta lähti kohti ruutua, joka oli myös vasemmalla minun vieressä. En muista menikö ruutuun asti, mutta siinä pyöriskeli, kunnes tuomari sanoi että kiitti riitti.

Fiilikset tässä vaiheessa kehnot ja hävetti hirveästi. Toiseksi viimeisenä tehtiin zeta, jossa Misti muistaakseni makasi istumisen, vaikka tämä liike on ollut niin varma. Tämäkin merkki siitä, että koira ei ollut oikein messissä tai sen ajatus ainakaan. Zetasta 5.

Lopuksi luoksetulo, joka oli oikeasti aika nätti ja hyvä, vaikka melko vähän viime aikoina treenattu. Siitä 8,5.

Pisteitä yhteensä 169, EVL0 ja jopa sija 3, vaikka ajattelin meillä menneen huonoiten. Niin periaatteessa menikin, aivan kamala esitys ja niin nolotti. Kaikista kamalinta oli, kun tuomari monen liikkeen jälkeen sanoi, että kiitos, kun oltiin jo nollattu liike muutamaan kertaan eikä hommasta muutenkaan tullut mitään. Olisin odottanut meillä vähän paremmin menevän, kun kuitenkin ollaan treenattu niin paljon ja koira periaatteessa osaa kaiken hyvin. Näköjään Misti ei osaa tarpeeksi hyvin ja kentällä olevat jutut kuten ruudut häiritsevät sitä kovasti eikä se hae oikeita asioita tai kuuntele kunnolla.
Vaikka koe oli todellinen häpeäpilkku meille, en kuitenkaan lamaantunut vaan sain ainoastaan uutta potkua ja tiedän mitä pitää treenata. Täytyy saada Misti katsomaan esimerkiksi ohjatun kapuloita ennen liikkeen alkua ja tehdä tuollaisia liikkeitä kunnon häiriöillä niin että kentällä on vaikka mitä rojua ja aksaesteitä. Käytiin viime torstaina hallilla aksakentällä treenaamassa ja tosi hyvin meni, kun vaadin Mistiä katsomaan ohjatun kapuloiden sijoittelemista. Eteenmenossa päätin seuraavaksi koettaa sellaista, että käytän targettia välillä apuna ja opetan Mistin pienestä rykäisystä katsomaan eteenpäin, jolloin se ehkä saattaa lähteä suoraan eteen - aika hyvin on nyt lähtenytkin, mutta vahvistusta vahvistusta.
Sunnuntaina sitten agilitykisoissa hallilla, joihin olin kuitenkin kahdelle radalle ilmoittautunut, vaikkei oikein huvittanut koko kisat. Jouduttiin vielä ihan aamusta menemään, kun maksit aloittivat. Luokassa melkein 70 koiraa, joten suuria odotuksia ei ollut. Ekana Marja Lahikaisen hyppyrata, jolla Misti arpoi hypyillä ihan hirveästi ja tuli niiiiiin hitaasti! Ihan kaameeta jähmimistä ja tuloslappuun oli jopa tuomari laittanut terveiset, että "koira haki hyppyjä, näytti pahalle, onko koira kunnossa?". Ihan hirveätä kun ihmiset luulee Mistin olevan sairas tai rikki tai jotain, vaikka tuo on tasan henkistä. :( En ole ikinä nähnyt yhdenkään koiran hyppäävän noin huonosti kuin Misti välillä hyppää. Onko se niin epävarma tai arastelee erilaisia alustoja vai eikö se vaan osaa hypätä - en hitto oikeasti tiedä. Välillähän se menee tosi kivasti ja on nopea, mutta monesti ainakin se eka rata on kauheaa jähmeilyä. Ajattelin, että pitäisi painattaa paita, jossa lukee "koirani on terve, mutta ei vaan osaa hypätä". Hylly tuli tuolta radalta, kun tuli joku hyppy väärin päin ja muuta säätöä.

Tokalla radalla, Anders Virtasen agiradalla, sitten parempaa hyppäämistä ja menoa koiralta, mutta muuten rata hajosi aika lailla kokonaan - pitkään aikaan ei ole noin pahasti kisoissa hajonnut, kylläpä nolotti. Misti hyppäsi hypyn väärään suuntaan, otti ylimääräisen hypyn, kielsi hypyllä ja vaikka mitä. Hyihyi, olipa rumaa! Ei pitäisi lähteä kisaamaan, jos ei huvita tai ole mitään fiilistä, koska sitten menee monesti pyllylleen. Nyt ei kisata enää tänä vuonna eikä keväälläkään välttämättä ihan heti. Ehkä seuraavan kerran vasta joskus sulan maan aikaan ulkokentällä, who knows. SM-nollat on kasassa eli niitä ei tarvitse keräillä ja sertejä ei luultavasti ole mahdollisuuksia saada näillä osanottajamäärillä.
Keskityään nyt treenailemaan ja katsellaan kokeita ja kisoja joskus myöhemmin!

Mistillä alkoi nyt juoksut ja se on nyt pari kertaa ripuloinut ja tänään jopa kussut sisälle, en tajua tuota koiraa. Mitään se ei tietääkseni ole syönyt, mutta pistäisikö juoksut sen sekaisin... Misti on kyllä muutenkin sellainen, että se suunnilleen joka kuukausi paskoo sisälle enkä tiedä miksi. Kohta 5-vuotias koira eikä vieläkään sisäsiisti, nice.

lauantai 31. lokakuuta 2015

Treenipäivitysten paluu

No niin. Kaikesta huolimatta on aika jatkaa siitä mihin jäätiin tämän blogin kanssa elikkä treeni- ja kisapäivityksiin! Kisapäivityksiä ei ole, kun ei olla käyty koko lokakuuna missään kisoissa, mutta toivon sopivani vielä tulevan viikon torstain tottelevaisuuskokeeseen korkkaamaan EVL, hui! Liikkeet on jotakuinkin opittu ja on aika mennä tsekkaamaan tilanne sekä käynnistämään valiokello myös tässä lajissa (as if). Kuusamossa pistin alulle kiertohyppynoudon ja sen treenaamista olemme jatkaneet seuramme uudessa hienossa hallissa kunnon hyppyesteillä ja merkkikartiolla. Yllättävän nopeasti ja kivuttomasti Misti oppi tuon kovasti haukutun liikkeen ja se on oikein näpsäkkä onnistuessaan! Välillä M on yrittänyt tarjota hyppyä tai noutoa jo ennen merkinkiertoa, kun se ei ole oikein kuunnellut tai katsellut merkin suuntaan, mutta lisättyäni häiriötä (lelua ja muuta tavaraa) kartion lähelle, on neiti alkanut keskittyä ja lähtenyt hienosti kiertämään merkkiä. Kaikki vaihdot onnistuvat hyvin kuten myös suunnat ja hypyt, joten tämä on kasassa oleva liike.
Ohjatussa noudossa on ollut välillä samaa, että Misti ei oikein kohdista katsettaan kapuloihin, mutta siinäkin lisäsin kamaa kentälle häiriöksi ja johan alkoi silmät pelaamaan ja koira joutui kunnolla katsomaan, että missäs se kapula oikein onkaan.
Ruutuliikkeessä kohtasin ensimmäistä kertaa tokon suhteen todellisen haasteen, kun eteenmenoa ja tyhjään etenemistä harjoiteltiin. Koiralle tuntui olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa lähteä juoksemaan tyhjään ilman että sen täytyi varsinaisesti mennä mihinkään tai kiertää mitään. Bordercollie. Kokeilin kaikenlaista, mutta nyt näyttää siltä, että Misti osaa ainakin hallissa edetä edes sen kymmenisen metriä eteenpäin, mikä riittää toistaiseksi. Olen heittänyt sille lelun välillä avuksi ja sen jälkeen juoksuttanut samaan kohtaan ilman apuja. Tänään käytiin aamusta treenaamassa hallilla ja nyt Misti teki tosi kivoja eteenmenoja ja juoksi sitten vielä kauniisti ruutuun! :) Täytyy nyt vaan toivoa, että tämä ei hajoa ainakaan ennen koetta ja että Misti tosiaan juoksisi edes sen kymmenen metriä ennen ruutuun lähetystä, sillä aiemminhan se on lähtenyt vinoon, pysähtynyt liian aikaisin tai mennyt suoraan ruutua kohti. Että saas nähdä kuinka käy, saattaa kosahtaa ihan kokonaan.

Zetaa ollaan kyllä treenattu hurjan vähän, mutta koira osaa vaihdot ja ohjaajakin ehkä suunnilleen osaa kävellä kaavion läpi ja käskyttää oikeassa kohtaa yms. Tuntuu vaan hirmuisen hankalalta muistaa vaihtojen järjestys, jos joku määrää ennalta järjestyksen - pitää ihan toden teolla keskittyä.

