tiistai 24. syyskuuta 2013

Olipa kerran kaksi pientä virhettä

... joista molemmat koituivat kohtaloksi niin ettei nollia meille taaskaan tullut. Miten yllättävää.

Lauantai siis vietettiin agilitykisoissa Oulussa, joissa kaikille luokille kaksi agilityrataa. Ykkös- ja kakkosluokat tuomaroi Minna Räsänen ja kolmosluokan Minna Väyrynen.
Molemmat ykkösten radat olivat minun mielestä ihan simppeleitä ja nollia tehtiinkin kivasti. Medeissä melkein kaikki tekivät nollan, mineissä muutama ja makseissa muutama. Me tehtiin Mistin kanssa muuten puhdas rata, mutta radan alkupuolella Misti rysäytti hypätä suoraan pituuden päälle. Pituudelle mentiin puomilta ja se oli suorassa linjassa, mutta ei pikkukoira yllä tuollaisiin loikkiin. Se ei vissiin edes yrittänyt tai ymmärtänyt ponnistaa, joten este hajotettiin kyllä aika lailla kokonaan. Aiemmin Misti on kaatanut palan tai pari, mutta nyt varmaan kaikki kaatuivat tai ainakin melkoisen moni niistä. Aikaisemmin täällä blogissa juuri kirjoitin, että pituus täytyy ottaa treenauksen alle, mutta ei me sitä sitten kai kunnolla treenattukaan. Sitä pitäisi harjoitella kunnolla yksittäin, joten tämä on nyt muistettava ja treenattava este kuntoon. Lisäksi Ansku heitti ilmoille sellaisen ajatuksen, että ollaanko me treeneissä muistettu koskaan mitata pituus tarkkaan ja laittaa se maksien kisamittoihin. Itse voin tunnustaa, että olen vaan laitellut niitä paloja maahan, mutta ehkä se onkin ollut liian lyhyt? En minä eikä varmaan kukaan muukaan meidän kisaavien ryhmästä ole sitä kunnolla katsonut, että onko pituus varmasti oikean mittainen. Tyhmää huomata tällainen huolimattomuus nyt muutaman pituusvirheen jälkeen, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Pituus on siis kunnolla opetettava Mistille uudelleen, jotta se ei kisoissa hypi sen päälle. Siinähän voi käydä pahastikin.
Joten A-radalta 5 vp, sijoitus 5. ja aika 40,88 sekuntia (ihanneaika 48 s).

Ärsyttää edelleen tuo mun oma liikkuminen, kun heilun käsieni kanssa ja näytän muutenkin ihan tyhmältä. Onneksi Misti on tottunut siihen...



B-rata sitten... No mehän tehtiin puhdasta rataa aina loppuun saakka, kunnes Misti puomin jälkeen syöksyi putken väärään päähän. Se odotti hienosti alastulokontaktilla, itse menin vähän eteenpäin näyttämään oikean pään, vapautin Mistin, Misti oli jo menossa oikeaan päähän, mutta päätti viime hetkellä mennäkin sinne väärään päähän > hyl. Siis voi taivas, mitä tuo koira touhuaa?! Anskun mukaan näytin sille ihan selvästi oikean pään, mutta eihän se Mistille kelvannut, vaan sen oli tehtävä poikkeus sääntöihin ja sooloilla omiaan. No eihän se sitä tahallaan tietenkään tehnyt, mutta se ei kuitenkaan lukenut minun ohjausta kunnolla vaan lukitsi putken väärän pään. Olisin varmaan ehtinyt karjaista sille jotain, jos se olisi ollut heti menossa väärään päähän, mutta kun se vaihtoi viime hetkellä suuntaa. Kuten aiemmin kirjoitin, paljon on vielä kokematta, huoh. Misti varmaan ajatteli, että hänen on kuitenkin mentävä tuohon toiseen päähän eikä suinkaan sinne minne mamma näyttää. Tai ehkä se ajatteli, ettei sillä ole niin väliä. Voi kyllä sillä on, kun nolla vaihtui hylkäykseksi. Treenin puutteesta tämä ei johdu, koska me ollaan juurikin harjoiteltu noita putkijuttuja, että kumpaan päähän mennään. Itse olen siinä harjoitellut käyttämään kehonkieltä ja koira on sitä lukenut oikein hyvin eli onnistumisprosentin pitäisi olla suhteellisen suuri putkiharjoitteluissa. Kai mun olisi pitänyt vielä jyrkemmin kääntää kroppaani tai turvallisesti valssata puomin vasemmalle puolelle. Jatkossa ihan varmasti valssaan, kun ei Mistiin voi luottaa. Treeneissä teen jatkossa niin, etten palkkaile Mistiä väärään päähän menemisestä paitsi silloin, jos itse ohjaan todella huonosti niin että koiralle on epäselvää kumpaan päähän mennään.
Tämä B-rata oli hassu siinä mielessä, että siltä tuli vain nollia ja hyllyjä. Me oltiin jo melkein siinä nollajoukossa, mutta jouduttiin lopulta tyytymään hyllyttäviin koirakoihin, yhyy.



