sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Vain elämää

Jos myös jostain huomaa minun jättäneen koiraharrastuksen- ja intoilun taka-alalle, niin blogiin kirjoittamattomuudesta. Tekemättömyys koirarintamalla johtuu sekä innon ja kiinnostuksen että ajan puutteesta. En ole jaksanut aikoihin oikein lukea muita koirablogeja tai kiinnostua mistään koirajutuista. Ei ole huvittanut treenata tokoa kovin usein, rally-tokosta nyt puhumattakaan, vaikka olin jopa rally-kisoja suunnittelut tälle kuulle. Agilitytreeneissä ollaan sentään käyty joka ikinen perjantai - tällaisesta ohjatusta ja maksetusta, "pakollisesta" treenistä en voi enkä halua kovin helposti luistaa.
Ollaan siis käyty aina välillä tokoilemassa ja Misti muistaa ja osaa asiat edelleen tosi hyvin, joten miksi turhaan treenata. :) Tunnarin se mystisesti unohti kokeen jälkeen eikä olla sitä nyt hetkeen katsottu, mutta muuten Piipa tokottaa paremmin kuin koskaan.
Agilityssä se käy ihan sikakuumana, haukkuu ja riehuu koko ajan vuoroa odottaessa, hyppii minua vasten ja tuijottaa palavasti silmiin - on ehdottomasti pahankurisin koiruus siellä. :) Kuumana käyminen johtuu varmaan siitä, että aksa ja kunnon harrastaminen alkaa olla harvinaisempaa herkkua nykyään... Radalla se painattaa menemään lujaa ja upeasti mutta on myös muuttunut melkoisesti. Misti on alkanut itsenäisesti hakea esteitä ja jatkuvasti "karkaa" väärälle esteelle ja käy hyppimässä ylimääräisiä hyppyjä. Se ei ole enää niin kuuliainen ja ohjaajaa odottava, vaan todella tekee omia ratkaisujaan. Koska se ei ole ennen ollut tuollainen, en vielä muista, että se voi lähteä ns. liitämään mihin sattuu. Tämän takia Misti vaatii entistä parempaa ja tarkempaa ohjausta minulta. Koutsi sanoo, että on vaan hyvä jos se lukee rataa ja hakee esteitä, silloin ohjaajan täytyy vaan olla parempi.
Vähäinen treenimäärä vaikuttaa edelleen enkä osaa ja muista enää kaikkea mitä ennen osasin. En osaa kunnolla kääntää Mistiä, en katso koiraan enkä tajua hyppylinjoista ja ponnistuspaikoista mitään. Hyvin meillä on treenit kyllä menneet ja ollaan saatu tehtyä tosi hyvää settiä, vaikka parannettavaa aina on ja ollaan koutsin neuvojen mukaan aina parannettukin. Kontaktitkin alkavat palautua mieleen, ja muutenkin ollaan saatu sitä agilitytatsia takaisin. Perjantaina vielä treenien jälkeen jäin väsyttämään Mistiä halliin ja vaan juoksin sen kanssa rataa ja esteitä mielivaltaisesti. Sekös se teki hyvää, kun sai painattaa menemään ilman että tarvitsi muistaa tai kunnolla miettiä mitään. Huomasin taas millaisiin ohjauksiin parhaimmillani taivun ja miten hienosti Misti menee. Innostuin aksasta taas enemmän eli on pakko yrittää hankkia avain omatoimitreenailuun ensi vuodeksi!
Kohtuullisen hiljaista on siis harrastusrintamalla ollut. Lenkkeilen kyllä edelleen koirien kanssa paljon ja nyt ollaan sisällä leikitty etsintää niin että minä menen piiloon ja koirat etsivät minut. Kaksiosta voi löytää käsittämättömän monta piilopaikkaa, kun on vaan kekseliäisyyttä ja valmiutta sulloa itsensä mitä hankalimpiin paikkoihin. Etsintäleikki on osoittautunut mukavammaksi tekemiseksi kuin vaikkapa sisätokoilu, minkä lisäksi molemmat koirat saavat aktiviteettiä samalla kertaa ja samalla vaivalla. Koirat ovat ihan intona etsimässä ja tekemässä ja ovat kyllä melkoisen päteviä tehtävässään. Saan koko ajan nauraa niille, kun ne etsivät niin topakasti ja lopulta löytävät (yleensä Misti löytää, koska se on nopeampi liikkeissään mutta myös Helmi yrittää etsiä ja se heiluttaa aina häntää, kun löydyn).

Poden jatkuvasti huonoa omaatuntoa siitä, etten pysty mielestäni tarjoamaan koirille (Mistille) tarpeeksi tekemistä - tai ainakaan sen verran mitä aikaisemmin ja ennenhän me ollaan oltu aika aktiivisia. Mulla on ollut kiitettävän kiireinen syksy, kun olen käynyt koulussa mutta myös töissä pääasiassa joka viikko. Kotitöiden parissa menee myös todella paljon aikaa, koska siivoan jatkuvasti (lähinnä koirien ja koirankarvojen takia), teen itse ruokaa, pesen pyykkiä jne. Sitten seuraan useampaa tv-sarjaa, näen kavereita, käyn kaupassa, teen koulujuttuja kotona ja tietenkin hoidan koirat. Koirat syövät edelleen paljon aikaa, mutta omillaan asuminen on tuonut mukanaan niin paljon muita velvoitteita ja askareita, että koirille jää pakosta vähemmän aikaa kuin ennen. Kaikkien kiireiden keskellä pinna usein kiristyy, jolloin koiranomistajuus tuntuu entistä raskaammalta - mitään en silti vaihtaisi pois.
Loppuvuodelle en ottanut nyt enää töitäkään, että ehdin hoitaa kouluhommat alta pois ennen joululomaa. Kahden viikon päästä lähdetään taas lomailemaan Kuusamoon, mitä odotan innolla. On ihanaa oikeasti nyt lähteä joulun viettoon ja vieläpä lumen ja pakkasen keskelle. Pohjoisen ihmisenä rakastan kunnon talvea ja lunta ja täällä asuessa todella huomaa Tampereen eteläisen sijainnin, kun ei ole lunta tai mitään muitakaan talven merkkejä ilmassa. Täällä eletään edelleen ihan syksyä vesisateineen ja lumettomine maineen, mutta siitä huolimatta jaksan olla onnellinen ja tyytyväinen. Toivottavasti koiratkin ovat. :)

Koska vuosi alkaa olla paketissa, pitäisi kai katsoa toteutuivatko tälle vuodelle asetetut tavoitteet. Jotkut toteutuivat, jotkut jäivät toteutumatta, mutta veikkaan suunnilleen kaikkien toteutuneen, jos olisin ollut koko vuoden aktiivinen koirarintamalla. Ehkä teen tilannekartoituksen seuraavassa päivityksessä, jos sellaista tälle vuodelle enää tulee.
Yritän kuitenkin olla alkuvuodesta aktiivisempi, hankkia avaimen hallille omatoimiaksailuun, käydä kisoissa, nousta kolmosiin, korkata EVL ja sen sellaista! :)

As if...

lauantai 1. marraskuuta 2014

Entä jos en otsikoi

En siis otsikoinut - not really. Eilen oltiin agilitytreeneissä kolmen viikon tauon jälkeen ja kylläpä taas tuntui, ettei rataa muista millään. Kyseessä oli sellainen 21 esteen rata, joka ei ollut edes mikään kovin vaikeasti muistettava, mutta kun ei vaan muista! Kaikki energia ja keskittyminen menee siihen, että muistelee koko ajan rataa ja mikä este tulee seuraavaksi, kun fokuksen pitäisi olla itse tekemisessä ja ohjaamisessa. Omalla vuorolla muistin sitten onneksi radan, mutta voin kuvitella ohjaamisen olleen aika tönkköä.
Onnistuttiin kuitenkin tekemään hyvää settiä, koirahan toimi taas loistavasti, kun vaan itse osaisin paremmin. Rimat kuitenkin pysyivät kahta lukuun ottamatta, koira ohjautui oikeille esteille ja saatiin koko rata mentyä, joten jäi siinä mielessä oikein kiva fiilis. :) Totesin, että en osaa niistoja eikä kontakteilla ole mitään linjaa, joten siinä olisi taas työnsarkaa. Loppupätkästä viilattiin yhtä hauskaa kohtaa, jossa koira piti nopeasti tyrkätä hypyn taakse ja itsellä ehtiä saksalaiseen, jonka jälkeen sujahtaa koiran alta pois sen syöksyessä putkeen. Alkuun jäin liikaa odottelemaan Mistiä ja olin myöhässä saksalaisessa ja meinasi tulla yhteentörmäys, mutta koutsi käski luottaa koiraan, niin tein ja sitten saatiin tosi hyvin ajoitettu saksalainen. Oli kyllä kiva rata ja osataanhan me vielä periaatteessa vaikka mitä, kunhan saataisiin taas kunnon agilitytatsi päälle.

Tulostelin tässä yhtenä päivänä rally-tokon alokasluokan kyltit ja niiden selitykset ja suunnittelin ilmoittautua joulukuussa pidettäviin kisoihin. Nuo alokkaan liikkeet ovat kuitenkin suht helppoja ja niitä on hauska tehdä vaikkapa sisällä, joten miksipä ei voitaisi kokeilla lajia kisoissakin. Täytyy vielä tehdä noiden kylttien kanssa aika paljon, jotta lyhyen ajan sisällä kyltillä seistessä ehdin tajuta, mikä liike on kyseessä ja vielä toteuttaa sen oikein. Haastavaa liikkuriin tottuneelle tokoharrastajalle!

Koirat ovat tainneet taas tottua Tampereella asumiseen, vaikka tuntuikin pahalta repiä ne (tai oikeastaan vaan Misti) maalta kaupunkiin. Pahemmalta se kyllä tuntui minulle, koska olen niin maalaisihminen ja rakastan maaseutua laajoine metsineen ja peltoineen ja vapautta lenkkeillä ilman vastaantulijoita. Olen jo kyllästynyt näihin meidän lähiseudun lenkkimaastoihin, mutta niille on vaan pakko lähteä, koska koirat on lenkitettävä. Kuusamossa oli ainoastaan ihanaa lähteä pitkälle lenkille koirien kanssa ja nauttia hiljaisuudesta ja maaseudun rauhasta ja katsoa, kuinka Misti sai viilettää pitkin metsiä. En siis jaksa uskoa, että voisin koko ikääni asua kaupungissa, vaan veri vetää maalle. Toistaiseksi täytyy vaan kärvistellä täällä kaupungissa. :)

lauantai 25. lokakuuta 2014

Kakkonen ja hyvä semmonen

Tänään siis kokeiltiin kisata ensimmäistä kertaa voittajassa eikä aloitus ollut ollenkaan pöllömpi! Tultiin junalla takaisin Tampereellle perjantain ja lauantain välisenä yönä, joten mentiin samoilla silmillä kokeeseen lauantaiaamuna - voin kertoa, että olo ei ollut mikään parhain tai virkein, mutta jotenkin sitä taas skarppasi tosipaikan edessä ja saatiinkin koe vietyä kunnialla loppuun. Misti oli kyllä taas todellinen ylpeyden aihe, kun se oli täysillä mukana ja teki hienosti hommia, vaikka sekin oli juuri tullut reissusta ja yöpynyt junassa.
Mentiin kaverin kanssa bussilla Ylöjärvelle, jossa koe pidettiin koulun hiekkakentällä, kivalla ja rauhallisella paikalla. Odotellessa kävelytin ja hivenen virittelin Mistiä ja huomasin, ettei mulla edes jännittänyt koko koe tai ollut mitään tulospaineita. Siispä mentiin rennolla fiiliksellä kisaamaan! Tuomarina toimi Ralf Björklund. Liikejärjestys oli sekoitettu ja alla olevan mukainen.