Peruuttamista ollaan seuruun yhteydessä treenailtu ja se on kyllä ihan rumaa, koska Misti ei ole mikään hyvä takapään käyttäjä ja muutenkin suorastaan pelkää peruuttaa, mutta näillä mennään. Jospa se muuten esittäisi sen verran kivan seuruun, että tuo peruutusosio ei niin haittaa.
Muita liikkeitä ollaan tehty vaihtelevasti. Tunskua ja kaukkareita jonkin verran, luoksetuloa ehkä kerran ja paikkaistumista- ja makuuta pari kertaa. Paikallaolot onneksi tuntuvat Mistille helpolta, sillä se on niin kiltti, että reagoi vain minun käskyihin ja osaa mennä kauempaa maahan ja sellaista.

Agilityä ollaan tehty ryhmätreeneissä uudessa hallissa ja välillä omatoimisesti. Ei mitään ihmeempää sanottavaa, hyvin sujuu. Aluksi Misti taas hidasteli tekonurmella, mutta näyttää nyt jo tykittävän entiseen malliin!!! :) Ehkä sen kanssa ei olekaan aivan tuhoon tuomittu idea kisailla talvella, sillä ei se tunnu niin hitaalta kuin aiemmin on tuntunut tekonurmella.
Tässä videoklippi aamuisesta ratatreenistä. Tänään oli kyllä superhyvät treenit niin tokon kuin aksankin suhteen, jäi ihan mielettömän hyvä fiilis! :) Tuli tehtyä sinänsä paljon, mutta ei kuitenkaan liikaa ja osasin lopettaa ajoissa. En ole oikein nyt ehtinyt käydä hallilla treenaamassa, kun on ollut niin kiirusta, mutta tänään tosiaan käytiin Annikan kanssa ja viime sunnuntaina olin Marjan ja Millin kanssa tokoilemassa.
Misti myös hierottiin pari viikkoa sitten ihan täällä kotona hierojaharjoittelijan käsissä eikä neidistä taaskaan löytynyt mitään isompaa, pientä kireyttä vain. Ihanaa omistaa koira, joka ei jumiudu! Ja se piti vielä mainita, että Kuusamossa ollessamme tein Mistin kanssa muutaman jäljen eikä typy ollut hommaa unohtanut. Kivasti jäljesteli ja löysi keppejä - kyllä se olisi niin loistava tuossakin lajissa. 

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Helmin tarina

Helmeni kuolemasta on jo yli kaksi viikkoa ja on aika kertoa sen tarina. Helmeni, joka sai tässä blogissa aina liian vähän huomiota, mutta jonka merkitys tosielämässä oli valtaisa. Helmi oli koira, josta koko maailman pitäisi kuulla. Se oli ystävä kahdentoista vuoden takaa. Nuoren tytön rinnalla kasvanut kumppani. Perheenjäsen. Päivänsäde. Valo varjoissa. Ääni huoneessa. Aurinko avaruudessa. Aurinko, joka sammui maan päällä mutta meni taivaalle paistamaan ja tuomaan valoa surun keskelle.

Oli kevät 2003. Tutuillamme naapurissa oli kahdeksan karjalankarhukoiran pentua, joita kävimme katsomassa. Ihastuin erityisen kovasti pieneen ja villiin pentuun, jolla oli kaunis valkoinen helmikuvio otsassaan. Muistan aina kiinnittäneeni erityistä huomiota tähän pentuun - Helmiin. Olin vasta 9-vuotias, mutta niin vain löysin pentujen joukosta oman suosikkini. Nurisin vanhemmiltani pentua ja muistan vielä kuin eilisen, kun navetan ja auton vieressä kotipihallamme ollessamme sain viimein luvan pentuun, jota meille oltiin hienovaraisesti kaupiteltu. Ryntäsin saman tien sisälle ja soitimme tutullemme, jota Helmin varakasvattajaksi kutsun. Minä sain puhua. Kun varakasvattaja kysyi kenet pennuista haluaisin, vastaus livahti huuliltani saman tien. Helmin. Kohtalo oli sinetöity eikä mikään voisi enää estää meidän tarinaamme syntymästä. Emmin ja Helmin tarinaa.
Oli juhannusaatto ja pennun kotiintulopäivä - pennun, joka oli jo 3½ kuukautta vanha. Pennun, joka oli odottanut juuri minua. Juuri tätä kotia. Juuri tätä elämää, jota se saisi elää seuraavat 12½ vuotta. Elämää, joka päättyisi 25.9.2015 monien hienojen vaiheiden jälkeen.
Isä, ukki ja varakasvattaja rakensivat koiratarhaa talomme vieressä olevaan pikkumetsikköön. Minä hyörin ympäriinsä jännityksen ja odotuksen vallassa. Lopulta tarha oli valmis ja väliaikaisena suojana sai toimia valkoinen kolmion mallinen kyhäelmä, jossa pehmikkeenä oli räsymatto. Ajoimme hakemaan Helmin, joka juoksenteli varakasvattajan pihalla ympäriinsä. Sain mukaani elinikäisen tuen, koiranruokaa ja lainaksi pannan ja hihnana toimivan narun ennen omia tavarahankintojamme. Ajoimme kilometrin matkan uuteen kotiin ja sen ajan Helmi oli sylissäni keskipenkillä. Näytin sitä hihnassa isovanhemmilleni - omaa uutta koiraani. Illalla saunoimme rantamökillämme, jossa Helmi oli tietysti mukana. Se taisi käydä uimassa. Illalla katsoimme perähuoneen ikkunasta tarhaa, jossa Helmi ulisi ja hyppi verkkoa vasten - ikävöi kotiin. Ikävöinti jäi kuitenkin siihen iltaan.