Voin kertoa, että ärsytti taas. Muuten ihan puhdas rata, mutta lopussa se on sitten hyllytettävä tuolla tavalla. Eipä se toinen nolla olisi meidän tuloslistaa rasittanut, kun niin paljon startteja takana ja vasta yksi nolla. Nyt ollaan siis startattu 17 kertaa, joten onnistumisprosentti on erittäin alhainen. Mutta kaipa siihen hiljalleen tottuu (turtuu) että me "epäonnistutaan" lähes joka kerta, joten ei se ehkä enää niin masenna. Näihin kisoihin lähdin aika leppoisin mielin, kun olin satavarma, että tällä onnistumisprosentilla ei nollia tehdä - ja olin oikeassa. Ajattelin, että mennään treenaamaan ja kokeilemaan, kun kyllä sieltä kuitenkin se yksi virhe vähintään tulee. En jaksanut stressata niistä nollista tällä kertaa. Ja jotenkin ajattelen nyt, että minkä sille mahtaa, jos ollaan ikuisuus ykkösissä, kai sieltä on joskus noustava. Ja yritetään pitää tämä vaan hauskana harrastuksena, mä olen jo tottunut siihen, että nollia ei pahemmin kannata odottaa. Tämä on meille ihan hirveää tahkoamista eikä mikään tule ilmaiseksi. Joillekin ne nollat ja luokkanousut tulevat niin helposti, mutta ei meille. Meille tämä harrastus on tehty vaikeaksi ja joudutaan todella tahkoamaan ja haromaan hiuksia. Mutta se on meille sellaista ja se on hyväksyttävä. Toivon kuitenkin, että noustaisiin tämän vuoden puolella kakkosiin ja ensi vuoden aikana kolmosiin. Se kai kuulostaa ihan realistiselta... Haluaisin olla kolmosluokassa viimeistään silloin, kun Misti on 4,5-vuotias. Eli alle kahden vuoden kuluttua, juu, kuulostaa se mahdolliselta.

A-rata ei masentanut, B-rata jonkin verran. Kuitenkin ajatukseni kääntyivät enemmän niihin onnistumisiin ja sujuviin ratoihin. Koska molemmat radat olivat ilman muuta silti hyviä ratoja. Misti uskalsi hienosti, ilman minkäänlaisia arkailuja mennä puomin ja keinun, mistä olen iloinen. Se pujotteli täydellisesti, ei pudottanut yhtään rimaa (!) eikä radalla tullut kertaakaan sellaista töksähdystä, että mihis nyt. Osasin ohjata sen verran selkeästi, että Mistin ei tarvinnut kysyä seuraavaa estettä, joten hyvin sujuvaa oli meno (joskin liian hidasta omaan makuuni). Itselläni on ehkä kehittynyt radanlukutaito ja osaan jo kiinnittää huomiota tiettyihin kohtiin missä voi tapahtua mitäkin. Esim. A-radan lopussa piti mennä mutkaputkeen, vaikka edessä oli vaarallisesti hyppy. Tiesin, että Misti voi sujahtaa hypylle, joten mun on ohjattava tarkasti. Toukokuisissa iltakisoissa oli ihan samanlainen kohta ja siinä Misti paineli eteenpäin hypylle. Joten siitä kerrasta olin oppinut jotain ja osasin ohjata Mistin putkeen. B-radalla taas tajusin mennä ottamaan koiran vastaan yhdelle hypylle, vaikka alunperin mietin persjättää, kun koira on putkessa. Sitten hoksasin, että en todennäköisesti ehdi tehdä sitä ja koira voi hypätä väärän hypyn. Nämä molemmat onnistuivat eli olen oppinut lukemaan rataa ja miettimään koiran sijaintia ja omaa ehtimistäni yms. Ylipäätään olen oppinut meidän jokaiselta kisaradalta jotakin eli eteenpäin mennään ja opitaan. Joten onhan tässä meidän touhussa paljon hyvääkin, mutta miksi niitä nollia ei sitten tule? Miksi joka radalla on otettava joku virhe, jotta nollaa ei varmasti tule? Nytkin olisi ollut niin mahdollista ja oltiinkin niin lähellä tehdä tuplanolla, jolla oltaisiin lunastettu menolippu kakkosiin. Miksi emme saaneet taaskaan onnistua, miksi on aina jäätävä niin pienestä kiinni?
Noh, tällä kertaa mulla ei tarvinnut ainakaan toimia maksumiehenä, kun käytin starttilahjakortit näihin ratoihin. Bensat toki pitää maksaa...