Paikkamakuu 10: Ei mitään ongelmaa, perfekto!

Ruutu 0: Misti lähti ensin kaartamaan kentän oikeaan reunaan, mutta kääntyi toisella käskyllä takaisin päin, juoksi kauniisti ruudun keskelle, odotti maahanmenokäskyä ja meni maahan. Minun kävellessä ruutua kohti ja kääntyessä oikealle, nousi Misti seisomaan. Lisäksi se seuraamaan kutsuttaessa jäi minun oikealle puolelle hyörimään eikä muka tajunnut tulla seuraamaan. Liike meni nollille tuon ruudussa ylös nousemisen takia, niin luin säännöistä. En ollut kovin pettynyt, vaikka ruutu nollaantui, koska Misti kuitenkin sitten löysi hyvin sinne sisälle. Nuo pari pikku virhettä olivat varmaan jotain aivopieruja, koska treeneissä Möösä ei ole tuollaisia esittänyt.

Seuraaminen 8: Perus seuraamista, M pysyi hyvin messissä ja handlasi siirtymät yms. Mä en vaan yhdessä kohdassa ymmärtänyt mitä liikkuri tarkoitti ja askelsin väärin, mutta sellaista se on, kun ei osaa koesääntöjä tai käy koekaaviota läpi. :D

Luoksetulo 5: Stoppi ihan jees, mutta ei mennyt maahan ei. Ei edes toisella käskyllä, vaan jäi istumaan. Näytti kuin Misti olisi pelännyt tuulessa liehuvaa kehänauhaa ja sekosi siksi toimissaan ja tuli hieman vinosti eteenkin istumaan,

Liikkeestä istuminen 9: Loistava oli, en tiedä mistä pistemenetys.

Tunnari 9,5: Ehkä kaikista sydäntä lämmittävin liike tänään, oli niiiiin kiva onnistuminen. :) Misti lähti rauhassa kapuloille, haistoi yhtä ja toi sen vieressä olevan. Ajattelin, että se tuo väärän, kun kahta vain haisteli, mutta oikeahan se olikin. Saattoi kyllä olla hyvä tuurikin, kun oma sattui niin nopeasti kohdalle eikä tarvinnut haistella enempää kapuloita, mutta yhtä kaikki oikea palautui! Yllätyin muuten, kuinka etäällä toisistaan kapulat olivat, sillä mä olen aina laitellut ne paljon lähemmäs toisiaan. Täytyy harventaa välejä jatkossa!

Hyppynouto 8,5: Oikein hieno ja vauhdikas, en tiedä syitä tämänkään pistemenetyksille. Voisiko olla, että kahta käskyä (hypylle ja noudolle) ei sallita, vaikka olen kuullut molempia kokeissa käytettävän.

Kaukkarit 9: Viime päiviin saakka hajalla ollut liike, nopeasti jotenkuten kokoon kursittu, mutta ysin arvoinen kuitenkin. :) En saanut Mistiä oppimaan oikeaa tekniikkaa sitten kuitenkaan, vaikka ollaan sitä kuukausia hinkattu, joten juuri ennen koetta oli pakko luovuttaa...

Metallinouto 9: Yllättävän vähällä ällöttelyllä kapula palautui ja palautuksessa oli jopa ok vauhti!

Kokonaisvaikutus 7,5: Koira osaa hyvin liikkeet, minä ohjaan hyvin, mutta koira haukkuu satunnaisesti, mikä voi EVL:ssä haitata jo aika paljon. Aika korkeita pistemääriähän sieltä tuli, sanoi tuomari. Itse voisin kuvitella, että haukkuminen laski arvosanaa melko paljon.

Yhteensä VOI2, 235,5 pistettä ja sija 2/3. Luokassa tuli kaksi kakkostulosta ja yksi kolmostulos. Palkintojenjakoon asti en tiennyt meidän tulosta, koska en ollut katsonut mitä arvosanoja oltiin saatu. Ajattelin, että saatiin ehkä juuri ykkönen, sillä luulin meidän saaneen ruudusta vitosen. En nimittäin tiennyt liikkeen nollaantuvan koiran noustessa ruudussa ylös. Kuitenkaan en harmitellut kakkostulosta, sillä ykkönen oli tosi lähellä ja kakkostuloskin ekasta voittajan kokeesta on minun mittapuulla kova suoritus - monet kun eivät saa tulosta ollenkaan.
Kaiken kaikkiaan kiva ja hyvin mennyt koe ja tyytyväinen saa olla! Vaikka takana on ollut suhteellisen vähätreeniset ajat, Kuusamon reissu ja vaikka mitä, saatiin kumminkin kakkostulos ja taas yksi onnistunut koe plakkariin. Onnistunut ennen kaikkea siinä mielessä, että koira teki loistavasti, jaksoi koko pitkän kokeen ja suoriutui liikkeistä pääasiassa hyvin. On se tuommoinen luottopiski, täyttä kultaa! <3 Suunnittelin ilmoittavani Piipan pian uuteen kokeeseen, josko se ykköstulos sieltä tulla napsahtaisi! :)

PS. Piipa sai palkinnoksi pokaalin, lintulelun ja suklaalevyn, joista jälkimmäisin on ohjaajalle!


 

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Kutsui mua Kuusamo

Voisihan sitä välillä blogiakin päivittää ja etenkin nyt, kun on "aikaa". Lähdettiin perjantaina yöjunalla Ouluun ja tultiin lauantaina aamupäivästä Kuusamoon, lumen ja pakkasen keskelle. Koettiin aika lailla totaalinen vuodenajan vaihdos, koska eihän Tampereella mitään lunta ole. Juna- ja bussimatkat menivät koirien osalta tosi hyvin. Helmi se ei ollut moksiskaan: törötti seistä bussissa, nukkui junassa ja uskalsi jopa kävellä rautatieaseman lattioilla. Misti puolestaan taas stressasi nyssessä, ei nukkunut junassa, rauhoittui bussissa mutta oli muuten asiallisesti. Molemmat koirat uskalsivat jopa hypätä junaan ja sieltä pois, on ne vaan niin <3
Tultiin siis viikoksi lomailemaan Kuusamoon ja lähdetään taasen perjantaina yöjunalla takaisin, koska lauantaina onkin meidän ensimmäinen voittajaluokan tottelevaisuuskoe Ylöjärvellä! Huisin jännää mutta kivaa mennä pitkästä aikaa kokeeseen, ja hyvän koiran kanssa on hienoa kisata. :) Ollaan treenailtu jonkin verran, mutta ei tosiaankaan samalla tavalla kuin aiempiin kokeisiin. En ole oikeastaan tehnyt koko koekaaviota putkeen enkä treenannut ilman palkkaa, mutta vielähän tässä ehtii yhden sellaisen treenin tehdä ja sitten ei muuta kuin kokeilemaan!
Minusta on tullut viime aikoina vähemmän vakavamielinen ja aktiivinen koiraharrastaja, ja totta puhuakseni kaipaan sitä tunnetta, jonka sain, kun treenit ja kokeet onnistuivat lähes täydellisesti ja sain kokea sellaista hykerryttävää menestymisen ja onnistumisen tunnetta - sitä tunnetta ei ole pitkään aikaan tullut, vaikka onnistumisia on ollut. Kai se on niin, että sen menestymisen ja onnistumisen on tapahduttava vielä korkeammalla tasolla ja suuremmilla panoksilla, jotta voisin kokea taas tuota janoamaani tunnetta. Voittajaluokka on kyllä mielestäni jo huomattavasti korkeammalla tasolla kuin tokon alemmat luokat ja vaatii paljon enemmän, joten jos tuolla pärjätään, niin eiköhän se samainen tunne taas palaa.
VOI1 on ilman muuta toiveena ja tavoitteena - kuinka muutenkaan kokeeseen mennessä - ja se on täysin mahdollista saada. Tulos riippuu eniten ehkä siitä, malttaako Misti tunnarissa, miten se taitaa hiukan kesken olevat kaukkarit ja löytääkö se siinä tilanteessa ruutuun. Uskaltaisin sanoa, että Misti on kokeessa varsin varma suorittaja ja se antaa itsestään kaiken ja vielä enemmän, eikä ala sooloilla omiaan. Se on koira, johon voi luottaa ja siksi sen kanssa uskaltaa tavoitella taivaita. Misti haluaa tehdä koetilanteessa minun kanssa töitä ja sillä tuntuu olevan palava halu näyttää kaikille, kuinka taitava se on - siksi se on ollut kokeessa monesti parempi tekijä kuin treeneissä. Misti ei myöskään paineistu tai lamaannu, ei edes treeneissä, vaan siitä on tullut suorastaan röyhkeä ja kova. Kaukoissakaan se ei paineistu, vaikka siinä menee varsin usein väärin ja Mistiä täytyy jatkuvasti korjata. Se tekee hommia sillä ilmeellä kuin olisi liekeissä - niinhän se sisäisesti onkin. Minun ei edes tarvitse olla sen kanssa mikään aktiivinen, vaan se aktivoi itse itsensä. Saatan olla ihan hiljaa ja totisena ennen suoritusta ja sen aikana, jolloin Misti puolestaan kerää kierroksia ja aktivoituu. Suorituksen jälkeen sitten lentää palkka ja minäkin aktivoidun sitä kehumaan ja leikittämään. Turha tuon kanssa on näköjään liikaa yrittää tai alkaa innoisaan riekkumaan, kun se ei sitä tarvitse.
Agilitytreeneissä ollaan käyty pari kertaa. Ekalla kerralla ei päästy kahta ensimmäistä estettä pidemmälle, mutta viimeksi tehtiin koko rataa ja saatiin kyllä hyviä onnistumisia. Radalla oli vähän kaikenlaista; puolivalssia, päällejuoksua ja sen sellaista. Olipa ihanaa saada agilityssä onnistumisia ja nähdä, että hei, kyllä me osataan. On muuten aika luksusta treenata lämpimässä hallissa, tekonurmipohjalla ja kunnon esteillä. :)