Helmi ei ollut helppo pentu. Se oli vallaton, pahankurinen riiviö, joka näykki ja hyppi vasten. Muistan pelänneeni sitä ja itkeneeni sen takia monet kerrat. Voi mitä vaihtaisinkaan siihen, että saisin itkeä tuommoisen takia sen sijaan että itkisin menetettyä Helmeäni. Yritin lenkittää Helmiä mökkitiellämme, jolta pelkäsin kääntyä kotiin. Sillä kun käännyin, hyökkäsi Helmi heti kimppuuni. Helmi kaatoi meille tulleet vieraat lapset ja puri aikuiset. Pelostani huolimatta ruokin ja hoidin Helmin, vaikka en tainnut pienenä sitä paljon lenkittääkään.
Muistan usein tuskailleeni, kun Helmi pääsi tarhastaan tai hihnastaan karkuun ja karkasi lapsuudenkotiinsa. Sitä sattui USEIN. Yleinen lausahdus oli, että Helmi karkasi. Me kuitenkin tiesimme minne se oli mennyt, joten joko haimme sen itse kotiin tai varakasvattaja toi sen. Muistan kuitenkin ikuisesti sen, kun varakasvattaja oli ottanut Helmin luoksensa koulutettavaksi sen ollessa vielä melko pentu. Helmi oli ollut pihalla irrallaan ja touhuillut omiaan, kun kasvattaja oli keskittynyt Helmin siskoon. Kunnes Helmi oli yhtäkkiä hävinnyt ja tullut meille. Kotiin.
Vuodessa taisi tapahtua jotain, sillä reilu 10-vuotiaana esitin Helmin itse sen ensimmäisessä näyttelyssä. Helmi oli kaunis vuosikas koira, joka sijoittui luokassaan toiseksi erittäin hyvällä saaden silloin vielä punaisen nauhan. Siellä minä sen kanssa seisoin kuin kokenein koiraihminen konsanaan. Helmi seisoi hienosti vierelläni - olimme siinä yhdessä, jo 10- ja 1-vuotiaana. Olinpa ylpeä koirastani ja saimme paljon katseita osaksemme. Helmi olikin aina minulle ylpeydenaihe ja olin hyvin selvillä koirani taustoista jo nuorella iällä. Tiesin sen virallisen nimen, syntymäajan ja varmaan jo sukutaulunkin. Muistan ensimmäisenä kesänä kirjoittaneeni kaverilleni kirjeen, jossa kerroin meille tulleen karjalankarhukoira, naaras, Korpisoturin Helmi.
Vaikka Helmi oli arvaamaton ja saattoi keksiä milloin mitäkin, halusin aina raahata sen joka paikkaan mukanani. En loppujen lopuksi tainnut pelätä sen mahdollisesti aiheuttamaa vahinkoa kovinkaan paljon - tärkeintä oli saada kulkea oman koirani kanssa, koiran josta olin niin hirmuisen ylpeä.
Helmi oli koirana ainutlaatuinen. Helmi oli koira, joka luotti ihmiseen ehdoitta ja rakasti pyyteettömästi - se ei ollut valikoiva niin kuin Misti eikä asettanut ihmisiä tärkeysjärjestykseen. Vaikka minä olin se ihminen, joka hoiti Helmiä käytännössä kokonaan yksin 12 vuoden ajan, tykkäsi se myös muusta perheestäni. Haluaisin ajatella, että minä olin Helmin elämän tärkein ihminen, mutta se ei ollut niin vahvasti yhden ihmisen koira kuin Misti. Helmi hymyili ja pisti vitosen kaikille ja puski päällään ketä tahansa. Helmissä oli arvokkuutta ja jotain sellaista, joka herätti kunnioitusta ja ihailua niin minussa kuin muissakin. Se oli äärimmäisen tasainen ja hyvähermoinen koira, jonka saattoi luottaa hoitavan tilanteen kuin tilanteen. En koskaan pelännyt kulkea missään, kun rinnallani oli Helmi. Helmi oli vakuuttava, rohkea ja tervepäinen koira. Siinä oli röyhkeyttä, huumorintajua, leikkimielisyyttä ja omaa tahtoa höystettynä miellyttämishalulla ja koulutettavuudella. Se oli äärimmäisen kestävä joka suhteessa eikä ikinä antanut periksi. Se ei ollut ikinä epävarma itsestään tai ottanut painetta mistään. Se oli yritteliäs, aktiivinen ja vilkas hamaan loppuun saakka. Luulin pitkään, että haen seuraavaksi koirakseni Mistin tyyppistä yksilöä - tajusin kuitenkin, että olenkin koko ajan hakenut enemmän Helmin kaltaista koiraa.
Tuntuu hurjalta ajatella miten pitkään Helmi oli luonamme. Se syntyi ennen kuudesluokkalaista serkkuani, nuoremmista kouluikäisistä serkuista puhumattakaan, ja tuli taloon nyt yläkouluikäisen pikkuveljeni ollessa 1,5-vuotias. Se seisoi rinnallani yli 12 vuotta - kuinka moni ihminen olisi ja on tuossa ajassa poistunut elämästäni. Helmi oli minulla yli puolet elämästäni ja kasvoin sen kanssa yhdessä. Kuinka moni on niin onnekas, että saa elää lapsuutensa ja nuoruutensa yhdessä rakkaan koiran kanssa. Voi kuinka onnekas ja etuoikeutettu olenkaan ollut, kun sain omistaa sellaisen koiran! Miksi kaikkea osaa kunnolla arvostaa vasta sitten, kun sen menettää? Helmi ei enää koskaan hyppele sisälle, käy makuulle tyytyväisesti ähähtäen tai katso minua somalla naamallaan - naamallaan, joka ei harmaantunut tuumaakaan kahdentoista vuoden aikana. En saa enää koskaan temppuilla aina yhtä vekkulimaisen Helmin kanssa tai tuntea sitä hihnan päässä. Suuri persoona on poissa eikä sitä korvaa enää mikään tai kukaan. Maailmassa voi olla ainoastaan yksi Helmi. Maailmassa saattoi olla myös ainoastaan yksi kaksikko, johon kuului karjalankarhukoira ja bordercollie. Kaksikko nimeltä Helmi ja Misti. Olin niin ylpeä tästä jokseenkin epätavallisesta tiimistäni. Saatoin aina nauraa Mistin luimuiluille ja herkkiksen luonteelle, kun vierellä oli kuitenkin äärimmäisen itsevarma ja hupaisa Helmi. Oli aina hauska verrata Helmiä ja Mistiä ja tulla kerta toisensa jälkeen siihen tulokseen, että Helmissä on sitä jotain mitä Mistissä ei ole koskaan ollut. Nyt tuo tiimiä tasoittava ja elävöittävä jäsen on poissa ja toista samanlaista tuskin tulee tilalle. Maailmassa on hivenen vähemmän naurua ja särmää Helmin kuoleman jälkeen.
Kun päätin jättää Helmin heinäkuussa Kuusamoon, en olisi ikinä uskonut näkeväni sitä viimeistä kertaa, sanovani viimeiset hyvästit. Koko tuo kaksi kuukautta, jonka vietin Mistin kanssa yksin Tampereella, tuntui tyhjältä. Jotain tärkeää puuttui. Arki ja elämä tuntui tyhjältä ilman Helmiä. Höpötin aina puhelimessa äidilleni, että Hemppa on tuotava takaisin Tampereelle tai että tulen kohta hakemaan sen takaisin. Ajattelin, että syksyllä jossain vaiheessa saan sen takaisin luokseni ja kestin sen ajatuksen voimalla arkea pelkän pikkuneidin kanssa. Enpä saanut sitä takaisin. En saanut edes nähdä sitä enää. Kuinka julma elämä voikaan olla.

Helmi ei koskaan vaikuttanut sairaalta tai huonokuntoiselta. Äitini kertoi sen saaneen kaksi kertaa eräänlaisen romahduksen, jolloin sen jalat olivat tärisseet eikä se ollut jaksanut tehdä mitään. Muutamassa tunnissa tai yön aikana heikkous oli kuitenkin hävinnyt ja Hemu oli ollut jälleen oma pirtsakka itsensä. En jaksanut juuri huolestua kuullessani noista romahduksista; olihan H jo vanha koira ja vanhoilla koirillakin voi olla välillä heikkoja hetkiä ja jaksamattomuutta. Etenkin kun ensimmäinen romahdus sattui aamutuimaan, kun äitini oli repinyt sen yöuniltaan ajamaan porot pellolta. Olimme kyllä puhuneet, että jos Helmi menee oikeasti huonoon kuntoon tulen Kuusamoon, ja olin jo pyöritellyt ajatusta mennä katsastamaan mummokoiran tilanne. Olin ajatellut Helmin kuoleman jälkeistä viikkoa Kuusamo-visiittini ajankohdaksi ja vahvasti tuuminut tuovani sen tullessani Tampereelle. Toisin kävi: en ehtinyt katsastaa koirani tilannetta tai tuoda sitä takaisin luokseni, mutta Kuusamoon kyllä tulin. Kuin kohtalon ivaa, tulin Kuusamoon päivä Hempan kuoleman jälkeen - liian myöhään siis.

Helmi kuoli perjantai-iltana, syykuun 25.päivä. Se oli ollut päivällä aivan normaali, mutta iltaviiden maissa sen jalat olivat pettäneet pihanarussa ja se oli kannettu sisälle. Äiti soitti minulle kuudelta, että Helmi on taas huonona ja käskin seurailla tilannetta. Varttia vaille yhdeksän. juuri agilitytreeneistä kotiin palattuani, sain soiton itkuiselta äidiltäni: "Helmi on nyt kuollut". Kuin jollain ihmeen kaupalla osasin odottaa kuulevani jotain tuollaista. En ollut kuitenkaan millään tapaa tuntenut koirani kuolemaa tai aavistanut sitä kävellessäni hilpeällä mielellä treeneistä kotiin. En ollut edes ajatellut koiraani hetkellä, jona se jätti maanpäällisen vaelluksensa.