Jälkeenpäin tuomari tuli sanomaan, että Misti hyppää hassusti. Että se jotenkin nostaa jalat ylös hypätessään, vaikka ne pitäisi suoristaa. En muista tai tiedä tarkalleen mitä hän sanoi ja tarkoitti, mutta siis hyppytekniikka on huono ja rasittaa koiraa. Räsänen kehotti tutkituttamaan tai tsekkauttamaan koiran, että se on kunnossa. Mulle jäi itse asiassa hieman epäselväksi, että pitäisikö Misti käyttää hierojalla vai lekurilla. Luustoltaan tervehän tuo kyllä on, joka puolelta priimaa, mutta voisiko sillä olla jokin lihasjumi tai vastaava? Pitäisi kyllä nyt varata se hieronta-aika, että hieroja saa sanoa niistä jumeista yms. Tässä olen kyllä laiminlyönyt koiraa, kun en ole sitä hierojalla käyttänyt, vaan itse hieronut silloin tällöin. Mutta tosi ystävällistä, että tuomari kävi tästä huomauttamassa! Olenhan mä aina tiennyt, että Mistillä on huono hyppytekniikka, mutta voikohan sitä parantaa? Siis voikohan koira oppia uutta tapaa hypätä, kun se on kerran jonkin tavan oppinut? Huonon tekniikan takiahan rimojakin tippuu, joten ongelma on harmillinen.

Lauantaina Misti sai myös aimoannoksen tungettelevista bortsu-uroksista. Se sai tavata Saaran Vilpin, joka oli kyllä hurmaava herra, mutta Misti ei niin lämmennyt toisen yrityksille. Aluksi Misti murahteli ja väläytteli hampaitaan, sitten se yritti leikkiä ja lopuksi taas murahteli. Vilppi raukka yritti parhaansa mukaan olla ihana ja hurmaava, mutta Misti osoittautui vaikeaksi naiseksi. :D Sitten Misti sai tuta Räsäsen Minnan Jipon lähentelyä ja pikkuneiti oikeastaan säikähti sitä. Ei ole helppoa olla hemaiseva bortsutyttö! :D

Päivä oli mukava vaikkakin tosi pitkä. Lähdettiin ajamaan kuudelta aamulla ja oltiin kotona yhdeltätoista illalla. Mua se ei haitannut, kivahan tuolla kisoissa on kulkea. Ja Misti on niin helppo matkalainen eikä se stressaa mistään. Välillä käveltiin ja välillä se oli autossa, mutta enimmäkseen katseltiin kisoja ja muiden suorituksia. Olen taas ihan valmis lähtemään uusiin kisoihin ja seuraavaksi mennään luultavasti Kajaaniin 13.lokakuuta. Vaikka niitä nollia ei paljon meille tipahtele, niin joka kerta jää sen verran "hampaan koloon", että on lähdettävä kokeilemaan aina vain uudelleen. Ehkä ne nollat sieltä sitten tulevat, kun tarpeeksi monissa kisoissa käy, ihan jo tuurilla. ;)

Ensi viikolla alkaa agilityn talvikausi, jota en odota yhtään innolla. Joudutaan taas maneesiin, jossa on korkeaa ja upottavaa hiekkaa, en tykkää. Pitäisiköhän rakennuttaa tuohon meidän pellolle oma treenihalli, jossa harjoitella niin usein kuin huvittaa (= joka päivä). Jotain mulla pitäisi keksiä talven varalle, että saataisiin treenattua useammin, enemmän ja tehokkaammin. Tuskinpa sitä muuten edistyy taikka pärjää sitten kakkosluokassakaan, mikäli noustaan sinne talven aikana. Ja mulla on kova agilityinto päällä, mutta ajatus maneesista hieman latistaa sitä, plääh.
Ilmoittauduin tokokokeeseenkin, mutta ollaan varasijalla, joten ei mahdollisesti sovita mukaan. Alokasluokkahan on edelleenkin niin hanskassa kuin voi olla (niin on myös avoin), mutta mä olen kamalan laiska treenaamaan eikä tuo toko oikein nappaa, kun lajivalikoimassa on niinkin mahtava laji kuin agility. ;) Onhan toko verrattain tylsä laji, mutta Misti tekee kyllä innolla. En tiedä tekeekö kokeessa, mutta en jaksa stressata siitä, menee miten menee. Katsotaan milloin mahdutaan kokeeseen, toivon mukaan tämän vuoden puolella!
Ollaan treenailtu myös koirafrisbeetä, mutta tästä lajista kerron tarkemmin myöhemmin, varmaan omassa päivityksessään.

lauantai 14. syyskuuta 2013

Koirien ruokinnasta

Halusin tehdä tällaisen tekstin, jossa kerron mitä meidän koirat syövät ja miksi. Tämä on lähinnä itseäni varten, että muistan millainen Helmin ja Mistin ruokapuoli on ollut.