En päivittele tällä erää muuta, pitää lähteä ulos pakkaseen ja aurinkoon nauttimaan, kun vielä voin! Kuvat ovat sitten viime talvelta...

maanantai 29. syyskuuta 2014

Treenilöitä ja lörinöitä

Hyvejä uutisia - saatiin Mistin kanssa agilityn ryhmäpaikka talvikaudeksi! :) Laitoin viikko pari sitten viestiä erään ryhmän kouluttajalle ja kyselin treenipaikkaa ja lauantaina sitten sain tiedon, että oltaisiin tervetulleita ryhmään mukaan. Siirrytään siis TAMSKin riveihin treenaamaan, ja olen itse asiassa aika innoissani täysin uusista kuvioista aksan suhteen. Mikä ehkä mahtavinta, meillä on oikea kouluttaja ensimmäistä kertaa sitten alkeiskurssien - on siis silmäpari valvomassa ja opettamassa koko talven ajan, aivan huippua! Saas nähdä mitä talvi tuo tullessaan. :)
Saatiin myös koepaikka lokakuun tokokokeeseen ja sitä silmällä pitäen ollaan tässä yritetty treenata. Eniten kesken on kaukot: Misti meinaa edelleen hypähtää eteenpäin s-m-vaihdossa, mikä on siis kaikista vaikein vaihto Piipalle. En ole uskaltanut tehdä kovin pitkältä matkalta, koska tekniikka on vielä vaiheessa. Misti osaa tehdä seiso-maahan-vaihtoja oikein mainiostikin taaksepäin nojautuen, mutta jotenkin se oikea tapa meinaa välillä mystisesti unohtua.
Tunnarissa ilmenee edelleen Mistimäistä levottomuutta ja kapuloihin kajoamista, mutta ollaan saatu myös tosi rauhallisia suorituksia ilman turhia toimintoja. Mistiä täytyy vaan komentaa rauhoittumaan ja menemään kapuloille nätisti. Oikea löytyy kyllä joka kerta ja myös luovutukset ovat siistejä.
Muut liikkeet ovat mielestäni sen verran hyvässä kuosissa, että on Möpsis jo valmis kokeilemaan voittajaa. Ruudussakin on nyt jokin napsahtanut kohdilleen, kun keskipaikka löytyy niin näppärästi. :) Misti tosin on alkanut ennakoida maahanmenoa ja painuu maahan jo stop-käskyn kohdalla, joten tuohon pitää vielä puuttua.

Siispä treenaillaan vielä erityisesti kaukkareita ja tunnaria ja lähdetään kokeeseen!
Muuten ollaan vaan lenkkeilty ja löhöilty - täällä kerrostalossa asuessa tulee muuten lenkkeiltyä enemmän mitä Kuusamossa, jossa käytiin yleensä vaan yksi lenkki päivässä ja täällä puolestaan pari pitempää ja pari lyhyttä pissalenkkiä. Helmi naattii sisäkoiran elämästä ihan täysillä ja on usein melko haluton lähtemään lenkille, kun se haluaisi jäädä vaan köllimään. Se on siis hyvässä kunnossa ja virkeä, mutta siitä on tullut ihan sohvakoira noin muuten.
Mutta ei hyvää ilman jotain huonoakin eli siis tuohon lörinäosioon - Misti on nimittäin ripuloinut sisälle harva se päivä. Se on ehtinyt sotkea jo maton ja verhot ja joudun nyt yöllä ja yksin ollessa pitämään matot pois lattioilta, mikä ärsyttää sunnattomasti. Ja olen melkein aina yliopistolta tai töistä tullessa kohdannut kamalan näyn ja joutunut heti siivouspuuhiin. Ihan kuin ei väsyttäisi jo muutenkin ja olisi muutakin hommaa, niin vielä täytyy alkaa siivoamaan paskoja lattioilta. Shit - kirjaimellisesti. Syytä tuolle ripuloinnille en oikein tiedä - olisiko joku vatsapöpö tai sitten M reagoi yksinoloihin niin voimakkaasti ja stressaa sitä tulenko takaisin ja jos niin milloin. On se kyllä lenkilläkin kykkinyt pusikossa moneen otteeseen ja kakkinut monta kertaa päivässä, että veikkaan ekaa vaihtoehtoa. Oli miten oli, saisi jo loppua, en enää kestä enkä jaksa.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Ei hyllyä hienompaa

Tämänpäiväisistä agilitykisoista ei siis tullut kotiintuomisiksi kahta hyllyä hienompaa tulosta. Harmittaa - paljon - ja fiilis on nyt se, että ei lähdetä kisaamaan agilityä pitkään aikaan. Se ei tunnu oikein miltään, edes lyhyen pyörämatkan päässä oleviin kisoihin ei nappaa lähteä, ei jaksa jäädä katsomaan kolmosten ratoja, ei jaksa kuunnella kisakansan keskusteluja lajista... Treenaamassa olisi ihan kiva käydä ja nauttia vauhdin hurmasta koiran kanssa hömpötellen, mutta en oikein jaksa suoda ajatusta ongelmakohdille ja edistymiselle. Toisaalta en ehkä jaksa treenatakaan ilman minkäänlaisia kisatavoitteita. Summa summarum; vakavamielinen, kisanomainen agility ei tällä hetkellä juurikaan innosta.
Vielä vähemmän se innostaa, kun koira ohitti tänään alkusuoran kaksi ensimmäistä estettä ja hyllytettiin mielestäni ykkösluokan tasoinen rata. Ei ollakaan ehkä taidollisesti enää lähempänä kolmosluokkaa vaan ykkösluokkaa, vaikka nollatilasto puhuu muuta. Kaikki 2½ vuoden aikana tehty työ, lukuisat treenaamiseen käytetyt tunnit ja kisaamiseen kulutetut päivät ja rahat ovat loppujen lopuksi - muutaman vähätreenisen kuukauden jälkeen - pudottaneet meidät takaisin ykkösluokan tasolle, vaikka saimmekin jo tavoitella menolippua kolmosiin. Okei, ehkä tilanne ei ole aivan noin dramaattinen, mutta kyllä se siltä tämänpäiväisen jälkeen tuntui. Eikä edes tämänpäiväisen, vaan myös edellisten kisojen. No, ainakin tiedän, että me ei olla valmiita kolmosluokkaan ja että lahjattomat treenaa. Ja koska ei olla kunnolla treenattu viime aikoina, ei menestystäkään voine odottaa.
Pidemmittä puheitta... Kisat oli Tampereen Koiraurheilijoiden järjestämät, upeasti aikataulussa mutta kenttä oli varsin epämiellyttävällä paikalla teollisuusalueella.
B-radan tuomaroi Anne Viitanen ja tämä rata oli mielestäni ihan kakkosluokan tasoinen. Meillä meni oikein hyvin siihen asti, kunnes tuli puomi-putki-erottelu ja vaikka kuinka yritin ajoissa huutaa kiipeekiipee, paineli Misti suorinta reittiä putkeen ja korjauksenkin jälkeen vielä pari kertaa.  Nämä erottelut eivät näköjään kisoissa suju, vaikka treeneissä Misti on ollut aika haka niissä. Tänään yritin ohjata puomin ryhdikkäästi ja käsi korkealla ja vaikka mitä, mutta ei niin ei. En tiedä olisiko hyödyttänyt ohjata toiselta puolelta - nyt ohjasin putkensuun puolelta lähinnä seuraavaa estettä ajatellen. Myöhemmin Misti ohitti yhden hypyn, kun en kai merkannut tarpeeksi selkeästi päällejuoksua. Mutta radalla oli hyviä pätkiä ja olin sinänsä ihan ok fiiliksissä sen jälkeen.

A-radan tuomaroi Kari Jalonen ja tämä oli naurettavan helppo ja suoraviivainen rata. Mutta tosiaan heti lähtöviivalla Misti ohitti suorassa linjassa olleet hypyn ja renkaan ja tuli minun luokse hyörimään. Olin tietty vittuuntunut, mutta kiepautin Mistin ensimmäisen esteen taakse ja jatkettiin rataa. Kannustin sitä sitten kovempaan vauhtiin, kun mitään menetettävää ei enää ollut ja ihan kivasti Misti kai kulkikin. Puomin jälkeisessä hypyn kierrossa tuli rima alas, mutta muuten tehtiin puhdas rata. En kyllä tiedä mistä tuo hyl tuli, koska mielestäni saatiin 15. Vaikka eipä sillä väliä, vain nolla ratkaisee ja merkitsee jotain. Ärsytti ja ihmetytti niin paljon tuo alku, ei yhtään Mistin tapaista tulla ohi alkusuorasta tai esteistä ylipäätään. Tuolta radalta olisi ollut nolla niin otettavissa ja sitä hartaasti toivoin, mutta no can do, kun ei osaa.
Jos jotain positiivista pitää hakea, niin kepit ja kontaktit menivät suht mallikkaasti ja kyllähän Mistillä ihan kiva vauhti oli. Itse taas kehittelin meille omanlaiset ohjaukset ja liikuin ja ohjasin mielestäni ihan kiitettävästi. Että eivät ne asiat varsinaisesti unohtuneet ole, mutta meidän täytyy vaan päästä säännöllisesti treenaamaan - muuten tulee takapakkia. Tunnustan, etten ole vielä edes laitellut Tampereen seudun koiraseuroihin kyselyä treenipaikoista, vaikka mahdollisia vapaita paikkoja olenkin vähän kyttäillyt. Olen nimittäin miettinyt nimenomaan tätä suhdettani agilityyn, että kuinka paljon olen valmis tekemään sen eteen. Olenko valmis tekemään satoja talkootunteja seuran hyväksi niin että saan itse treenata varttitunnin viikossa. Treenata kyllä toki haluaisin, mutta millä hinnalla.

Lajista puheen ollen, tokoa ollaan käyty nyt muutamia kertoja treenaamassa. Ollaan tehty voittajaluokan liikkeitä ja koetettu saada niitä sille mallille kuin ne olivat aikaisemmin ja totta kai kisakuntoon. Koska tätä lajia sentään pystytään treenaamaan, yritän buukata meille jonkin kokeen, jotta sitten myös tulisi treenattua säännöllisesti. Sitä paitsi toko on ihan kivaa ja haluttaisi jo vihdoin korkata voittajaluokka. Hirveän nopeasti aika on mennyt eikä olla tosiaankaan ehditty ja jaksettu tokoilla(kaan) kunnolla. Pitää yrittää ryhdistäytyä edes jonkin koirajutun suhteen!
                       

perjantai 5. syyskuuta 2014

Mitäs me uudet manselaiset

Ollaan asuttu kohta viikko Tampereella. Pohjoinen jätettiin taakse sunnuntaina ja matkattiin kohti uutta ja tuntematonta. Täytyy sanoa, että näen Tampereen nyt aivan uudessa valossa ja olen itse asiassa tykästynyt tähän kaupunkiin. Meidän asuinalue on aivan täydellinen, täydellinen. Asutaan luhtitalon kolmannessa kerroksessa, hurjan rauhallisessa ja hiljaisessa taloyhtiössä, loistavien lenkkipolkujen ja ulkoilumaastojen läheisyydessä. Lenkeillä olen ihastellut etelän eksoottisia metsiä ja kuljeskellut koirien kanssa juurikkoisilla poluilla metsän hämärässä. Täällä metsät ovat sammaleisia ja vehmaita, eivät ollenkaan niin kuin pohjoisen karut mäntymetsät. Maasto on valitettavasti aivan yhtä vaikeakulkuista - hieman toisella tavalla vain.