Helmi koki siis luonnollisen kuoleman. Muutaman tunnin se oli vain makoillut ja kuin kuulemma pyytänyt välillä apua, kunnes lopulta sen oli ollut pakko luovuttaa. Äitini oli hetkeä aiemmin soittanut eläinlääkärille, joka oli käskenyt tulla näyttämään koiraa. He olivat olleet juuri lähdössä viemään sitä, kun isäni ja veljeni olivat todenneet, että kyllä tämä taitaa nyt tähän mennä.  Loppuajan Helmi oli hengittänyt raskaasti, mutta ei ollut vaikuttanut tuskaiselta taikka vinkunut tai mitään muutakaan. Se oli maannut omalla pedillään rakkaat ihmiset ympärillään, vetänyt viimeisen henkäyksensä ja kuollut. Isäni kertoi koskettaneensa Helmiä juuri ennen loppua ja tarkistaneensa hengittikö se, jolloin Helmi oli kuulemma värähtänyt, ojentanut jalkojaan, avannut silmänsä ja ikään kuin nauranut - näyttänyt siltä kuin olisi nähnyt jotakin oikein ihanaa. Kuin olisi ollut juuri sillä hetkellä rajalla, matkalla paratiisiin. Minusta se oli kaunis ajatus.
Kuolinsyytä voimme vain arvailla varsin terveen oloisen koiran kohdalla. Todennäköisin vaihtoehto on sydän, kenties sydänkohtaus tai sydämen vajaatoiminta. Helmihän ei jaksanut viimeisiä kuukausiaan aina lenkkeillä ja jo Tampereella sitä piti usein raahata perässä. Enimmäkseen se oli kuitenkin todella hyvässä kunnossa ja aktiivinen, oikea teräsmummo. Siksi näin äkillinen lähtö on yllättävä. Koirathan eivät yleensä kuole itsekseen eikä kukaan osannut odottaa tätä, kun tietää miten hyväkuntoinen Helmi oli. Lähtö oli kuitenkin paras mahdollinen ja arvokas kuolema arvokkaalle, hienolle koiralle. Ei tarvinnut kärvistellä vanhuuden vaivoissa tai kivuissa ja sai elää loppuun asti täysillä. Jos Helmillä jokin sairaus oli, ainakaan se ei näyttänyt sitä tai antanut sen hidastaa itseään. Ja se jos mikä on upeaa. Kuka tahansa toivoisi sellaista lähtöä.
Olin heti sunnuntaina Kuusamossa ja sain nähdä rakkaan koirani. Siinä se lepäsi rauhallisen näköisenä omalla peitollaan pahvilaatikossa. Silitin sitä pitkään, pusuttelin sitä poskeen, nuuhkin sen ihanan tuoksuisia tassuja. Siinä se makasi ja katsoi minua sivusilmällä ja näytti siltä kuin voisi hetkenä minä hyvänsä pyyhkäistä tassullaan silmäänsä - tehdä tempun, jonka se minun kanssani oppi. Oli niin lohdullista nähdä ja tuntea Helmi. Se oli niin ihana, ei ollenkaan kamala tai kuolleen näköinen. Myös Misti sai nähdä ja nuuskia Helmiä, sillä se oli heti Kuusamoon tullessa alkanut etsiä ystäväänsä. Mistinkin piti saada hyvästellä Helmi, joka oli sille niin tärkeä.
Kaivoimme Helmille haudan. Pikkumetsikön reunaan - metsikön, jossa Helmin tarha oli ensimmäisen vuoden ajan ollut. Katajan juureen - Helmi oli syntynyt ja kasvanut tilalla, jota sanottiin vanhaksi katajaksi. Laitoin Helmin viereen kuvan, jossa se oli nuorena koirana nuoren omistajansa kanssa. Mamma on nyt aina Helmin lähellä eikä ikinä jätä tai unohda. Oli tärkeää päästä hyvästelemään Helmi ja uskon, että Helmi tiesi minun tulleen jättämään sille jäähyväiset. Mamma tuli - myöhään, mutta tuli kuitenkin. Tuntui vaikealta katsoa viimeistä kertaa ihanaa koiraani ja piilottaa se peiton mutkaan - pois näkyvistä, mutta ei mielestä. Kannoimme laatikon yhdessä ja laskimme sen maahan. Halusin heittää ensimmäiset mullat - se tuntui oikealta.

Helmillä on ehkä maailman hienoin hauta. Isäni teki liikkeessään sille upean muistotaulun, jonka sitten kiinnitimme kauniin väriseen kiveen. Rustasin tauluun myös runon, kuinkas muutenkaan. Kun isäni kaivoi kivelle paikkaa, mieleeni hiipi lapsekas ajatus, että nyt kaivamme Helmin esiin ja saan sen takaisin luokseni. Ajattelin innoissani, että sieltä se kohta pomppaa ja hyppelee tapansa mukaan terassille. Kaikkea sitä voi ihmisen mieleen juolahtaa.
Helmin kuolema on ollut yllättävän helppo hyväksyä. Olihan se jo vanha koira ja elänyt pitkän elämän ja osasin odottaa sen kuolevan jossain vaiheessa, noin vuoden sisällä. Ehkä sen takia en ole mitenkään lamaantunut surusta vaan pystynyt jatkamaan elämääni. Helmin kuoleman jälkeisen päivän vain haahuilin päämäärättömänä ja itkin vuolaasti. Kun pääsin Kuusamoon, kotiin, jakamaan surun perheeni kanssa, olo helpottui. Etenkin yksin ollessani ja surullista musiikkia kuunnellessani alan helposti hetkeksi itkemään ja totta kai Helmi käy vähän väliä mielessä. Sitä on auttamatta myös miettinyt, että olisiko jotakin voinut tehdä toisin. Jos olisin itse viettänyt Helmin kanssa loppuajan, olisinko huomannut siinä muutosta ja tajunnut viedä sen eläinlääkärille, jolloin mummokoiraa olisi voitu ehkä vielä auttaa. Pahimmalta kuitenkin tuntuu se, että en viettänyt viimeisiä aikoja Helmin kanssa enkä ollut sen vierellä sen kuollessa. Koiran ja omistajan yhteinen matka pitäisi kulkea yhdessä loppuun saakka, mutta niin ei käynyt meille - aivan kuin jotain kallisarvoista olisi särkynyt siinä vaiheessa, kun jätin Helmeni Kuusamoon. Tein sen tietysti sen parhaaksi, vaikka pahalta tuntuikin. Ja onhan parempi, että Helmi sai viettää viimeiset viikkonsa Kuusamossa, missä jokainen päivä mentiin sen ehdoilla ja se sai jakamattoman huomion itselleen. Ja tuollainen luonnollinen nätti kuolema suorilta jaloilta... Eihän tämä tämän paremmin olisi voinut mennäkään.

"Ystävyys ja rakkaus ei kaadu rankimmassakaan tuulessa", näin kirjoitin joskus pienempänä tämän kuvan kohdalle albumiin. Nyt voisin lisätä, että ystävyys ja rakkaus ei kaadu edes toisen kaatuessa.

lauantai 26. syyskuuta 2015

Nuku hyvin, rakas

"Nyt olen vapaa ja mukana tuulen
saan kulkea rajoilla ajattomuuden.
Olen kimallus tähden, olen pilven lento,
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun.
Ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotan teille hyvää yötä."

Helmi rakas, ihkaensimmäiseni, toteutunut unelmani, varjeltu aarteeni, todellinen helmeni. Kiitos, että olit omani. Kiitos, että olit olemassa. Kiitos, että olit todellinen.

Korpisoturin Helmi 3.3.2003-25.9.2015
Eilisiltana oli Helmeni aika lähteä vehreämmille metsästysmaille. Loppuun saakka virkeänä pysynyt Hemppaseni veti viimeisen henkäyksensä omalla pedillään Kuusamossa perheeni ympäröimänä. Lähtö tuli täysin odottamatta, sillä satunnaisista heikoista hetkistään huolimatta Helmi oli ollut oikein hyväkuntoinen ja pirteä. Eläväinen Helmi sai siis arvoisensa lähdön. Se sai lähteä saappaat jalassa, ilman kipuja, itsekseen. Hienompaa kuolemaa ei koiralleen voi toivoa. Toivon vain niin kovasti, että se olisi tullut vähän myöhemmin, sillä en koskaan ehtinyt hyvästellä. En ehtinyt painaa päätäni viimeistä kertaa sen karkeaan turkkiin ja kuiskata sille, että se saa nyt lähteä. En saanut olla sen vierellä kertomassa kuinka paljon sitä rakastan. Enkä saanut viettää sen viimeisiä kuukausia sen kanssa niin kuin olin kaikki sen 12 elinvuotta viettänyt. Tunnen siitä hirveää syyllisyyttä ja tuskaa, sillä en suunnitellut tällaista loppua. Antaisin mitä tahansa, jos saisin vielä kerran nähdä sen tapittavan minua nappisilmillään, heiluttavan häntäänsä ja puskevan päätään syliini. Antaisin mitä tahansa, jos saisin nähdä Hemppaseni vielä kerran elossa. Olin suunnitellut meneväni pian Kuusamoon ja ottavani Helmin vielä Tampereelle. Olin jo odottanut sen näkemistä. Olin miettinyt, miten se reagoisi nähdessään pitkästä aikaa minut ja Mistin. Olin kuitenkin myöhässä. Helmi piti jälleen kerran huolen siitä, että asiat eivät menneet ihan niin kuin mamma oli suunnitellut. Hönöseni.

Kirjoitan lisää myöhemmin - Helmin ansaitsemalla tavalla. Tällä hetkellä kaikki tuntuu vielä niin epätodelliselta. Menen huomenna Kuusamoon ja hautaamme Helmin sen ikiomaan kotipihaan. Sitten se on lopullista, mutta muistot ja rakkaus jäävät. Niitä ei kukaan voi viedä pois - ei edes kuolema.

Nuku hyvin, Hemppaseni, maailman paras koirani. <3

maanantai 21. syyskuuta 2015

SM-kisakelpoinen

Viikonlopun aikana yhteensä neljä rataa Takuttien kisoissa. Lauantaina tuomaroi Petteri Kerminen ja sunnuntaina Johanna Wüthrich.