Helmi syö Jahti&Vahti kevytruokaa, jonka olen todennut sille parhaimmaksi. Helmi on kärsinyt puolet elämästään erinäisistä vaivoista kuten korvien kutinasta ja vaikuttumisesta (what's the word!) ja sen iho on joskus helahtanut punaiseksi. Siksi sille ei ole voinut syöttää mitä tahansa. Vaikka on kokeillut vehnätöntä ruokaa, niin se ei ole silti välttämättä toiminut. J&V kevytversio ei myöskään vehnää sisällä, mutta ilmeisesti siinä on jotakin mikä tekee siitä Helmille sopivan. Sen iho ja turkki ovat hyvässä kunnossa eivätkä korvatkaan niin pahasti töhni. Tästä syystä mummukka on syönyt jo hyvän aikaa (varmaan pari vuotta ainakin) pelkästään tuota ruokaa ja hyvin toimii! Helmi syö kerran päivässä ja 4-5 dl kerrallaan. Ei ole lihava eikä laiha, vaan oikein sopivassa ja enemmän hoikassa kunnossa. :) Myös hinta-laatusuhde on oikein jees, halpaa ruokaahan tuo on moneen muuhun verrattuna.


Misti puolestaan syö J&V:n rasvaisinta ja lihaisinta versiota, extra energiaa. Se kuitenkin liikkuu paljon ja harrastaa fyysisesti rankkoja lajeja kuten agilityä, koirafrisbeetä ja canicrossia. Välillä se on turhan lihava kieltämättä, mutta nyt aika lailla sopivissa mittasuhteissa. Extra energia sisältää lihaa sellaiset 47 % ja on siis melko tuhtia evästä. Misti on syönyt tuota varmaan parisen vuotta ja hyvin on toiminut silläkin! Koira on terve ja hyväkuntoinen; turkki, silmät, korvat ja iho hyvässä kunnossa, joten ei ole mitään tarvetta muuta ruokaa syöttääkään. :) Misti tuntuu myös tykkäävän tuosta ruuasta eli se on ilmeisesti maistuvaakin. Nappulakoko on todella iso, mutta hyvinhän tuo Misti tuntuu raksut narskuttelevan halki, vaikka pitkään siinä syömisessä monesti kestää. Misti syö noin 4 dl päivässä. Hinta on kohtuullinen, siis tosi halpa verrattuna moniin muihin, mutta en valita. Eipähän mene omaisuus koirien ruokintaan ja kun molemmille tuntuu Jahti&Vahti sopivan, niin merkkiä ei ole syytä vaihtaa. Mitään Royal Caninia tai Hill'siä en suostuisi syöttämään, RCstä ainakin jäi huonot kokemukset Mistin osalta. Ja ne ovat mielestäni täysin ylihintaisia ja lienevätkö sen parempia kuin joku Jahti&Vahti, tuskinpa. Acanaa haluaisin kokeilla, mutta sitä ei meiltä saa. Ja oli niitä pari muutakin merkkiä, jotka vaikuttavat ihan hyviltä, mutta toistaiseksi näillä mennään. 
Välillä Misti syö myös Hauhauta. Esimerkiksi tällä hetkellä sitä odottaa 15 kilon säkki Hauhun normiruokaa, jota se saa syödä sitten, kun nykyinen säkki loppuu. 


Koirat eivät ole kuitenkaan pelkällä nappularuualla. Mä ostan lisäksi Hauhau-koiranmakkaraa yleensä silloin, kun Tokmannissa on tarjous 4 makkaraa vitosella. Pilkon aina yhden makkaran kerrallaan osiin ja laitan siivut parin desin viilipurkkiin. Sitten purkit pakkaseen, josta otan yhden sulamaan pääasiassa joka toinen päivä ja jaan annoksen koirille. Yhdestä 800 gramman makkarasta saa evästä neljään viilipurkkiin. Siispä Helmi ja Misti saavat koiranmakkaraa noin 400 grammaa viikossa nappuloiden kera. Tuntuu, että yhdestä purkista tulee yllättävän paljon sitä sapuskaa, vaikka onkin vain noin 100 grammaa per koira. Joka toinen päivä syödään yleensä pelkkiä nappuloita ja joka toinen päivä nappuloita + makkaraa. 