Ollaan koirien kanssa käveleskelty ympäriinsä ja tutustuttu paikkoihin. Itse olen yrittänyt opetella bussilinjoja ja tehdä vähän suunnitelmia koulun suhteen. Lisäksi olen tutustunut ihmisiin ja tullut siihen tulokseen, että tamperelaiset ovat yleisesti ottaen todella mukavia! Täällä ihmiset tervehtivät toisiaan, hymyilevät herkemmin toisilleen ja auttavat ja neuvovat muita. Autoilijatkin päästävät jalankulkijat suojatien yli - Kuusamossa totuin siihen, että suojatien reunassa sai odottaa vaikka kuinka kauan tienylitystä ja siitä huolimatta sopivassa kohdassa vain rynnätä tien yli ja toivoa, ettei jäisi auton alle. En ole siis ihan vielä tottunut tähän huomaavaisuuteen, vaan jään helposti odottamaan autovirran laantumista. Huh, on täällä kyllä aivan eri meno.
Tällä hetkellä en kaipaa kotikonnuille yhtään, vaan olen utelias tutustumaan Tampereeseen paremmin ja näkemään viihtyykö pohjoisen tyttö todella etelässä. Pohjoissuomalaisen syvin olemus ei ole kuitenkaan vielä kadonnut minnekään, sillä kaikista mieluiten täälläkin lähden koirien kanssa rauhalliselle metsälenkille - ja puhun totta kai omaa murrettani, vaikka pelkäänkin sen jossain vaiheessa hiipuvan hiljalleen pois.

Sittenpä siihen tärkeimpään ja ehkä kutkuttavimpaan aiheeseen: Miten koirat ovat ottaneet elämänmuutoksen? Ja vastaus on, että paremmin kuin olisin osannut ikinä toivoa! Sekä Helmi että Misti ovat olleet alusta saakka kuin kotonaan; ne ovat nukkuneet, rentoutuneet, haistelleet innoissaan uusia hajuja ja tallanneet Tampereen metsäpolkuja ja kävelyteitä. Tytöt ovat olleet alusta saakka lyhyitä tai pitkiä aikoja keskenään kotona, keittiössä, ja mitään ei ole tuhottu tai syöty eikä kämpässä ole toivon mukaan haukuttukaan. Helmikin uskaltaa hienosti liikkua lattioilla ja portaissa ja näyttää siltä kuin olisi asunut kaupungissa aina. Mutta ei, karjalankarhukoira Helmi, 11,5 v., on asunut koko elämänsä ajan ulkokoirana maalla Kuusamossa, kunnes muutti vanhoilla päivillään Tampereelle kerrostaloon. Niin mieletön elämänmuutos ja koira ei ole moksiskaan, on se niin mainio! <3 Kaikkien epäilyt osoittautuivat turhiksi, kuten tiesinkin, ja Helmi on todistanut luulot vääriksi. Vaikka kyllähän minä aina tiesin, että se sopeutuu kyllä. :) Etenkin Helmi vaikuttaa hurjan onnelliselta päästessään viimein viettämään lokoista sisäkoiran elämää, Misti ehkä kaipaa elämisen ääntä ja vapautta päästä omalle pihalle silloin kun huvittaa, mutta hyvin silläkin on mennyt. Tervepäisiä tyttöjä!
Treenattu ei olla yhtään, pitäisi yrittää löytää jonkinlainen treenikenttä tokoilua varten, mutta agilitykisoihin ollaan menossa viikon päästä. Kenttä on tuossa parin kilometrin päässä, niin aivan ehdottomasti mennään juoksemaan pari rataa, vaikka taukoa agilitystä on ollut. Mutta eihän tuollaista tilaisuutta voi olla käyttämättä hyväkseen, herranjestas - ennen lähimmät kisat olivat kahdensadan kilometrin päässä, nyt kahden kilometrin. Niin luksusta!
Kuvat on sitten ihan syvältä, kun joku on näemmä vienyt puhelimen piuhan enkä siis saanut siirrettyä parempia kuvia koneelle, huoh. Myöhemmin sitten.

lauantai 23. elokuuta 2014

PiirM - viimeiset kisat pohjolassa

Viikko sitten lauantaina oltiin tosiaan piiitkän tauon jälkeen agilitykisoissa, ja olipa kyllä kivaa, vaikka päivä vierähtikin noin 19 tunnin mittaiseksi. Sää kuitenkin suosi ja seura oli loistavaa, joten mikäs siinä kisatessa ja kisoja katsoessa. Kisat pidettiin tutussa paikassa Haukiputaan Virpiniemessä tekonurmipohjalla. Viime vuonna samaisissa kisoissa saatiin Mistin kanssa eka ykkösten LUVA, että sinänsä paluu juurille. :)

Kakkosten kisat alkoivat yllättävän aikaisin aamulla, joten seitsemän kieppeillä oli matkaan lähdettävä ja silti oltiin myöhästyä. Sekä agi-, että hyppyradan tuomaroi meille uusi tuttavuus Timo Teileri, joka oli tehnyt mielestäni helpot, melkeinpä ykkösluokan tasoiset radat. Oltiin Mistin kanssa kakkosten viimeisenä suorittava koirakko reilun kymmenen koiran joukosta.
A-rata alkoi oikein vauhdikkaasti, itse asiassa niinkin vauhdikkaasti että Misti pomppasi A:n kontaktipinnan yli. No, mitäpä en itse vaatinut kontaktin ottamista kunnolla taikka huutanut minkäänlaista käskysanaa. Sen jälkeen annoin koiran vaan mennä, oikein kannustin kovempaan vauhtiin ja juoksin itsekin lujaa. Tosi kiva rata muuten, mitä nyt Misti jätti taas kepit kesken. Murahdin sille, kävelin takaisin pujottelun alkuun ja aloitutin alusta.
Muuten rata oli meiltä aika nappisuoritus, koska vauhtia piisasi eikä tällä kertaa ollut varmistelun makua. Lopputulos siis 10 vp, aika -3,74 ihanneajan ollessa 49 s. Nyt kun katsoin niin Misti muka sijoittui kolmanneksi, mutta kisapaikalla kyllä katsoin tulostaulusta sen sijoittuneen suunnilleen viidenneksi. Noh, oli miten oli. Rata oli meiltä itse asiassa tosi hyvään aikaan tehty, koska siitä pitää vähentää pujottelusekoilu (=mentiin pujottelu kahteen kertaan ja itse tosiaan ihan melkein löntystin takaisin keppien alkuun).

B-rata oli sitten hyppäri, jossa oli heti alussa sellainen ympyrämuotoinen hyppykuvio, joita ei olla varmaan ikinä treenattu. Se kyllä meni hyvin ilman rimanpudotuksia, mutta sen jälkeen Misti hieman hyppäsi pituuden päälle ja kaatoi siitä palan. Myöhemmin tuli taas kepeiltä virhe, ei tosin siinä kohdassa missä piti. Tuomari antoi heti aloituksessa virheen, vaikkei Misti ehtinyt aloittaa pujottelua väärältä puolelta, vaikka siinä vähän vaarallisesti pyöriskeli. Virheen (hyl) olisi pitänyt tulla keppien lopussa, kun Misti jätti mielestäni vimpan kepin välistä.
Loppurata puhtaasti ja kaiken kaikkiaan oikein hyvä ja vauhdikas suoritus taas. Tuloksena jälleen 10 vp, aika upeat -8,55 ihanneajan ollessa varsin tiukka 41 s. Juostiin hyppäri siis reiluun 30 sekuntiin, vitsit olin niin fiiliksissä tuosta ajasta! :) Sijoitus näytti olleen viides.

B-RADAN VIDEON LAITAN MYÖHEMMIN, KUN SAAN SEN ITSELLENI!

Illalla, noin kuuden tunnin päästä kakkosten ratojen loppumisesta, oli vuorossa joukkuerata. Ensin oli meidän medijoukkue, joka hylättiin jo ennen varsinaista suoritusta, sillä meillä oli vain kaksi koiraa. Treenikaveri oli alkukesästä selvitellyt asiaa ja hänelle oltiin kerrottu, että kahdellakin koiralla voi osallistua, mutta eipä se niin ollutkaan, harmitus!
Maksijoukkueessa oli sitten neljä koiraa. KOIKOn joukkue sijoittui viidenneksi 25 pisteellä (2 x 5 vp, 15 vp ja hyl). Mistin kanssa tehtiin toinen noista vitosista ja mielestäni päivän paras rata. Olin ehtinyt iltapäivän mittaan sopivasti katsoa kolmosluokan taitavia ohjaajia, mistä sai itsekin paljon irti. Niinpä suunnittelin meille sopivat ohjaukset joukkueradalle, joka oli kakkos-kolmosluokan tasoinen ja epävirallinen kisa. Tuomarina toimi Anders Virtanen.
Rata lähti hyvin käyntiin, mutta alun tiukoissa hyppykiemuroissa tippui rima, kun en kai ehtinyt koiran alta tarpeeksi nopeasti pois. Misti oli meinaan taas vauhdissa, vautsi! Pari kertaa saatiin aiheuttaa joukkuekavereille sydämentykytyksiä, kun Misti oli karkaamassa kontaktille, mutta sain tilanteen viime hetkellä pelastettua. Keinu ja puomi imivät Mistiä yllättävän paljon, olivathan ne toki aika suoraan sen linjalla, mutta katsomalla koiraa ja karjumalla ei:t oikealla hetkellä, suoritettiin rata kunnialla loppuun.