A-rata oli hyvän tuntuinen ja mielestäni ehkä kisauramme parhaimpia ratoja ikinä - ellei jopa paras. Vauhdikkaasti mentiin ja koska vauhti korjaa virheet, loikkasi Misti oikein komeasti toiseksi viimeisenä esteenä olleen puomin alastulokontaktin yli, vaikka kuinka taas huutelin että alasalas. Siitä siis napsahti vitonen ja aika oli jotain -9 ja ihanneaika 46 sekuntia. Tarkempia tietoja ei ole, kun tuloslistalle meille merkattiin vahingossa hylly. Mutta hurjan nätti rata meiltä ja erityisen tyytyväinen olin muurin jälkeiseen ohjaukseeni, jossa ei tarvinnut edes mitenkään vetää Mistiä hypyn yli ja se siitä huolimatta kääntyi tosi tiukasti! :)


B-radalle olin suunnitellut tietyt ohjaukset, vaikka rata vähän päänvaivaa aiheuttikin, mutta itse rata ei mennyt yhtään niin kuin suunnittelin. Tein vähän kökön poispäinkäännöksen, vaikka piti valssata ja yhden hypyn jälkeen piti vaihtaa puolta, mutta se jäi ja ohjasin Mistin jopa vaarallisesti väärän putkensuun ohi oikeaan. Siitä huolimatta onnistuttiin tekemään nolla ajassa -8,71 (ia 47) ja etenemä 4,31 m/s. Tällä irtosi kuitenkin vasta viides sija. B-radalta ei videota valitettavasti ole.

C-rata sitten tosi hieno ja ennen kaikkea huisin nopea. Keinun jälkeisen hypyn rima tuli jostain kumman syystä alas ja Misti jälleen kerran loikkasi puomin kontaktin yli - nyt neiti saa jäädä hetkeksi muistuttelemaan kontakteja piru vie. Tulos siis 10 vp ja sija 13, mutta aika taisi olla reilusta neljästäkymmenestä koirasta neljänneksi paras - huima -13,79 (ia 49) ja etenemä 4,83!!! Puhtaalla radalla olisi irronnut kakkossija. Siis aivan mieletön menijä tuo koira, tekee supernopeita aikoja! :O Muistaakseni maajoukkueeseenkin valittu ohjaaja tykkikoirallaan oli meitä vain parisen sekuntia nopeampi!
Mistillä on varmaan se, että se ei hyppää hirveän pitkälle vaan kääntyy hyvin ja säästää siinäkin aikaa, vaikka on se kyllä muutenkin nopeutunut. C-radasta puuttuu alku, kun puhelin ei ollut kuulemma lähtenyt ekalla kosketuksella kuvaamaan, mutta alussa ollut keppien jälkeinen elämä onnistui hyvin, vaikka sitä kohtaa kovasti arvoin, että mitä teen.


D-rata oli sitten hyppäri ja se oli meiltä kyllä myös loistosuoritus! Nolla ajassa -6,15 (ia 37 s) ja etenemä taas 4,83. Olin erityisen tyytyväinen alkuun: Misti tosi hyvin luki huomaamattomasti tehdyn saksalaisen ja ennen pujottelua oma vastakäännökseni oli hieno ja oikea-aikainen. Ekan putken jälkeen ehdin hyvin juosta toiselle putkelle ja tehdä liikkuvan valssin, joka onnistui hyvin ja Misti syöksyi oikeaan putkenpäähän, vaikka käännös oli maksille aika tiukka ja hankala. Putken jälkeen minun oli taas tarkoitus vaihtaa puolta, mutta unohdin, jouduin päästämään Mistin edelle ja leikkaamaan sen lähimpään putkenpäähän. Videolta huomaa, kuinka Misti alkaa arpoa ja hidastella sen suorittaessa edellä. Putken jälkeen leikkasin Mistin hypylle ja sehän näytti olevan niinikään hidas ratkaisu. Hirveä nopeusero radan alulla ja lopulla!
Tästä opin, että Mistin kanssa ei kannata tehdä takaaleikkauksia tai ohjauksia, joissa koira joutuu ohjaajan edelle, sillä se hidastuu huomattavasti. Parempaa ja nopeampaa jälkeä saadaan, jos olen edellä vedättämässä sitä ja tekemässä valsseja, saksalaisia yms. Nämä hitaaksi osoittautuneet ratkaisut maksoivat kallisarvoisen sekunnin, sijoituimme taas viidenneksi ja hyppyserti meni kakkoselle, joka todella oli meitä vain hieman yli sekunnin nopeampi. Kärkikoirat sijoittuivat kaikki siis saman sekunnin sisään, on se tiukkaa!
Tulin myös siihen tulokseen, että riippuu hirveästi rataprofiilistä kuinka nopeita aikoja Misti saa ja miten se sijoittuu muihin nähden. Erot ovat välillä niin huimia, että sen on pakko johtua osittain siitä.


Näiden kahden nollan myötä meillä on nyt siis osallistumisoikeus ensi kesän SM-kisoihin. Helposti ja nopeasti tulivat, ei voi muuta sanoa! Mutta mikä edelleen parasta, Misti on oikeasti jo erittäin nopea koira ja itse alan olla kohta erittäin hyvä ohjaaja - tai siltä ainakin tuntuu fiiliksen ja tulosten perusteella. :D En olisi ikinä uskonut, että me kyetään tekemään näin kovalla prosentilla nollia ja pääsemään tuloslistalla jo sinne kärkikahinoihin. Jotain on nyt ihan viime kuukausina tapahtunut, jotain merkittävää. Mistin nopeus, oma ohjaaminen... Serkku totesi meidän puhjenneen kukkaan ja jotain sen kaltaista vaikuttaa todella tapahtuneen. Minä liikun ja rytmitän radalla paljon paremmin, menen enkä varmistele ja meno tuntuu jotenkin hyvin vaivattomalta ja helpolta. Tämä tarttuu koiraan, se saa itsevarmuutta ja voi myös vapaammin mennä, kun ohjaus on selkeämpää. Ja minä taas ohjaan ja liikun paremmin, kun käsissä on nopea koira, joka sopii minulle ja kehä on valmis. Tuntuu siis hirmuisen hienolta ja suuntahan tästä on vain ylöspäin! Voi olla, että talvella tulee kisailtua vähemmän mikäli näyttää siltä, että Misti taas arpoo tekonurmea. Silloin ei tulla pääsemään tällaisiin aikoihin, joten turha kauheana kisata eikä niitä SM-nolliakaan tarvitse enää keräillä.

Misti on muuten kisoissa ihan hirveän ärsyttävä. Siis radalla aivan unelma, mutta radan ulkopuolella haukkuva ja riehuva kuumakalle, joka on jatkuvasti äänessä, repii hihnaa, sinkoilee sinne tänne... Siis sen kanssa on aina niin rasittavaa olla kisoissa, kun sitä pitää koko ajan komentaa ja vahtia. Eli kaikessa loistokkuudessa on myös se varjopuoli eivätkä ne kisat meille pelkkää juhlaa ole. :D

lauantai 12. syyskuuta 2015

Aamutokot ja agility

Kuvasin torstaiaamuna muutamia tokoliikkeitä videolle, jotta vähän nähdään missä mennään noin kuukauden treenaamisen jälkeen. Tykkään ihan hirveästi Mistin innosta ja vauhdista, vitsit tästä tulee vielä niiiiin hyvä! Videolla ohjattu nouto, kiertohässäkkä ja ruutuliike ja taustalla soi tietysti Barbie Girl, mikä jotenkin sopii Mistille. ;)
Kahdesta (itse tekemästäni) ohjatun kapulasta on sitten irronnut toinen laippa, jos joku sitä ihmettelee - true tokoharrastaja ja välineurheilija.


Kävin torstai-iltana Tamskin järjestämässä tokosääntöillassa kuuntelemassa Räsäsen Riittaa ja näyttää siltä, että olen aika lailla oikein ymmärtänyt uudet säännöt ja liikkeet. Tosin uusia juttujakin tuli niin kuin se, että esimerkiksi ohjatussa ja kiertohässäkässä merkit ovat isoja - minähän olen treenannut vain pienillä sankoilla. Ja että ohjaaja ei saa kai pitää hihnaa enää kaulalla ja merkin kiertoon ei saa antaa käsimerkkejä. Tosin kaikki nuo löytyvät niistä säännöistäsäännöistä, joita en ole tainnut edes lukea vielä. Olen keskittynyt ainoastaan liikkeiden opettamiseen, very clever...