Uutena löydöksenä Mustista ja Mirristä olen alkanut syöttää koirille sian selkää, joka on ainakin vielä tosi edullista. 2 kg maksaa alle 5 euroa ja tuo kuulostaa ainakin minulle halvalta. Nuo ovat siis lihaisia luita, joita tarjoan koirille jäisenä. Jäisissä luissa on enemmän hommaa ja sehän muistuttaa luonnonvaraisten koirien ravinnon hankintaa, jotka syövät esimerkiksi jäisiä raatoja. Jäiset luut kestävät ehkä aavistuksen pidempään, vaikka äkkiä nekin noille uppoavat. Sekä Helmi että Misti ovat tykänneet sian selkäluista tooodella paljon, joten aion varmasti syöttää noita jatkossakin ellei hinta nouse pilviin. Molemmat koirat saavat sellaisen reilun kokoisen palasen kerran tai kahdesti viikossa. Syöttäisin useamminkin, mutta en raski, kun ne saavat kuitenkin myös sitä koiranmakkaraa ja totta kai myös kotiruuan tähteitä monta kertaa viikossa.
En haluaisi syöttää koirille pelkkää nappulaa, koska se olisi koirista yksitoikkoista ja lihaprosentti jäisi turhan pieneksi. Kun tarjoan niille myös makkaraa, lihaisia luita, lohennahkaa, kalanruotoja yms. niin ne saavat enemmän lihaa, jota koirat ilman muuta tarvitsevat. Nappuloiden lisänä on siis hyvä olla jotain ekstraa.





Koulutus- ja treeninameina meillä käytetään usein koirien omia ruokanappuloita. Ne kelpaavat ihan hyvin (etenkin Helmille) mutta Misti ei aina jaksa motivoitua niistä. Varsinaisina treeninameina Mistille meillä käytetään Frolic Mini-nameja. Nuo ovat melko pieniä ja helposti syötäviä eivätkä ole koviakaan. Mistille ne maistuvat oikein hyvin, joten niitä tulee yleensä ostettua. :) Viimeksi kisoista saatiin palkinnoksi pieni pussi Kiitos-nameja, jotka ovat maistuneet Mistille erityisen hyvin. Makkaraa, juustoa yms. en kovin usein käytä nameina nykyään, Mistin ollessa pienempi syötin niitä useammin. Joten ruokapalkkaukseen en niinkään panosta vaan aksassa ja tokossa mennään ihan omilla nappuloilla sekä Froliceilla. Palkkaan Mistiä ruualla suunnilleen yhtä usein kuin lelulla, joten molemmat palkitsemistavat ovat meillä kovassa käytössä.


Sitten vielä kuvat koirien ruoka- ja vesikupeista:


                                                                     
                                                Helmin ruokakupit

Mistin ruokakupit


Sisällä oleva vesikuppi


Ulkona oleva vesikuppi

Mulle on hirmuisen tärkeää, että koirilla on aina ja joka tilanteessa vettä tarjolla. Pidän siis huolen siitä, että juotavaa on, oltiin sitten missä tahansa ja milloin tahansa.

Seuraavaksi teen selostuksen koirien varusteista. Että millaisia treeni- ja lenkkikamppeita meillä on. :) Olin ajatellut tehdä sen tähän samaan tekstiin, mutta tämähän olisi paisunut järjettömän suureksi eikä olisi todennäköisesti ollut enää sallitun rajoissa. :D Tai mistä minä tiedän.

maanantai 9. syyskuuta 2013

"You build up hope, but failure's all you've known"

"Remember all the sadness and frustration.
 And let it go. 
 Let it go." 

- Linkin park (Iridescent)




Voin heti alkajaisiksi luvata, että tämä päivitys ei tule sisältämään hymynaamoja ja iloisia asioita vaan vuodatusta siitä, kuinka jokin menee yhtäkkisesti ja katastrofaalisesti pieleen ja kuinka varmasta asiasta tulee epävarma. Kuinka kamalaksi jokin voi muuttua niin, että joudut pelkäämään radalle menemistä. Tai et enää edes pelkäämään vaan menemään sinne lamaantuneena ja tunnottomana. Joten jos et halua lukea synkkää kisakertomusta ja ajatuksia koko meidän agilityurasta, niin suosittelen odottamaan sitä hetkeä, kun voin taas ajatella ja kirjoittaa hieman positiivisemmin.