Vaikkei nollia tullutkaan, ei edes harmittanut. Ennen ratojakaan ei oikeastaan jännittänyt, ei ollut tulospaineita tai mitään hullua nollankiiltoa silmissä. En oikeastaan tuntenut juuri mitään - agility ei enää herätä minussa erityisen suuria tunteita. Ja vaikka oltaisiin tehty nolla ja noustu kolmosiin, en olisi varmaan silloinkaan tuntenut paljon mitään. Mentiin sillä asenteella, että lähdetään nyt vaan kisaamaan ja tekemään parhaamme. Kesä on ollut treenaamisen suhteen niin onnetonta, että oli senkään takia turha asettaa hirveitä tavoitteita. Vähän oli toki ratojen jälkeen sellainen pieni harmitus, mutta lähinnä tuollaisten tyhmien virheiden takia. Nämä kisat kariutuvat tällä kertaa esteosaamiseen tai pikemminkin sen puutteeseen. Ja jos koira ei "osaa" esimerkiksi keppejä kunnolla, ei se ole valmis kolmosluokkaan. Nih.
Sitä paitsi en maksanut kisoista senttiäkään, kun yksilöradoille käytin viimeiset lahjakortit ja joukkueradan maksoi seura. Ja Mistin nopeus oli kyllä nollaakin suurempi ilonaihe, ihan oikeasti, siihen olen niin tyytyvänen. :)

Nämä olivatkin sitten viimeiset kisat täällä pohjoisessa, koska noin viikon kuluttua meidän poppoo tamperelaistuu. Saatiin oikein kaksio kivalta paikalta, lenkkipolkujen läheisyydestä, joten tilaa ja metsää toivon mukaan riittää meille maalaisille. Huomenna teen viimeisen työvuoron ja itken jo valmiiksi ihanan työpaikkani- ja kavereideni vuoksi, mutta samaisten töiden mahdollinen jatkuminen Tampereella hieman lohduttaa.
Jään luonnollisesti kaipaamaan Kuusamoa, en kaupungin itsensä takia, mutta sen luonnon ja monien ihmisten takia. Ja olenhan asunut täällä 20 vuotta, että (aika vaihtaa maisemaa!) toki sydämeeni jää ikuisesti pieni pala pohjoista. Toivon sydämeni pohjasta, että kotiudumme Tampereelle hyvin ja viihdymme siellä. Onhan se kehuttu kaupunki ja myös Suomen vetovoimaisin, että ei kai se ihan paska mesta voi olla. We'll see.

Seuraavat päivitykset tulevatkin varmaan sitten Tampereen suunnalta, jahka sinne päästään. Kiitos Kuusamo, kiitos mahtavat treenikaverit, muut kaverit, tutut, sukulaiset. Kiitos kaikki muut Pohjois-Suomen koiraharrastajat, joihin olen tutustunut kisoissa ja muissa koiratouhuissa. Täällä pohjoisessa asuu aivan upeita ihmisiä. :) Ja tervetuloa Tampereelle kylästelemään ja muut "tuntemattomat" tutustelemaan, jos samoihin geimeihin eksytään!
                                       "Sydämein jää tää Kuusamo..."

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Kesätreenejä ja kisakuumetta

Njäh, koiraharrastusmotivaatio tuli melko pian takaisin (I knew it!) ja nyt tuntuu siltä, että kisaamaankin voisi lähteä. Ei vaan ole mitä kisata ennen elokuun piirinmestiksiä, mutta kohtahan nekin jo on. Oikeastaan tällä hetkellä haluttaisi enemmän kisata tokossa, joten toivottavasti päästään pian korkkaamaan voittajaluokka, kun kaukotkin alkavat näyttää paremmilta. Hassua muuten, että me ei olla koskaan käyty kesällä kisoissa, viime vuonnakin käytiin vaan touko- ja elokuussa. Tälläkin hetkellä on jo hurjat kolme kuukautta edellisistä kisoista, näyttelyitä en luonnollisestikaan laske minkään sortin kisoiksi.

"Daa, en minäkään!"
Tokoiltu ollaan ihan kiitettävästi, jokin aika sitten käytiin kentälläkin heittämässä kaikki liikkeet läpi ja hyvin kyllä meni! Ruutu alkaa olla jo sillä lailla varma, että Misti löytää maastosta huolimatta ruudun sisälle ja hakeutuu useimmiten myös keskelle sitä. Luoksetulo on henkilökohtainen inhokkiliikkeeni tunnarin lisäksi, joten nuo molemmat ovat meillä vähän sellaisia, että välillä olen tyytyväinen ja välillä en. Tunnarissa Mistillä on edelleen tökkimisvimmaa, mutta sen asian kanssa olen pikkuhiljaa oppinut elämään, koska en osaa opettaa sitä poiskaan. Luoksetulo on ihan kiva, ei kylläkään hirmu vauhdikas, mutta en jaksa tehdä sitä joka kerta enkä myöskään niin ajatuksella. Seuraamiseen, istumiseen, noutoihin ja ruutuun olen itse asiassa oikein tyytyväinen niin kuin alan olla kaukkareihinkin, kunhan saadaan paketti lopullisesti kasaan.

Otin nyt illalla videota meidän pihatokoiluista, ja voinpa laittaa kyseiset klipit tännekin ihmeteltäväksi. Onhan noissa puutteita: välillä esimerkiksi pitää muistuttaa Mistiä kunnollisista perusasennoista, ja kaukkareissa trinsessalle iskee laiskuus, kun se ei enää jaksa nostaa ahteriaan maasta ja vaihtaa oikein. Että ei nuo ehkä nyt niin täydellisiä suorituksia ole kuin mitä voisivat olla. Noh, Mistihän ei mielestäni suoriudu pihatokoiluista aivan yhtä hyvin kuin kentällä tehdyistä treeneistä...

Kerran pari ollaan nyt päästy käymään aksatreeneissä ja tiistaina oli myös kesän toiset epikset. Itse tuomaroin vauhti- ja mölliradan ja menin Mistin kanssa sitten kisaavien radan, joka hyllytettiin loppumetreillä aika perus hyppy-takaakiertokuviossa. Misti oli aiemmin jättänyt myös pujottelun kesken ja korjauksen jälkeen aloittanut toisesta välistä, huoh mitä pöllöilyä. Parin viikon aksatauon jälkeen vauhtia oli koiralla kuitenkin tosi kivasti, meno oli sujuvaa ja ohjaukset toimivat - eli hyllystä huolimatta olin erittäin tyytyväinen rataan! :)

Muuta mainitsemisen arvoista ei ollakaan sitten oikein tehty. Ollaan nautittu ihanista helteistä, lenkkeilty ja "uitu". Pääasia tietenkin, että koirat käyvät järvessä viilentymässä, vaikka se tarkoittaisikin vain kahlailua. Leikkasin muuten Mistiltä vähän karvoja (lue: nyrhin sen rumasti) ja nytpä on neidillä oiva kesätukka! Onhan se tosiaan aivan toksitun näköinen, mutta väliäkö tuolla kunhan on vaan parempi ja viileämpi olla! Ja kun me ei mitään näyttelyitäkään harrastella, niin on aivan sama leikellä Mipsulle kesäturkki. Kulkikohan se epiksissäkin lujempaa, kun oli puoli turkkia lähtenyt? ;) Voisinkin pitää pikkuneidin sitten aina lyhyessä turkissa, jos sillä on vaikutusta vauhtiin.

torstai 10. heinäkuuta 2014

Mitä tapahtui motivaatiolle?

Otsikon mukaisesti koiriin ja koiraharrastuksiin liittyvä motivaationi on merkillisesti kadonnut, mutta varmasti vain hetkellisesti. Suurimman syyn epäilen olevan vastikään alkanut uusi kesätyöni, josta olen ainakin tähän asti tykännyt ihan hirmuisesti, joten olen viihtynyt työpaikalla vähän liiankin hyvin koirien jäädessä pahasti paitsioon. Agilityn ryhmätreenejä on jäänyt jonkin verran välistä juurikin töiden takia, jotenka aksaa ei olla pahemmin tälle kesälle treenailtu. Kannattanekko siis haaveilla mistään kolmosiin nousemisesta aivan heti... Eipä sillä, kisojakaan ei ole suunnitteilla kuin vasta elokuulle piirinmestisten muodossa. Ei siis taideta lähteä yrittämään sitä SERTiä mistään, vaan noustaan sitten vaikka siellä elokuun geimeissä kolmosluokkaan. ;)
Tokoa sentään ollaan silloin tällöin (joitakin kertoja viikossa) pikkuisen tehty, mutta sekin on jäänyt kotipihatasolle. Kaukkarit olen aloittanut tavallaan alusta, koska olen huomannut Mistin vaihtavan huonolla tekniikalla ainakin seisomasta maahan. Se siis hyppää eteenpäin eikä nojaa taaksepäin. Siispä olen yrittänyt iskostaa sille oikeaa tekniikkaa ja hermohan siinä hommassa menee. Tie voi olla varsin pitkä ja kivinen ennen kuin saan sille haluamani tekniikan. Jos kärsivällisyyteni loppuu, jatketaan hyppypomppukaukkareiden kanssa hamaan loppuun saakka. Mitäpä nyt muutamasta pisteestä... Oltaisiin saatu koepaikkakin puolentoista viikon päähän, mutta minulle oli napsahtanut sille päivälle töitä enkä muutenkaan halua lähteä tällä treenimäärällä, hajonneilla kaukoilla ja epävalmiilla tuntemuksella kokeeseen. Muuten oltaisiin ihan hyvin voitu mennä, mutta viimeaikainen treenimäärä- ja laatu on ollut niin onneton, ettei mitään järkeä.
Rally-tokoa olen tehnyt molempien koirien kanssa, mutta melko vähän sitäkin. Odottelen koiramotivaation kunnollista paluuta ja keskityn sinä aikana työntekoon ja tulevaan elämänmuutokseen. Syksyn alussa nimittäin heitämme koirien kanssa hyvästit Kuusamolle ja matkaamme näillä näkymin Tampereelle. Pääsin Tampereen yliopistoon opiskelemaan, joten muutamme sinne, ellen satu saamaan varasijalta paikkaa Oulun yliopistosta. Pääsin myös Rovaniemelle, mutta sinne en halua muuttaa - se kaupunki ei vaan yhtään kiehdo minua. Oulu olisi se ykkönen, mutta jos varasijalta ei paikkaa irtoa, suuntaamme etelään. Sanoi kuka mitä hyvänsä, otan molemmat koiruudet mukaan. En siis jätä Helmiäkään Kuusamoon, vaan otan senkin mukaani ja uskon sen sopeutuvan oikein mainiosti kaupunkielämään. Todennäköisemmin mummokoira sopeutuu paljon paremmin kuin Misti, joka rakastaa maaseudun vapautta ja tekemisen rajattomuutta. Sekä Helmi että Misti ovat molemmat varsin hyvin käyttäytyviä yksilöitä, joten kivahan niiden kanssa on muuttaa. :)
 Säälittää silti viedä tämä luonnonlapsi kaupunkiin.
                                         

Jos joku muuten tietää ja tuntee Tamperetta, niin saa vinkata koirien kannalta sopivia asuinalueita ja kaupunginosia!