Eiliset agilitytreenit olivat erityisen merkittävät, sillä Misti tykitti mennä tähän mennessä ehdottomasti kovinta vauhtia. Totesinkin treenien jälkeen koutsille, että tätä olen odottanut kolme vuotta; mulla on nopea koira! Siis voi tsiisus kun se meni lujaa, siis aivan sairaan lujaa - tuolta ne todelliset tykit näyttävät ja varmaan myös tuntuvat, sillä Misti alkaa olla yksi niistä. :) Onhan tämä tehnyt toki tuloaan, mutta että se oikeasti pääsee noin mahdotonta vauhtia!
No, vauhti kyllä myös korvasi virheet, sillä niitähän tuli kun neiti oli niin kierroksilla, että ei oikein kuunnellut ja syöksyi ihan minne sattuu. Sille jäi mm. päälle mennä putkeen A:n sijasta, vaikka kuinka ajoissa jaakottelin - lopulta koutsi joutui tukkimaan putken suun. Tavallaan yllättävää, että Misti ei pehmeänä koirana tarjonnut mitään muuta vaihtoehtoa, vaikka putkeen meno oli selvästi ei-toivottavaa. Aksassa siinä ei ole kyllä pehmeydestä tietoakaan! Saatiinpa taas nauraa eikä haitannut yhtään, sillä tuo nopeus oli jotain aivan uskomatonta ja todellinen työvoitto. Ja minä ehdin nopeajalkaisena hyvin ohjaamaan Mistiä, joten ehtimisen puolesta ei ainakaan pitäisi tulla ongelmia.

tiistai 8. syyskuuta 2015

Läheltä liippaa

Sunnuntaina siis Nokialla kisaamassa kolmen startin verran. Tuomarina uusi tuttavuus Johanna Wuthrich, joka oli tehnyt sellaiset radat, että sai mielestäni vähän vääntää linjojen kanssa ja oli muutama vaikeahko hyppykulma. Eivät ehkä niitä meille sopivimpia tai mieluisimpia ratoja.  Ja oli vähän kuumottavaa startata ihan alussa taas, kolmansina, kun ei tutustumisen jälkeen saanut enää yhtään miettiä ja muistella rataa. Mutta selvisin siitäkin!

C-radalla aloitettiin ja se oli hyppyrata. Ehkä päivän helpoin rata, mutta jätin heti kolmoshypyllä valssin kesken ja rima tuli alas. Ja sen jälkeen Misti ajautui neloshypyn väärälle puolelle - se olikin sellainen kohta, että tarkkana sai olla, jotta sai oikealle puolelle. Pari rimaa taisi vielä tippua matkan varrella. Tuo alku meni ihan omaan piikkiin, kun en tehnyt mitä suunnittelin, vaikka alun linjat olivat kieltämättä haastavia. Koira tuntui vähän jähmeältä, hitaalta ja arpoi hypyillä ja se harmitti.


B-rata oli ihan siisti suoritus ja siltä nolla ajassa -9,17 (ihanneaika 49 s) 4,27 etenemällä, joten suhteellisen reippahasti mentiin, vaikka Misti ei vieläkään kulkenut parhaalla mahdollisella tavalla ja nopeudella. Alussa se kulki ihan hyvin, mutta sitten itse jotenkin unohdin keppejä seuraavan hypyn jälkeen valssata ja jouduin leikkaamaan sitä seuraavalle hypylle, jolloin Misti ajautui väärälle hypylle ja oli todella lähellä hypätä sen, niin sitten karjaisemalla pelastin tilanteen. Tämä ehkä hidasti Mistiä ja teki sen varovaiseksi, raasu. Puomilla se myös jotakin arpoi ja hidasteli. Eli vähän tuollainen pelastelunolla, mutta muuten minusta ihan kiva rata! Sijoituttiin neljänsiksi taas noin 30 koirakon luokasta ja jos "serteissä" mietitään niin kun sekunnin nopeammin oltaisiin menty, olisi napsahtanut toinen serti. Ja siinähän se reilu sekunti olisi jo saatu pariinkin kertaan pois, kun ohjaaja olisi muistanut valssata eikä olisi tullut tuota kiemuraa ja läheltä piti-tilannetta väärällä hypyllä... Ei kuitenkaan harmittanut, sillä en olisi tuollaiselta pelastelun makuiselta radalta edes halunnut mitään sertiä. Hieno rata sen olla pitää. ;)


A-rata oli meiltä kyllä tosi makee ja nyt oli Mistillä hyvä vauhti ja hyppytekniikka. :) Alun neloshypylle tehty takaaleikkaus(?) onnistui tosi kivasti ja muutkin kohdat radalla olivat oikein hienoja. Harmittavasti sieltä sitten yksi rima tippui, kun tein jotain puolivalssia ja Misti ehkä hämääntyi, että mihin tässä ollaan menossa. Tai en tiedä, ehkä se vaan muuten tippui. Ei muita virheitä, joten 5 vp ja sillä sija 7. Aika oli upea -11,31 (ia 48) ja etenemä 4,55. Nollalla oltaisiin voitettu ja saatu serti, sillä aika oli toiseksi paras ja hävittiin yhdelle supernopealle bortsulle ajassa vain joitain sadasosasekunteja.  Hetken aikaa harmitti tuo rima, sillä tuolla radalla olisi kelvannut voittonolla ja serti ottaa, mutta aina ei voi voittaa!


Mutta siis todella läheltä liippasi taas: B-radalla serti jäi reilun sekunnin päähän ja A-radalla riman päähän. Näin pienestä on agility kiinni ja siksi tämä laji onkin aika mieletön. Ja vielä mielettömämpää on, kun siinä sattuu aina välillä pärjäämään. Ja olen kyllä hurjan tyytyväinen nykytilanteeseen, jossa Misti alkaa tehdä kärkiaikoja ja päästä korkeammille sijoille. Koska tämä on näin pienestä kiinni, en epäile enää yhtään etteikö meillä olisi mahdollisuuksia pärjätä ja saada ne puuttuvat sertit ja vaikka mitä muuta. :) Ja on niin ilo mennä koiran kanssa, joka kulkee lujaa ja hyppää rennosti ja menee juuri sinne minne ohjataan. Ja on tietysti ilahduttavaa huomata, kuinka paljon me tehdään nykyään nollia ja nollaprosentti toivon mukaan paranee, mikä tarkoittaa sitä, että ohjaus ja meno paranee. Tsiisus, en voisi olla tyytyväisempi!

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Parasta just nyt

Täytyy sanoa, että toko tuntuu ehkä parhaimmalta ikinä! Harppaus voittajasta erikoisvoittajaan ei vaikuta kovinkaan suurelta ja ollaan taas oikein mukavasti edistytty liikkeiden parissa - nyt olen jo alkanut yhdistellä palasia toisiinsa. Nimittäin ehkä ensimmäisiä kertoja ikinä olen kunnolla joutunut pilkkomaan liikkeet osiin, sillä evl-liikkeet ovat sen verran monimutkaisia, pitkiä ja useista osista koostuvia, ettei niitä yksinkertaisesti pysty opettamaan kokonaisena. Olen esimerkiksi erikseen muistutellut merkkiä ja tehnyt ohjattua omana juttunaan. Niinikään erikseen opetin Mistille merkin kierron ja noutohässäkän.
Vasta tällä viikolla olen alkanut tehdä ohjattua noutoa kokonaisena liikkeenä ja käskenyt Mistin merkin taakse seisomaan ja siitä joko oikealle tai vasemmalle kapulalle. Tämä sujuu hienosti, mitä nyt paikka merkin takana vielä vähän elää. Haluan siis Mistin seisomaan täysin suoraan merkin taakse, jotta keskimmäinen kapula jäisi ns. sokeaan pisteeseen eikä koira edes oikeastaan näkisi sitä. Misti hakeutuu kyllä merkin taakse ja kosketusalustalle, mutta meinaa kiertää merkin kokonaan. Jotenkin sille pitäisi saada iskostettua oikea liikerata, jolla se pyörähtäisi just eikä melkein merkin taakse. Se nimittäin osaa huomautuksella itse korjata paikan ottamalla vauhtia kosketusalustalta ja siten pyöräyttämällä kroppansa suoraan.
                                       Torstain agilitykisoissa Mistikin tuli kuvatuksi. :)
Ruutuliike, merkittömäksi merkiksikö ne sitä nyt kutsuvat, on kyllä todella näyttävä. Siinä on niin vauhtia ja asennetta, kun Misti juoksee ympyrään ja siitä ruutuun! :) Misti hahmottaa ympyrän hyvin, mutta tajusin, että eihän se kokeessa välttämättä juuri näy niin kuin ei ympyrän keskikohtakaan. Niinpä ajattelin, josko opettaisi ympyrän vähän niin kuin eteenmenona, että koira vain juoksisi tikkusuoraan eteenpäin ja käskystä pysähtyisi. Olen nimittäin ymmärtänyt, että sitä ympyrää ei välttämättä merkata mitenkään selkeästi. Tuollainen eteenmenotyylinen ympyrään hakeutuminen voisi olla turvallisempi ja vähemmän altis virheille. Tänään itse asiassa jo harjoiteltiin tuolla uudella tyylillä ja alkoi jo sujumaan hyvin, joten tätä varmaan jatketaan! 