Eilen oltiin siis Torniossa kisoissa, joissa oli tarjolla kolme agilityrataa, joihin kaikkiin me luonnollisesti myös osallistuttiin. Tuomarina toimi Rauno Virta, joka oli tehnyt mielestäni oikein kivat ja loogiset radat, joissa piti kuitenkin myös ohjata.
Ensin oli A-rata, joka kosahti jo kolmannelle esteelle ja tämä este oli yllätyksellisesti puomi. Puomi oli selvästi Mistin edessä ja sen sille ohjasin, mutta koira meni ohi. Palautin sen ja tällä kertaa mentiin hyvin. Pujottelun jälkeen tuli rima alas, vaikka ohjasin omasta mielestäni hyvin. Eli se vaan tuli alas ja sillä sipuli. Toinen yllätys oli keinu, jolle Misti kieltäytyi menemästä. Toisella kehotuksella se meni ja muuten rata mallikkaasti loppuun. Tulos siis 15 vp, sijoitus 5. eli kolmanneksi viimeinen ja aika -2 sekuntia eli hurjan huono taas. No, kauhistuin tietenkin sitä, kun Misti kieltäytyi puomilla ja keinulla, A-esteen se meni hienosti. Niinpä käytiin ennen B-rataa harjoitusesteillä, joissa oli vähän epävarmuutta. Keinulle se ei uskaltanut mennä ja harjoituskeinu olikin vähän kökkö, joten voitanekko tästä koiraa täysin syyttää.
B-rata oli ihan hauska ja mukava rata, mutta siihen se hauskuus sitten jäikin ja radasta muotoutui oikea painajainen. Misti kieltäytyi kolmesti keinulla > hyl, ja kolmannen kiellon jälkeen annoin olla ja jatkettiin rataa. Radan loppupuolella oli taas puomi ja Misti kieltäytyi siinäkin. Innostin ja kannustin sitä, että mene vaan, mutta tuo pässi vaan haukkui mulle (niin kuin sen nössöily olisi mun vika ollut) ja lopulta se kuitenkin puomille kipusi, kun tuomari sanoi, että malttia vähän siihen. Antoi siis ystävällisesti neuvon ja ilmeisesti toivoi, että molemmat vähän rauhoituttaisiin, kun mä vaan yritin sitä innostaa menemään ja koira senkun haukkui. Muuten rata oli virheetön, joten oltaisiin ilman muuta tehty puhdas nolla ilman Mistin ihmeellistä ja anteeksiantamatonta nössöilyä.
B-radan jälkeen olin ihan itku kurkussa, että miten tämä voi olla mahdollista, miksi ihmeessä Misti ei yhtäkkiä uskalla mennä kontaktiesteitä, joiden kanssa ei kisoissa ole ollut ikinä ongelmia. Käytiin taas vähän harjoitusesteillä ja nyt se meni puomin nätisti. Keinua ei meinannut mennä, mutta otin sen hihnaan ja mentiin se tosi alkeellisesti. Päästiin lopulta siihen tilanteeseen, että se meni keinun kisamaisesti itse ja melkeinpä reippaasti.
Ennen C-rataa olin ihan lamaantunut ja ajattelin vain, että en voi tehdä yhtään mitään, jos koira kieltäytyy kontakteilla taas. Tiesin, että meidän on vaan mentävä, mutta millään ei ole mitään väliä, kun se kuitenkin sössii kontaktit, joten ihan sama enää siinä vaiheessa. C-rata oli vaikeampi, mutta ei silti mikään kovin hankala. Jouduin alussa jättämään Mistin melko kauas, mutta se ei ole ongelma (ainakaan vielä). Kolmas rima taisi tulla alas enkä tiedä miksi, kun en tilannetta nähnyt. En ollut Mistin edessä tai mitään, mutta se vaan taas tippui - vähän viiveellä tosin. Misti kieltäytyi keinulla, mutta nyt vain kerran, jonka jälkeen se suostui menemään ja kehuin sitä kovasti. Sitten se valitettavasti keinun ja hypyn jälkeen meni väärään päähän putkea, vaikka se näytti aluksi menevän ihan oikein ja tietääkseni sitä oikeaan päähän vein. Tai sitten olin niin stressinä tuon kontaktijupakan kanssa, että en keskittynyt muuhun rataan kuitenkaan tarpeeksi. Loppuratahan meni hyvin ja Misti meni jopa ekalla käskyllä puomille eikä arkaillut enää siinä. Mutta siis putkelta hyl ja aika toivoton esitys taas juurikin noiden kontaktien takia.

Kisoista jäi ihan kamala fiilis ja pelko siitä, että sama kontaktimörköily toistuu. Ikinä ennen ei ole jäänyt noin hirveää tunnetta agilitykisojen jälkeen, tunnetta että kaikki meni pieleen ja kaikki on jatkossakin pielessä ja koko koira ja sen agilityura pilalla. Kuvotuksen tunnetta mahan pohjassa, kun koira keksii yhtäkkiä ja ilman mitään syytä pelätä puomia ja keinua niin että menetetään mahdollisuudet hyviin tuloksiin ja jopa siihen nollaan. Ilman kontaktimörköjä oltaisiin saatu vissiin 5,0 ja hyl eli ihan kelpo tulokset kaiken kaikkiaan. Tai niin kelpo tulokset kuin meiltä voi odottaa.
Kyllä teki mieli jättää koira tien poskeen kotimatkalla enkä voinut teeskennellä, että olisin ollut tyytyväinen. Olisin voinut yrittää valehdella Mistille, mutta sehän lukee mua kuin avointa kirjaa ja tietää kyllä, milloin olen tyytyväinen ja milloin en. Varovaisesti se mua katseli kisojen jälkeen ja on katsellut vielä tänäänkin. Mä kuitenkin palkkasin Mistin ihan normaalisti eilen ratojen jälkeen enkä mä koskaan tiuski sille niin kuin jotkut tekevät. Mutta kyllähän bortsu tietää mitä omistajan mielessä liikkuu, valitettavasti. Jotenkin muutenkin tuntui, että Misti oli eilen aika vaisulla päällä ja anemisempi kuin normaalisti. Ehkä sillä oli vain huono päivä, mutta oli tuo kontaktishow silti sellainen asia, jota en voi antaa anteeksi.