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Kolmoslajia koeajamassa

Meillä ollaan viime päivinä harjoiteltu rally-tokoa. Kyllä, rally-tokoa. Lajihan virallistui toukokuun alussa, ja kiinnostuin tutustumaan hommaan hieman tarkemmin. Olen jo joskus aiemmin vilkuillut siihen kuuluvia liikkeitä ja nyt perehdyin alokasluokkaan paremmin. Huomasin, että hei, tässähän on vaikka mitä kivoja juttuja! Ei mitään kovin vaikeaa, vaan vankalla tokopohjalla hyvinkin helppoja liikkeitä ja temppuja toteutettavaksi. Niinpä sitten sen enempiä miettimättä nappasin naksuttimen ja nameja kouraan ja aloin treenata liikkeitä Mistin kanssa. Yllätyin, miten nopeasti Misti tajusi jutun juonen ja suoriutui liikkeistä. Toki rallyllä on paljon yhteistä tokon kanssa: on seuraamista, käännöksiä, eteen istumista, sivulletuloa, peruuttamista, sivuaskelia... Vähän sellaista tottelevaisuuden ja temppuilun sekametelisoppaa. Misti oli aivan intona tekemässä, sillä se tykkää temppuilusta ja vähemmän vakavasta puuhastelusta.
Ollaan rally-tokoiltu nyt pari päivää ja hurjaa kyllä näyttää siltä, että Möösis osaisi jo kaikki alokasluokan liikkeet! :O Koska laji vaikuttaa sen verran mukavalta ja liikkeet ovat Mistillä hyvin hallussa, saatan jopa uskaltautua oikeisiin rally-tokokisoihin jossain välissä. Ensin täytyy vaan opetella tekemään hihnan kanssa taas hommia, sillä alokasluokka mennään kytkettynä, ja itselläni pitää oppia muistamaan kyltit ja niiden merkitykset. Sitten tietysti pitäisi pystyä tekemään oikeita rataharjoituksia ja kisanomaisia suorituksia. Huhhei, tässäkö kolmoslaji?!
Ajattelin, että mikäli Misti joskus tokossa valioituu voidaan sen jälkeen agilityn rinnalle ottaa rally-toko, ellen innostu mitään pk-lajia aktiivisemmin harrastamaan. Hauskalta lajilta kuitenkin kuulostaa, joten eiköhän me ainakin jossain muodossa tätä jatketa!
Eikä siinä vielä kaikki! Nimittäin halusin kokeilla rally-tokoa myös Helmin kanssa. Helmihän osaa myös tokoa ja temppuja jonkin verran, joten ihan alkeista senkään kanssa ei lähdetty. Tosin Helmillä ei ole läheskään niin vankkaa ja vahvaa osaamista kuin Mistillä, mutta sekin sentään osaa istua, mennä maahan ja tulla jotenkuten sivulle. Viime päivinä olen siis treenaillut rallyä mummokoirankin kanssa ja kehitystä on tapahtunut! Helmi osaa tulla kohtuullisen hyvin eteen istumaan ja siirtymään siitä sivulle sekä oikean että vasemman kautta. Lisäksi Helmi on edistynyt seuraamisessa, jota olen sen kanssa aina silloin tällöin treenaillut. Itse asiassa sen seuruu näyttää jo tosi kivalta: se pysyy suunnilleen oikealla paikalla, handlaa käännökset ihan kiitettävästi ja katse on joko eteen, maahan tai ylös nameihin. Helmi ei siis osaa pitää katsekontaktia, mutta minua se ei haittaa - pääasia, että paikka on oikea ja että se katsoisi edes suurimman osan ajasta ylöspäin. Perusasento on mummolle tosi hankala: se ei osaa käyttää takapäätään eikä hahmottaa oikeaa paikkaa. Vieläkin se varsin usein istuu väärään kohtaan, mutta suoriutuu ihan hyvin käännöksistä ja paikallaan pyörimisistä, pitkälti namiavusteisesti tosin. Mutta Helmi menee hyvin istumaan ja maahan ja odottaa paikallaan, kun kierrän sen ympäri.
Eli ei Helmikään mikään toivoton tapaus ole, vaan kyllä sekin oppii kovaa kyytiä rally-tokon saloja. Kuka sanoi, ettei vanha koira opi uusia temppuja?! Uskon, että saan alokasluokan liikkeet myös sen kanssa valmiiksi, mutta kisauran urkenemisesta lajin parissa en osaa vielä mitään sanoa. Vaikka Helmi oppisi liikkeet erinomaisesti, on sen kanssa haasteena koetilanne ja ennen kaikkea palkkaamattomuus. Helmi tekee hommia tasan ja ainoastaan ruuan takia, vaikka se tykkääkin tekemisestä ja omaa jopa hivenen miellyttämishalua. Lisäksi Helmi on jo 11-vuotias, joten kannattanekko tuon ikäisen koiran kanssa enää mitään kisauraa suunnitella, ehkä ei. Olisi silti mielettömän hienoa kisata Helminkin kanssa rally-tokossa - se olisi varmasti ensimmäinen ja todennäköisesti myös viimeinen rally-tokossa kisaava karjanlankarhukoira.
Mutta alokasluokka olisi kisojen suhteen vielä ihan mahdollinen, sillä siinä koira on koko ajan kytkettynä eikä siihen (tietääkseni) kuulu paikkamakuuta tms. Eli ei olisi vaaraa, että mummokoira lähtisi lipettiin tai söisi jonkun. Hmm, pitää katsoa mitä tästä tulee.
On silti kivaa puuhastella Hempankin kanssa, vaikkei sen älykkyys ja oppimiskyky vedäkään vertoja tuolle paimentimelle. Helmin kanssa tehdessä täytyy olla aina huumoria ja kärsivällisyyttä matkassa. Mummukka on siitä hauska, että se ei ota mitään kovin vakavasti vaan sillä on aina pilkettä silmäkulmassa. Mistihän on kauhea tosikko eikä se tiedä huumorista mitään! :D
Agilitystä sen verran, että maanantain treeneissä tehtiin hyppytekniikkaa ja ratatreeninä erottelua. Tuosta ensimmäisestä ei ole sen kummempaa sanottavaa, kun en siitä mitään osaa sanoa, mutta erottelutreeni meni hyvin. Radalla oli A-putki-erottelua, keinu-pussi-erottelua ja puomi-putki-erottelua. Mistihän handlasi kaikki aivan loistavasti, ei mennyt harhaan ja minä sain sen oikealle esteelle. Kiva tietää, että meillä ei näyttäisi olevan noissa ongelmia, sillä kolmosluokassa ansaesteitä ja erotteluja takuuulla on.

torstai 19. kesäkuuta 2014

Kesän ekat epikset

Tiistaina pyörähdettiin seuran agilityepiksissä, jotka olivatkin kesän ensimmäiset. Ilmoitin Mistin tällä kertaa ainoastaan kisaavien radalle, koska möllirata näytti turhan helpolta eikä sille osallistuminen olisi "hyödyttänyt" mitään.
Kisaavien rata oli treenikaverin tekemä ja tuomaroima hyppäri, kuulemma ykkös-kakkosluokan tasoinen. Sinänsä aika helppo ja suoraviivainen rata, jossa ei mitään kovin ihmeellistä ollut. Tehtiinkin Mistin kanssa puhdas nolla ja aikaa meni vain 30 sekuntia. Saatiin vielä 2 sekuntia "sakkoa", koska kisataan kakkosluokassa ja toisen koirakon nollasta huolimatta napsahti voitto.
Rata oli 19 esteen mittainen ja ihanneaika oli todella reilu 65 sekuntia, ilmeisesti aloittelevampia koirakoita ajatellen. Mielestäni juostiin rata siis varsin hyvässä ajassa ja kyllähän Möösis melko lujaa painatti menemään. Itse yritin mennä rennolla ja hyvällä fiiliksellä radalle, Misti puolestaan meni sille selvästi kiihtyneenä ja innostuneena - lopputuloksena vauhdikas voittonollarata. :) Eli kun menee radalle rennolla mielentilalla eikä ota turhia paineita, vapautuu pehmeäkin koira menemään kovempaa vauhtia.
Näin yritetään jatkaa! Harmi vaan, ettei ole videota radasta, kun en jaksanut pyytää ketään kuvaamaan. Olisi ollut kiva siitä nähdä se todellinen vauhti ja verrata sitä aiempaan sekä tietenkin tarkastella omaa ohjausta.
Maanantaina käytiin räntäsateessa (kyllä, räntäsateessa kesäkuussa) agilitytreeneissä ja tehtiin kolmosluokan rataa. Itse yritin taas kiinnittää huomiota mielentilaan, olla iloinen ja rento ja lähteä radalle positiivisin mielin. Onnistuin, treenattiin kivalla meiningillä ja koirassa piisasi vauhtia oikein hyvin. :) Nyt sai MENNÄ eikä tarvinnut odotella Mistiä. Mielestäni Misti ei edes sipsutellut kovin pahasti tai arponut ponnistuspaikkaa, vaan eteni määrätietoisemmin. Luulen muuten, että tuo sipsuttelukin liittyy osittain väärään mielentilaan. Kun minä ohjaan selkeästi ja olen ajoissa niin että Misti tietää mitä tehdä, se etenee nopeammin ilman turhia väliaskeleita. Mutta Mistin ollessa epävarma, se pelaa itselleen enemmän aikaa sipsuttelulla ja hidastelulla. Makes sense, right?
                               
Ekalla yrittämällä taisi tulla kaksi rimaa alas, mutta toisella kerralla tehtiin rata nollana läpi. Yritin kiinnittää huomiota omaan ohjaukseen ja eritoten ennakoivaan sellaiseen. Valitsin nopeimmat ohjaukset, kuten jaakotukset ja takaaleikkaukset, niin että meno oli mahdollisimman sujuvaa. Nykyään käytän enemmän mm. takaaleikkauksia, jotten tyssää koiran vauhtia valssaamalla sen eteen. Hyvin M lukee takaaleikkauksia, poispäinkäännöksiä ja sylkkäreitä, joten ollaan selvästi edistytty noiden ohjausten parissa!
Olen alkanut myös entistä enemmän kiinnittää huomiota siihen, että saan Mistille lyhyitä hyppyjä ja koiran kääntymään näppärästi. Myös kontaktit mennään nykyään täysin läpijuoksuna enkä pysäyttele Mistiä enää ollenkaan. On se ilmeisesti kuitenkin kontaktit joka kerralla ottanut, joten virheiltä ollaan vältytty. Mikään ei ole niin tyhmä virhe kuin kontaktivirhe, joita muuten SM-kisoissakin näytti paljon tulevan ja pilaavan muuten hienoja puhtaita ratoja.
Mietin tässä muuten yhdistelmää bc + agility + aloitteleva ohjaaja = pelottavaa ja vaarallista. Siitähän tulee pahimmillaan pelkkä katastrofi, kun lajista mitään ymmärtämätön ohjaaja alkaa opetella agilityä hullun lujaa painavan bortsun kanssa osaamatta yhtään kääntää koiraa ajoissa tai ohjata ennakoiden. Koira joutuu hyppäämään sikapitkälle, töks, jonka jälkeen vasta ohjaaja kääntää koiraa vastakkaiseen suuntaan. Mitä menetimme tässä? Aikaa ja koiraa. On koiralle todella raskasta joutua hyppäämään aina pitkäksi, koska ohjaaja ei osannut kertoa sille ajoissa mihin suuntaan käännytään. Tai jos ohjaaja on koiran tiellä ja koira joutuu hyppäämään ohjaajaa tai rimaa päin, auts. Siinähän ne koirat tosiaan menevätkin rikki ja jumiin. Jos jonain päivänä kasvattaja olen, niin enpä lähtisi bortsua myymään ensimmäiseksi agilitykoiraksi, voi kauhistus.