Kiertohyppynoutohässäkkä on myös alkanut hahmottua eikä tunnu enää kovin kauhealta. Misti osaa hienosti kiertää merkin ja palata takaisin päin kosketusalustalle - myös istuminen, maahanmeno ja normi stoppi onnistuvat siinä. Lisäksi Misti tajusi hetkessä noudon jujun ja tasan tarkkaan lähtee oikealle kapulalle ihan vain tuo-käskyllä ja käsimerkillä joko oikealle tai vasemmalle. Hypyn kautta ei olla vielä tehty, kun ei ole hyppyä, mutta se tuskin tulee olemaan mikään ongelma.
Lähinnä ollaan siis tehty juttuja, jotka ovat olleet meille vieraita tähän asti. Seuraamista ollaan hinkkailtu myös ja nyt ollaan saatu jo tosi säpäköitä ja tiiviitä käännöksiä oikeaan ja vasempaan niin normaalikäynnissä kuin juoksussa. Myös juoksusta pysähtymiset alkavat onnistua. Olen tehnyt käännöksiä palkintokanafileen voimalla, toimii! Zetaa pitäisi taas vaihteeksi tehdä, vaikka eipä siinä mitään ongelmia ole ollut.

Kunhan saan kaikki liikkeet kasattua, tehtyä kiertohyppynoutohässäkkää hypyillä ja treenattua muutaman kerran paikkamakuuta- ja istumista sekä tietysti muistuteltua niin sanottuja vanhoja tuttuja liikkeitä, saatetaan alkaa olla valmiita kokeeseen. Kokeisiin luulisi nyt pääsevän melko helposti, joten saatan aika lyhyelläkin varoitusajalla ilmoittautua johonkin. Mitään kiirettä ei kuitenkaan ole - nautitaan nyt, kun minäkin olen kerrankin ihan fiiliksissä tokosta ja se tuntuu kaikkea muuta kuin pakkopullalta. En ole ehkä ikinä nauttinut tokon treenaamisesta niin paljon kuin nyt ja samaa voisin sanoa Mististä, kun sen silmien paloa ja suunnatonta vauhtia katsoo.
Olen näitä evl-liikkeitä opettaessani kehittynyt taas ihan hurjasti kouluttajana eikä minkään opettaminen tunnu erityisen vaikealta. Työlästä ja aikaavieväähän toko on, mutta ei se välttämättä kovin vaikeaa ole. Ja nyt kuitenkin panostan tekniikkaan todella paljon, sillä aiemmin jotkut liikkeet ovat voineet olla teknisesti vähän sinne päin. Tai se riippuu aina siitä, kuinka jaksan tekniikkaa hinkata.
Agilitytreeneissä on myös alkanut kulkea aivan uudella tavalla - heti kun saa kevyissä vaatteissa kivassa säässä kirmailla radalla, on tunnelma katossa ja hyvin kulkee! Pari viikkoa sitten treeneissä tehtiin hurjan onnistunutta settiä suht haastavalla radalla, mutta ikävä kyllä siitä ei tullut videota. Viime perjantaina sitten saatiin jo videomatskua, josta koostin videon. Tuntuu ja näyttää, että treeneissä sujuu aina paremmin kuin kisoissa. Okei, koira ei pysy niin hyvin ehkä käsissä kuin mitä kisoissa tuntuu pysyvän, mutta itse ohjaan treeneissä paremmin ja koirakin kulkee lujempaa. Olin oikein tyytyväinen näihin meidän suorituksiin, jotka näyttävät videollakin hyvältä ainakin omasta mielestäni. Eikä koutsillakaan ole nykyään enää niin paljon korjattavaa, että kyllä sitä kehitystä on tapahtunut!
Minulle alkaa hahmottua koiran ponnistuspaikka, koiran kulkema linja ja alan muistaa, että varpaiden suunnalla voi helposti näyttää koiralle mistä ponnistetaan. En enää kovin usein jää koiran tielle vaan tajuan liikkua sen verran ajoissa, etten töpeksi Mistin edessä. Muuta en oikein osaa tähän analysoida, mutta kyllä sitä aina treeneissä hoksii kaikenlaista!

perjantai 28. elokuuta 2015

Valiokello lähti käyntiin

Huhhuh. Illan agilitykisojen kotiintuomiset näyttivät tältä:

Johanna Nybergin radat olivat näköjään just eikä melkein meille tehtyjä, sillä onnistuttiin tekemään tuplanolla! Eikä siinä vielä kaikki...

A-rata oli mielestäni helppo, ei mitään ihmeellisyyksiä. Lähdin sille hyvällä fiiliksellä, ilman mitään nolla-ajatuksia. Keskityin kunnolla linjaan millä koira liikkuu ja missä se on milläkin hetkellä. En tiedä kantoiko tämä ajatus enää suorituksessa, sillä me vaan mentiin - lujaa ja varmistelematta. Jotenkin vaan hellitin ja annoin mennä. En katsonut edes kontakteja, mutta onneksi Misti otti kaikkien kolmen kontaktiesteen kontaktit. Vauhdilla siis mentiin ja oltiin jonkin aikaa kärjessä tuloksella -12,60 (ia 50 s) ja etenemä oli Mistillä tähän asti paras; 4,87 m/s! Neiti juossut siis melkein vitosen etenemällä, siitä alkaa oikeasti tulla tykimpi! Koska startattiin jo kuudensina ja luokassa oli se 30 koiraa, jännitin tietysti kuinka käy sertihaaveiden (I can't help myself). Nopea valiobortsu siitä sitten meni ensimmäiseksi reilun sekunnin nopeammalla ajalla. Mutta - muut eivät enää meitä kirineet kiinni ja lopputulemana 2.sija ja SERT-A!!!! 

Kun tämä tuloksista varmistui, juoksin Mistin kanssa pienen riemuspurtin, mutta sen jälkeen tuli aika tyhjä olo - ja tyhjyys vallitsee edelleen. Tuntuu mielettömän hienolta, mutta on tuntunut joskus hienommaltakin. Kuten joskus 1½ vuotta sitten kirjoitin, että kun menestyy tarpeeksi, ei se enää tunnu samalta kuin uran alkuaikoina. Ehkä sitä myös silloin oppii vahvemmin elämään kaikesta muusta kuin niistä tuloksista. Niin kuin koiran kasvavasta vauhdista, omasta kehittyvästä (välillä ihan oikeasti hyvästä!) ohjauksesta ja siitä harmoniasta ja yhteistyöstä tuon koiran kanssa. Kuinka vaivatonta se parhaimmillaan on, ettei tarvitse edes ajatella vaan voi vaan antaa mennä. Ja sitten tulee tällaista tulosta, uskomatonta! Eihän siitä mihinkään pääse, että olen edelleen äärimmäisen tulostavoitteellinen ja tuloksista elävä ihminen, mutta ei se ole aina huono asia. 
                
                             

Sain hyvin kasattua itseni vielä B-radalle ja sillä ajattelin, että tupla olisi kiva mutta päivän tavoite jo saavutettu A-radalla. Helppo rata sekin ja helppo muistaa, joten mikäs sen mukavampaa. Misti varasti lähdössä (tai sitten en ollut muistanut käskeä odottaa) ja lähti hiippailemaan perään, mutta onneksi huomasin sen ja otettiin sitten sellainen lentävä lähtö, eheh. Hyvin ja nopsaan mentiin tämäkin rata ja siltä siis myös nolla ajassa -10,72 (ia 48 s) ja etenemä 4,53. Tältä irtosi niinikään kakkossija taas reilun sekunnin erolla kärkeen, mutta ei sentään toista sertiä, kun kaikkien on oltava eri tuomareilta. Tupla SM-kisoja varten oli kuitenkin super juttu - loput kolme normi nollaa pitäisi olla helppo homma kerätä ja aikaahan on vielä 9 kk. 
B-radalta ei videota ole, kun kuvaaja unohti kuvata. Se löytyy kuitenkin täältä, jos jotakuta kiinnostaa, kun laittaa kisakameran kohdalle päivämäärän 27.8.2015 ja kellonajaksi noin 19.17. 