Eilen ja vielä tänäänkin tuntuu, että en enää kestä tätä epäonnistumisten määrää. Me ollaan startattu ykkösissä 15 kertaa (siis 15!) ja meillä on edelleenkin vain yksi nolla ja muut enemmän tai vähemmän heikkoja tuloksia. Kuinka surkea on oikeasti oltava, että joutuu starttaamaan noin monesti ykkösluokassa ilman että saa enemmän kuin yhden nollan (ja puhun siis vain minusta ja Mististä nyt). Ykkösluokan radat ovat verrattain helppoja, joista pitäisi suoriutua pikkuisen paremmalla onnistumisprosentilla, mutta ei, ei me ainakaan. 15 starttia on tosi paljon noinkin helpossa luokassa ja lisää senkun on tulossa. En siis yhtään ihmettele, vaikka jouduttaisiin käymään se 500 starttia ennen luokkanousua. Voin tosin kertoa, että siihen mennessä ollaan lopetettu koko kisaura ohjaajan motivaatiokuoleman takia.
Hävettää päivitellä tännekin meidän kisoista, jotka menee aina sen verran päin prinkkalaa ettei onnistuta haalimaan nollia kasaan. Nolottaa kisata ikuisuus ykkösluokassa ja tehdä luokkaan verrattuna ihan onnettomia tuloksia kuten 15 ja 10. Hylly voi olla hyvä tai huono hylly ja eiliset hyllyt oli ehdottomasti meidän kisauran huonoimpia.
Voin myöntää, että mulla on tapana verrata meidän tuloksia muihin. Siis ihan oikeasti katson koiranetistä, kuinka monta starttia kukin on joutunut ykkösissä käymään ennen ekaa nollaa tai luokkanousua. Sitten voin ajatella, että ei hitto me ollaan surkeita tai että hei, on nuokin joutuneet starttaamaan noin monta kertaa.
En voi olla ajattelematta, että Misti on jo 2,5-vuotias ja me ollaan harrastettu agilityä puolitoista vuotta ja meillä on yksi ainoa LUVA.  Kun ajattelen sitä niin alkaa ahdistaa ja hermostuttaa ja velloa mahan pohjassa. Toivon, että en ajattelisi sillä tavalla enkä välittäisi, kuinka paljon joudutaan kisaamaan ykkösissä, mutta kun välitän. Olisi niin hienoa päästä kakkosluokkaan, jolloin tuntisi saavuttaneensa jotain, kun ollaan tehty edes ne luokkanousuun tarvittavat kolme nollaa.