Asetin meille muuten ensi kaudeksi vähän varovaista tavoitetta nimeltä SM-kisat 2015. Tämähän tarkoittaa viimeistä kakkosten nousunollaa + seitsemää nollaa kolmosista, joista yksi tuplanolla. Mielestäni varsin realistinen tavoite, joka voi hyvinkin toteutua. Tuplanolla voi olla hieman hankalampi saada, muttei mahdotonkaan. Osallistumisoikeus SM-kisoihin on oikein kiva ja hyvä tavoite, vaikkei menestystä olekaan odotettavissa. Aina voi silti onnistua tekemään hyviä (nolla)ratoja. :) 
Aaa, nyt sormet syyhyää päästä ilmoittelemaan Mistiä kisoihin!

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Havaintoja

Olen viime aikoina tehnyt tärkeitä havaintoja Misti-agilityn suhteen. Nämä havainnot liittyvät vauhtiin ja sen yhteydestä mielentilaan. Me tehdään Mistin kanssa muutamia kertoja viikossa kotiagilityä, mikä tarkoittaa neljän medihypyn ja yhden pikkuputken eri variaatioita. Teen siis pieniä ratapätkiä, joita sitten tuossa treenaillaan.
Olen huomannut, että Misti tekee kotona aivan eri tavalla kuin treeneissä tai kisoissa. Sillä on tosi paljon enemmän vauhtia, itsevarmuutta ja röyhkeyttä ja sen kanssa on superkiva mennä. Se painaa oikeasti hurjan lujaa menemään, tekee hyvällä fiiliksellä eikä ikinä lannistu tai hitaile. Mielestäni sen kanssa on silloin paljon helpompi mennä, vaikka se onkin nopeampi. Itse asiassa mulle sopii tosi hyvin tuollainen pinkoja, koska olen itse pitkä sekä nopea juoksemaan, joten ehdin ohjaamaan Mistiä hyvin, kääntämään sitä pienessä tilassa, juoksemaan pois alta ja pyörähtelemään vaikka ja miten. Tuntuu, että osaan ja pystyn ohjaamaan Mistiä paljon paremmin kotona tehdessämme. Minun ei tarvitse jäädä odottelemaan Mistiä, vaan joudun koko ajan pinkomaan sairaan lujaa, pitämään kontaktin koiraan ja tekemään sen kanssa vaikka minkälaisia hyppykuvioita - ja tämä kaikki sujuu! Saan lähes joka kerta Mistin hyppäämään hypyn oikein päin, kääntymään oikeaan suuntaan, taipumaan poispäinkäännökseen tai menemään takaakiertoon jopa pelkällä sanallisella käskyllä. Itse onnistun merkkaamaan koiralle ponnistuspaikan, tekemään oikein ajoitetun saksalaisen, päällejuoksun tai valssin ja saamaan Mistille mahdollisimman lyhyitä hyppyjä.
Voisi siis ehkä sanoa, että ohjaan parhaiten kovassa vauhdissa nopean koiran kanssa. Sillä Mistin ollessa hitaampi en itse koskaan pääse kunnon vauhtiin ja ohjaan jotenkin tönkömmin. En halua kuulostaa miltään ylimieliseltä mestariohjaajalta, koska olen kaukana siitä, mutta viimeaikaisten havaintojeni perusteella tulin tuollaiseen lopputulokseen.
Jos asia todella olisi näin, olisi tilanne aivan ideaali MUTTA. Ongelma tässä on nyt mielestäni se, että tuo sama meno ei ulotu treenikentälle tai kisoihin. Minusta tuntuu, että treeneissä ja kisoissa aina jännitän ja hermoilen enemmän tai vähemmän. Kannan suorituspaineita, en ole rennolla mielellä enkä suoritakaan radalla yhtä vapautuneesti ja taitavasti kuin ehkä pystyisin. Misti taas reagoi tähän, jännittää itsekin ja hidastelee, koska se pelkää virheitä ja haluaa suoriutua hyvin. Lopputuloksena on kireä ohjaaja ja hitaasti etenevä, epävarma koira. Miten tähän ollaan tultu? Todennäköisesti tulospaineilla, täydellisyyden tavoittelulla ja halulla onnistua.
Kotiagility taas on rentoa ja mukavaa puuhastelua, jossa minä en pelkää epäonnistumisia tai varmistele, vaan teen täysillä ja iloisesti - ja niin tekee Mistikin. Joten jos tuon kotiagiliitelyfiiliksen saisi siirrettyä treenikentälle ja sieltä kisoihin, olisi vain taivas rajana. Silloin uskoisin minun ohjaavan paljon paremmin ja rennommin ja Mistin suorittavan vauhdikkaammin ja varmemmin.

Miten lähden purkamaan tätä ongelmavyyhtiä? En oikein tiedä vielä, mietintämyssy on kyllä laitettu päähän. Jos kaikki lähtee minusta, on minun jotenkin onnistuttava vapauttamaan itseni kaikesta hermoilusta ja suorituspaineista. Täytyy yrittää ottaa sellainen asenne, että "jee, mennäänpä radalle pitämään kivaa ja tekemään täysillä". Helpommin sanottu kuin tehty, obviously, koska etenkin kisoissa haluaa onnistua maksettujen starttien ja tehtyjen kisareissujen takia, eikä vaan rallatella menemään miten sattuu.

Haluaisin tällä hetkellä enemmän kuin mitään saada tämän ongelman ratkeamaan. Kun saan vapautettua itseni ja sitä kautta Mistin, on loppu vain omista ohjaustaidoistani kiinni. Koska Nopean Mistin vauhti on oikeasti tosi kiva eikä se silloin mikään hidas ole. Nyt täytyy vaan kaivaa se nopea Misti ja rento ohjaaja esiin.
Tosin täytyy muistaa myös Mistin hyppytekniikka, joka ei ole erityisen hyvä ja sekin osaltaan tekee Mististä hitaamman. Kaiken järjen mukaan Mistin ei silti luonnostaan pitäisi olla erityisen hidas, jos se on yhtään saanut nopeusgeenejä isältään, joka on agility- ja hyppyvalio (Mistin isukki on kyllä aika upea btw!).

torstai 12. kesäkuuta 2014

Koiruudet voivat jatkua

Huh, nyt se on ohi - pääsykoeurakka nimittäin. On tullut viimeiset puolisen vuotta päntättyä ja luettua ja viimeiset viitisen viikkoa reissattua pääsykokeissa Tampereella ja nelisen kertaa Oulussa. Tällä hetkellä tietysti toivon enemmän kuin mitään muuta, että opiskelupaikka irtoaisi, mikä ei kylläkään ole itsestäänselvyys nyky-yhteiskunnassa... Ansaitsen ja haluan opiskelupaikan, joten toivottavasti myös saan sellaisen! Koirahommat on olleet hetkellisesti tauolla. Agilitytreeneistä on ollut jokunen viikko taukoa, kisareissuista puhumattakaan. En ole todellakaan jaksanut tai halunnut lähteä enää kisoihin tämän pääsykoerumban keskellä. Nyt voisi alkaa niitäkin taas katsella, vaikka välillä tuntuukin, ettei tuo kisoissa kulkeminen enää niin nappaa. No, kyllä se kohta taas varmaan nappaa, kun tavoitteet on edelleen suht korkealla!
Vaikka lähes kaikki muu onkin ollut tauolla, niin toko ei ole ollut. Ollaan tehty kotitokoa lähes joka päivä, ja tilanne on tällä hetkellä se, että Misti alkaa olla valmis seuraaviin koitoksiin tokorintamalla. Kaikki liikkeet ovat korkeintaan pientä viilausta vaille valmiita, joten ensimmäistä voittajan koetta olen suunnitellut heinä-elokuulle. Mahdollisesti kisataan heinäkuun lopulla, mikäli saan vielä koepaikan. Mistin suoritukset ovat teknisesti oikein kauniita (okei, tunnari tökkimisineen ei niinkään ja metallinoutokin on vähän tuskaisen näköistä), mutta se tarvitsee vielä häiriötreeniä sekä kokeenomaisia ennen kuin lähdetään kisailemaan. Siispä täytyy nyt lähteä tekemään noita haastavampia liikkeitä vieraille kentille. Tunnari ja ruutu ovat jokseenkin häiriöherkkiä liikkeitä eli ainakin niitä pitää työstää. 
Olisi ehkä ihan hyvä saada nyt koe kalenteriin, jotta tulisi treenattua tehokkaammin kokeen painaessa päälle. Hmm, täytyy alkaa katsastella ja kysellä koepaikkoja.
Agilityssä käytiin toukokuussa muistaakseni kerran ja tauon jälkeen eilen ensimmäistä kertaa. Tehtiin kinkkistä rataa, jossa oli mm. poispäinkäännöksiä, kepeille vienti sylkkärillä, vaikea putkikulma ja muuta mukavaa. Mulla toimi ajatus tauon jälkeen onneksi vielä hyvin ja sain kehiteltyä joka kohtaan oivan ohjauksen. Tajusin treeninpaikat ja kokeilin vaikeampia ohjauksia. Joissakin kohdissa oli vähän ongelmia, mutta muuten oikein sujuvaa menoa eikä rata mikään mahdoton ollut meille. Misti ei taaskaan vaan ollut erityisen nopea, joten sitä piti välillä odotella. :P Uskon, että pystyisin ohjaamaan Mistiä paljon nopeampaakin koiraa, koska tuo alkaa tuntua niin hitaalta... Onko se sitten niin epävarma ja pelkää virheitä, että hidastelee siksi vai mikä mättää? Myönnän, että olen itsekin nykyään aika kireä treeneissä, kun olen ärsyyntynyt tuohon hitauteen, mikä taas vaikuttaa Mistiin ja sen vauhtiin ja oravanpyörä on valmis. Äh, tekisi mieli lopettaa koko agility heti kunhan noustaan kolmosiin - tuolla vauhdilla ei nimittäin ole mitään tsäänssejä kärkisijoihin. Tällainen rata oli eilen ohjelmassa:
Kesa_02_9.-16.6.2014_kisaavat.jpg
Näillä näkymin osallistutaan Mistin kanssa elokuussa pidettäviin piirinmestaruuksiin, joissa ollaan meidän seuran maksijoukkueessa. Samana päivänä olisi lisäksi yksilöpiirinmestikset, joihin haluaisin myös osallistua, mutta Misti pitäisi saada kolmosiin ennen sitä. Täytyypä alkaa ilmoitella tuota joihinkin kisoihin, jotta saataisiin se viimeinen kakkosten nolla pois kuljeksimasta...