Hienoa oli huomata, että Mistin ajat olivat eilen parempia kuin monilla todella nopeilla koirilla. Se siis oli todellisia tykkejä kovempi menijä, melkein itkettää! Mistillä oli luokan parhaimpia aikoja, tyyliin kolmenneksi tai neljänneksi nopeimmat. Ja vaikka Misti meni lujaa, ehdin helposti ohjaamaan sitä. En siis välttämättä tule olemaan nopean koiran kanssa mitenkään kusessa, ehkä jopa päinvastoin. 
Tämä serti kuitenkin todistaa sen, että Mistillä on täydet mahdollisuudet saada niitä. Kyllä siitä vielä valio tehdään! Unelma on taas askeleen lähempänä toteutumista <3 Ja yllättävän helposti tuli tämä ensimmäinen kuitenkin, kun noustiin tammikuussa kolmosiin ja nollarata taisi olla meille vasta kuudes. Että jos joka kuudennesta nollasta saisi sertin, olisi tuo äkkiä valio. ;) 
Päätin omistaa tämän ensimmäisen sertin niille Koillismaan Koirakerhon tyypeille, jotka koutsasivat meidät "alkeista huipulle". ;) 

Niin ja palkinnoksi Misti sai kaksi lahjakorttia, jotka oikeuttavat osallistumaan puoleen hintaan agilitystarttiin, kaksi hauhau-herkkupussukkaa ja lelupalkinnoiksi valitsin Berran nahkapatukan ja sellaisen köysivetolelun. Lisäksi saatiin ruusuke, ei kylläkään oikea sertiruusuke. 

Seuraavan kerran kisataan reilun viikon päästä Nokialla kolmen startin verran, en malta odottaa niin kuin en ikinä - agilitykisoissa käyminen on ihan parasta ajanvietettä! 

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Positiivinen ongelma

Tällaisen totesi koutsi viime perjantain agilitytreeneissä meillä olevan, kun Mistin ihmeellisiinkin paikkoihin irtoamiselle naureskeltiin. Kouluttajakin oli kummissaan Mistin irrotessa joka ikinen kerta keppien sijaan hypylle, jolle en todellakaan sitä ohjannut ja joka oli aivan eri suunnassa. Tätähän minä olen viime aikoina usein tuskaillut, kun Misti saattaa kisoissakin syöksyä aivan omituiseen suuntaan ja suunnilleen toisella puolella kenttää oleville esteille, mitä kukaan ei voi odottaa tapahtuvan. Että koetahan siinä sitten nollarataa vääntää.
Tämä - eli Mistin mieletön irtoaminen radalla - on siis kuulemma positiivinen ongelma, jonka kanssa täytyy vaan oppia elämään ja ohjaajan oppia ohjaamaan koiraa tarkemmin. Noh, ainakaan meillä ei ole ongelmia irtoamisen kanssa eikä koira jää jalkoihin hyörimään ja kyselemään - sellainen olisi kieltämättä hirveä aksakaveri.
Koutsin mukaan Misti on nyt niin itsevarma, että se uskaltaa irrota, tehdä ja mennä. Oikeastaan siitä on tulossa oikea pikku sika, mutta sitähän olen aina halunnut; itsevarmaa, röyhkeää koiraa, joka painaa radalla tuhatta ja sataa. Joten ongelma todella on positiivinen. Tämähän tarkoittaa tietysti sitten sitä, että minun on pystyttävä ohjaamaan tuota koiraa huomattavasti paremmin, älykkäämmin ja ennakoivammin. On osattava ajoittaa ja rytmittää millintarkasti, ottaa huomioon sen irtoaminen ja (omituinen) radan lukeminen sekä ajateltava ja tehtävä asiat radalla aiemmin. Jossain vaiheessa tajusin, että Misti voi mennä tuonne ja lukea tuon, mutta sitten "unohdin" tuon piirteen, kun M meni hetken taas niin kiltisti. Kaikkein haastavinta tässä on oikeastaan se, että Mistin vauhti ja tekeminen ei ole mikään vakio, vaan toisena hetkenä se on hitaahko ja kuuliaisesti menevä ja toisena huomattavasti nopeampi ja irtoavampi. Ainakaan meiltä ei tule haasteet ihan heti loppumaan. :)
Sunnuntaina käytiin omatoimiaksaamassa Marjan ja Pörri-sheltin sekä Millin ja Priya-auspain kanssa. Mistin kanssa en tehnyt mitään järkevää, kun en ollut miettinyt treenejä etukäteen. Kunhan pyörittelin takaakiertoja, välistävetoja, sylivekkejä, poispäinkäännöksiä ja putki-A-erotteluja. Tein myös Pörrin kanssa pikkujuttuja kuten takaakiertoja ja putkea. Tuntui hankalalta ohjata suht alkeissa olevaa koiraa, joka ei samalla tavalla irronnut esimerkiksi takaakiertoihin kuin Misti. Kivaa settiä saatiin silti tehtyä ja menihän se Pörri takaakierrot ja jopa takaaleikkaukset leluavusteisesti. :)

Tämän päivän tokoiluista jäi pitkästä aikaa tosi hyvä ja luottavainen fiilis! Tehtiin nyt ihan uutena juttuna merkin kiertoa eli sitä, että koira etenee merkiltä takaisin ohjaajaa kohti. Keksin alkaa opettaa sitäkin kosketusalustan avulla niin että laitoin alustan parin metrin päähän merkiltä. Laitoin koiran kiertämään merkin ja tulemaan siitä alustalle, josta sitten naksuttelin. Saatiin oikein hyviä onnistumisia jo ekalla treenikerralla ja hienosti Misti oppi tulemaan merkin kautta alustalle asti ilman muistuttelua. Pikkuhiljaa tästä pidennetään matkaa ja otetaan alusta pois, kunhan liike jää lihasmuistiin ja koira oppii käskysanan ja sen eron merkin taakse jäämiseen.
Muistuteltiin sitten myös normi merkkiä, joka oli ekaa kertaa ympyrän sisällä. Kivasti Misti meni merkille ja jäi nyt suoraan seisomaan sen taakse tai viereen. Nipotin asennon suoruudesta, sillä haluan koiran seisovan merkillä suorassa ohjaajaan päin. Nyt M muisti sitten mennä suoraan.
Ihanin onnistuminen oli uudessa ruutuliikkeessä. Misti muutaman haeskelukiekan jälkeen löysi ihan kivasti ympyrän keskelle ja juoksi sieltä hyvin ja _lujaa_ parin kymmenen metrin päässä oikealla puolella olevaan ruutuun. Ei yhtään mitään arpomista, että mihin pitää mennä vaan suoraan ruutuun. :) Tehtiin sitten muutama toisto näitä ja todella lujaa Misti lähti myös ympyrälle ja siitä täysiä ruudun keskelle - mielettömän hienon näköistä! Tätä jatketaan etäisyyttä kasvattaen ja ruudun paikkaa siirrellen.
Tehtiin myös seuraamista ja keskityttiin erityisesti juoksuun ja käännöksiin. Minähän en ole koskaan onnistunut opettamaan Mistille riittävän tiiviitä ja nättejä käännöksiä (oik. ja vas.) mutta tänään toimivat kivasti. En tiedä vaikuttiko se, että vaan reippaasti käännyin enkä "alkanut tekemään"käännöstä. Toiminekko paremmin se, että vaan kääntyy eikä pelkää niitä käännöksiä niin kuin minä teen. Tehtiin niitä myös juoksusta ja onnistuivat hyvin! Ekaa kertaa kokeiltiin myös juoksusta pysähtymisiä. Pari kertaa Misti hämmentyi ja jatkoi liikettä eteenpäin, mutta alkoi sitten jäädä sivulle istumaan. Normi seuraaminen on Mistillä niin hienoa, olen ylpeä siitä ja on ihana seuruuttaa tuollaista koiraa! <3 Loppuun kaukkarit, ihan mielettömän hyvät ja kauniit - miten niistä tuollaiset tuli?!
Vaikka ollaan nyt ahkerasti tokoiltu monta kertaa viikossa, tuli tämänpäiväisistä treeneistä ihan uudenlainen motivaatio taas ja oikein halu kunnolla hinkata ja viilata pilkkua, jotta saadaan liikkeistä teknisesti huiput. Ja me varmasti pystytään siihen, kovalla treenillä, uskon niin. :)

Jäljen suhteen totesin, että ei täällä Tampereella pysty jäljestämään - ei ainakaan autottomana. Tein yksi päivä Mistille 200 metrin mittaisen jäljen, jossa alku meni hyvin, mutta sitten tuli hukka. Pari keppiä kai nousi, ei hyvä. Ihan turha edes yrittää, kun ei ole kunnon maastoja. Ja vaikka olisi niin meinaan aina itse unohtaa jäljen aloituskohdan, kun en osaa liikkua näissä etelän metsissä. Harmittaa aika vietävästi, kun Kuusamossa taas innostuin jäljestyksestä ja hinguin jo tyyliin kokeeseen, kun meni niin hyvin. Täällä on kovin vaikeata tuo homma ja työn ja tuskan takana lähteä johonkin jäljestämään. Jäljestellään varmaan Kuusamossa aina, mutta ei siitä taida jälkiuraa ureta. Yritän vielä jatkaa tuota jäljentekoa, mutta en pidättelisi hengitystä onnistumisen puolesta. :( Ehkä nyt vaan parempi keskittyäkin tokoon ja aksaan, vaikka tykkäänkin pk-jäljestä ihan älyttömästi.