Mutta kaikista eniten ärsyttää ja surettaa se, että meillä on joka kisoissa eri ongelmat. Milloin se on rimojen tiputtelu, milloin pujottelu ja nyt kontaktit. Kun luulet, että jokin asia on varma niin pian huomaat, että ei se sitä olekaan. Kontaktit on aina olleet meillä varmat ja Mistin voi luottaa ne menevän rohkeasti, puhumattakaan siitä, että se tekisi kontaktivirheen. Nyt jouduin kumoamaan tämän olettamuksen ja varautumaan siihen, että nössöilyä kontakteilla tulee olemaan jatkossakin. Ymmärrän nyt, että mihinkään ei voi enää luottaa eikä tuudittautua siihen tunteeseen, että tuo ja tuo on varmaa. Ymmärrän sen, että mun on varmistettava kaikki ja varauduttava kaikkeen, ihan kaikkeen. En voi pitää yhtään mitään enää itsestäänselvyytenä enkä voi alkaa ottaa radalla riskejä, kuten aiemmin toivoin.
Voi kunpa meillä olisikin vain yksi tai kaksi ongelmaa, jotka esiintyisivät toistuvasti niin ne voisi treenata kuntoon! Mutta ei, meillä ongelmia ovat myös ne, jotka eivät treeneissä sitä ole tai joista en koskaan uskonut ongelmia muodostuvan. Miten sitä pystyy enää treenaamaan mitään, kun koira voi kisoissa yhtäkkiä kämmätä kaiken kuten alkaa pelätä sille aiemmin varmoja olleita kontaktiesteitä? Voin toki kehittää omaa ohjaustani, mutta kun koira keksii jotain tuollaista, niin sitä tuntee olonsa aika neuvottomaksi. Eilenkään mulla ei ollut mitään muuta tehtävissä kuin kannustaa Mistiä kontakteilla, muuta ei ohjaaja voi tehdä, kun koira pelkää. Se tuntuu pahalta, kun johonkin ei voi itse vaikuttaa vaan homma on koiran harteilla. Eilen ohjasin omasta mielestäni kerrankin hyvin, mutta kun se asia oli kunnossa niin koira kämmää. Aika usein virheet ovat lähteneet minusta, kun teen vääriä päätöksiä ja ohjaan huonosti, eikä se silloin niin hirmuisesti harmita, kun tietää että koira toimii ja osaa. Mutta kun koira menee lukkoon ja sössii oman suorituksensa niin tuntuu paljon paljon pahemmalta. Silloin pelkään, että jokin on lopullisesti rikki. Että paluuta entiseen ei ole.
Mä käyttäydyin ihan samalla tavalla kuin muissakin kisoissa enkä erityisesti jännittänyt, joten tuon nössöilyn ei pitäisi minustakaan johtua. Harmittaa niin paljon, että Misti ei luottanut minuunkaan eilen, kun kehotin ja kannustin sitä kontakteille. Se ei luottanut siihen, että kyllä mamma tietää ja mamma ohjaa turvallisille esteille. Se pässi piti oman päänsä ja jätti tekemättä varmat, mukavat esteet. Ja Mistihän teki keinun ja puomin jo A-radalla ja varmasti huomasi, että ihan normiesteethän ne on, mutta silti se nössöili niillä kahdella vikalla radalla. Miksi, oi miksi? No, Misti ei ollut ainoa kontaktinössöilijä. Loppujen lopuksi aika moni arkaili keinulla ja pari puomillakin. Mutta eipä se tee oloa yhtään sen paremmaksi.

Saanko luovuttaa, saanko heittää hanskat tiskiin, saanko itkeä? Eilen halusin luovuttaa, en halunnut heittää hanskoja tiskiin, itkin. Vaikka kuinka suututtaisi, harmittaisi, itkettäisi, en voi luovuttaa. Mä olen liian ylpeä luovuttamaan. Lisäksi se olisi epäreilua Mistiä kohtaan. Ja kaikki tehty työ valuisi hukkaan. Kaikki harrastukseen käytetyt rahat olisivat menneet hukkaan - vaikka hukkaan ne menevät tuloksettomilla starteillakin, koska ilmaista tämä touhu ei missään nimessä ole. Miksi agilityä ei sitten voisi harrastaa ilman hirveitä tulostavoitteita- ja paineita? Miksi mun pitää piinata itseäni ajatuksilla, että ollaan niin surkeita eikä ikinä edistytä ja että se yksi nousunollakin oli itse asiassa vahinko, harvinaisen onnistunut suoritus helpolta radalta. Ehkä se johtuu siitä, että olen tulostavoitteellinen bordercollien omistaja, jotka usein harrastavat vakavasti ja kisamielessä. Tai ehkä se johtuu siitä, että tiedän Mistissä olevan potentiaalia, vaikka se nössö onkin. Tai siitä, että agilitykisoissa on niin kivaa. Tai siitä, että saadaan koiranettiin merkintöjä. Tai siitä, että en jaksaisi kovin vakavasti harrastaa ilman kisatavoitteita. Tai ehkä se johtuu kaikista näistä syistä niin kuin varmasti johtuukin. Vaikka harrastusmielessä agilitaaminen olisi stressittömämpää, helpompaa ja halvempaa niin en silti luopuisi kisoissa käymisestä. Tai no, katsotaan uudelleen sen 500 ykkösluokan startin jälkeen - tai hieman aiemmin. Koska jos joudutaan tosi pitkään olemaan ykkösluokassa, kadotan varmasti motivaationi ja sitten saattaa koko harrastus jäädä - niin harmillista kuin se olisikin. Agilityn suhteen ajattelin, että meillä on viimeinkin laji, missä me pärjätään ja ollaan hyviä. Ehkä se oli vain harhaa tai sitten meidän aika koittaa myöhemmin.

Epäonnistuneesta eilisestä huolimatta ilmoittauduttiin suunnitelmien mukaan kahden viikon päästä Ouluun kisoihin hakkaamaan lisää päätä seinään. Saapa nähdä mitkä ongelmat meitä seuraavaksi odottaa, ehkä Misti alittaa rimat tai jotakin. Paljon on vielä kokematta ja päivän motto on "varmakin on epävarmaa".