Mitäpä muuta... Ollaan lenkkeilty, heitelty frisbeetä, nautittu kesästä. :) Kumpikaan mun koirista ei edelleenkään ui, mikä harmittaa vietävästi. Ne vaan kahlailee ja alkaa heti nössöilemään, jos jalat ei yllä pohjaan. Misti on pahimman luokan pelkuri ja kahlailee rantavedessä suu auki kuin joku virtahepo.
Misti teki juoksunsa toukokuun lopulla ja on juuri niitä lopettelemassa. Tulivat kyllä hyvään saumaan, kun oli taukoa muutenkin. Nyt voidaan sitten alkaa taas kovemmin treenata ja kulkea huoletta kisoissa. Hyvin se kyllä ajoittaa juoksunsa, viimeksikin olivat aivan oivalliseen aikaan. :D

perjantai 30. toukokuuta 2014

"Call it magic, call it true"

Mistin siskolla todettiin muutama päivä sitten epilepsia. Asia tuli todellisena yllätyksenä, sillä en olisi uskonut tässä pentueessa epilepsiaa esiintyvän. Sairaus on myös melko harvinainen bordercollieilla eikä pentueen suvussa ole epilepsiaa tavattu, joten mysteeriksi jäänee mistä kaukaa tuo kumpuaa. Luonto on arvaamaton ja armoton - vaikka kuinka yrittäisi tehdä jalostusvalinnat viimeisen päälle, voi jokin aivan odottamaton asia pentueeseen pompsahtaa. Toivotaan kovasti, että Mistin systerin epilepsia pysyy lievänä ja etteivät pentueen muut koirat siihen sairastu. Epilepsia puhkeaa yleensä vuoden-parin iässä, joten yllättävän myöhään se tässä tapauksessa tuli. Hiukan tietenkin pelkään, että Mistikin tuon kammotuksen riesakseen saisi, mutta toivottavasti luonto on meille armollisempi... Mainitsen asiasta siksi täällä blogissa, että joku mahdollisesti pentueen lähisukulaisia jalostukseen suunnitteleva osaa ottaa sairauden riskin huomioon ja on tietoinen tästä tapauksesta.
Täten heitän viimeisetkin haaveet Mistin pennusta romukoppaan. En ole sitä koskaan ääneen sanonut, mutta olen jo jonkin aikaa unelmoinut Mistin tyttärestä. Tuo koira miellyttää minua päivä päivältä enemmän ja olisin voinut siitä pennun itselleni ottaa. Ja mikä parasta, olisin saanut valita itseäni miellyttävän uroksen ja teettää omien mieltymysteni mukaisen bordercolliepentueen. Olin jo löytänyt mieluisen ja Mistiä sopivasti täydentävän uroksen ja pienessä mielessäni miettinyt, millaisia koiria yhdistelmästä mahdollisesti syntyisi. Sen verran voin kertoa, että uros olisi ollut työlinjainen, keyven turkin ja rakenteen omaava yksilö, joka olisi luonteensa puolesta Mistille ainakin alustavien päätelmieni mukaan sopinut. Uros oli aivan mainioita koiria tuottaneen kennelin kasvatti, terveestä ja toimivasta suvusta, jonka lähisukulaiset olivat niittäneet menestystä useissa eri lajeissa. Uros itse oli melko isokokoinen, joka olisi ollut pienelle Mistille siksikin passeli valinta. Pentueesta olisin odottanut sopivalla turkilla ja kevyellä rakenteella varustettuja koiria, joilla olisi ollut mm. miellyttämishalua, vilkkautta, taisteluhalua, suurta työskentelymotivaatiota- ja halua sekä tasapainoista luonnetta ja hyviä hermoja. Uros olisi tuonut Mistiin enemmän kovuutta, vilkkautta, sähäkkyyttä ja nopeutta sekä kompaktia turkkia ja rakennetta mutta vähemmän terävyyttä ja puolustushalua. Uros olisi tuonut pentueeseen myös entistä enemmän taisteluhalua sekä hyvää toimintakykyä. Näin asiat olisivat parhaimmillaan menneet ja ns. täydellisimmillään pentueesta olisi voinut tulla aikas mielettömiä harrastus- ja kisakoiria, joten kyllähän tuo yhdistelmä minua kiehtoi - valehtelisin, jos väittäisin muuta. 

Tosin pentue olisi todennäköisesti jäänyt toteutumatta ilman tätä epilepsiatapaustakin, sillä minua olisi kovasti arveluttanut lähteä näin suuren luokan projektiin ilman kummoistakaan kokemusta. Enkä ole sitten loppujen lopuksi kuitenkaan varma, onko Misti jalostusyksilö, vaikka se onkin mielestäni aivan mahtava koira ja olisin enemmän kuin mielelläni siitä pennun itselleni seuraavaksi treenikoiraksi ottanut. Se oma kullanmuru kun ei välttämättä aina ole se täydellinen jalostusyksilö ja pentueen toteuttaminen täytyy miettiä myös pidemmällä tähtäimellä, eikä asettaa ensisijaiseksi kriteeriksi sitä, että saa yhdistelmästä uuden koiran itselleen. Lisäksi pelkäsin sitä, löytäisinkö kaikille pennuille sellaiset todella kokeneet ja aktiiviset kodit, koska ensimmäiseksi koiraksi tai harrastelu- tai touhuilutasolle en pentuja olisi missään nimessä myynyt.
Joten mitä luultavimmin haave Mistin pennuista olisi jäänytkin vain haaveeksi - epilepsiapommi vain laittoi lopullisen pisteen ajatuksella leikittelylle, ja täten Mistiä ei koskaan tulla käyttämään jalostukseen. Haluaisin kyllä olla kasvattaja jonain päivänä, sillä minulla on selvä visio siitä, millaisia koiria kasvattaisin. Mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että käsissäni oikeasti olisi kunnon jalostusyksilö - keskivertoa parempi yksilö näin lyhyesti sanottuna - sillä en koskaan haluaisi olla löyhän kasvatusmoraalin omaava kasvattaja enkä sellaiseksi tulla. Kritisoin jo nytkin mielessäni melkein kaikkien kasvattajien toimia ja löydän Suomen maasta vain muutaman hyvän kasvattajan, joilta pennun huolisin. Seuraavan koiran löytäminen voi siis olla varsin pitkä projekti, mutta kun se oikea jonain päivänä löytyy, on etsintä ollut sen arvoista - niin kuin aikoinaan Mistiäkin etsiessä. En siis kylläkään tällä hetkellä etsi pentua, mutta toki jatkuvasti seuraan mitä maailmalle tuotetaan. Valitettavan usein en pidä näkemästäni, mutta minkäs pieni ihminen sille mahtaa. Annetaan kaikkien kukkien kukkia, kun mitään ei kuitenkaan ole tehtävissä. Täytyy vaan toivoa, että ostajat ovat valveutuneita. Toistaiseksi en ole nähnyt merkkejä siitäkään - surullista. Ja nyt en siis puhu mistään pentutehtailijoista, vaan ainoastaan muuten huonommista kasvattajista, joiden kasvatusmoraali on muutaman pentueen myötä löystynyt tai jotka vain teettävät pentueita ilman sen suurempia tavoitteita tai mietintöjä pentueen vaikutuksesta vaikkapa rodunjalostukseen. Pennut on tehtävä, kun käsissä kerran on se A-lonkkainen, nippanappa luonnetestin läpäissyt narttu, jolla saattaa olla oikein tokotuloskin. Toki tuloksettomatkin koirat voivat olla erinomaisia jalostusyksilöitä, mutta seuraamissani tapauksissa tästä ei ole ollut kyse. En usko koiran olevan keskivertoa parempi yksilö, jos se on laukausaltis tai jos sillä on pieni toimintakyky ja taisteluhalu tai hermot prakaavat. Tai jos sen kaikki sisarukset ovat laukausalttiita tai heikkohermoisia. Tai jos koira kyyristelee peloissaan agilitykisoissa eikä syty radallakaan millään lailla. Minun silmissäni ne eivät jalostusyksilöitä ole, joku toinen voi olla eri mieltä. Sama koskee tietenkin myös uroksia yhtä lailla kuin narttuja.

Lyhyesti listattuna, millainen on minun mielestäni hyvä kasvattaja.

Hyvä kasvattaja EI:

- käytä ääniherkkää tai luonnetestiä hyllyttänyttä koiraa
- käytä urosta, jota ei ole livenä ennen astutusta nähnyt (ulkomaisia uroksia voidaan pitää poikkeuksena)
- yritä kovia tuloksia tahkonneella uroksella paikata oman narttunsa tuloksettomuutta, jotta pentue näyttäisi aavistuksen paremmalta
- käytä pelkkää kotikoiraa, koska silloin harrastus- ja kisakoiran ominaisuudet jäävät helposti pimentoon
- käytä matalan työskentelyvireen omaavaa koiraa, koska bordercollien kuuluu syttyä tekemiseen
- käytä koiraa, joka on heikkohermoinen, ylipehmeä, aggressiivinen, arka - tätä perussettiä
- käytä koiraa, jonka lähisuvussa on OCD:ta tai muuta perinnöllistä sairautta
- selittele, että tulokseton koira on oikeasti jo HK3:sen ja EVL1:sen tasolla, vaan hankkii ne tulokset sitten todisteeksi siitä
- siemennä ensikertalaista narttua tai turvaudu siemennykseen, kun luonnollinen astutus ei onnistu esimerkiksi koirien osaamattomuuden tai haluttomuuden vuoksi
- astuta alle 2-vuotiasta narttua
- teetä nartullaan monta pentuetta, ellei se todella ole aivan huippuyksilö kaikin puolin
- piilottele koiriensa tai kasvattiensa huonoja tuloksia tai luonnetestihylsyjä, vaan uskaltaa laittaa nekin sinne kotisivuille ja olla rehellinen ja avoin
- teettele pentuja kauhealla vimmalla, koska käsissä on kiva koira, vaan jää miettimään pentueen kauaskantoisia vaikutuksia esimerkiksi rodunjalostukseen ja listaamaan pentueen hyvät ja huonot puolet ja siten päättämään onko yhdistelmä todella toteuttamisen arvoinen tai koirat todella jalostukseen sopivia yksilöitä
- toista samoja virheitään tai väenvängällä teetä nartullaan toista tai kolmatta pentuetta, vaikka edellisetkään eivät ole olleet kummoisia, vaan ymmärtää milloin on aika lopettaa tai milloin ei ole syytä aloittaakaan
- keksi tekosyitä heikoille tuloksille tai tapahtumille, vaan uskaltaa myöntää menneensä kasvatustyössään metsään

Siinä jotain mitä miettiä.