maanantai 29. syyskuuta 2014

Treenilöitä ja lörinöitä

Hyvejä uutisia - saatiin Mistin kanssa agilityn ryhmäpaikka talvikaudeksi! :) Laitoin viikko pari sitten viestiä erään ryhmän kouluttajalle ja kyselin treenipaikkaa ja lauantaina sitten sain tiedon, että oltaisiin tervetulleita ryhmään mukaan. Siirrytään siis TAMSKin riveihin treenaamaan, ja olen itse asiassa aika innoissani täysin uusista kuvioista aksan suhteen. Mikä ehkä mahtavinta, meillä on oikea kouluttaja ensimmäistä kertaa sitten alkeiskurssien - on siis silmäpari valvomassa ja opettamassa koko talven ajan, aivan huippua! Saas nähdä mitä talvi tuo tullessaan. :)
Saatiin myös koepaikka lokakuun tokokokeeseen ja sitä silmällä pitäen ollaan tässä yritetty treenata. Eniten kesken on kaukot: Misti meinaa edelleen hypähtää eteenpäin s-m-vaihdossa, mikä on siis kaikista vaikein vaihto Piipalle. En ole uskaltanut tehdä kovin pitkältä matkalta, koska tekniikka on vielä vaiheessa. Misti osaa tehdä seiso-maahan-vaihtoja oikein mainiostikin taaksepäin nojautuen, mutta jotenkin se oikea tapa meinaa välillä mystisesti unohtua.
Tunnarissa ilmenee edelleen Mistimäistä levottomuutta ja kapuloihin kajoamista, mutta ollaan saatu myös tosi rauhallisia suorituksia ilman turhia toimintoja. Mistiä täytyy vaan komentaa rauhoittumaan ja menemään kapuloille nätisti. Oikea löytyy kyllä joka kerta ja myös luovutukset ovat siistejä.
Muut liikkeet ovat mielestäni sen verran hyvässä kuosissa, että on Möpsis jo valmis kokeilemaan voittajaa. Ruudussakin on nyt jokin napsahtanut kohdilleen, kun keskipaikka löytyy niin näppärästi. :) Misti tosin on alkanut ennakoida maahanmenoa ja painuu maahan jo stop-käskyn kohdalla, joten tuohon pitää vielä puuttua.

Siispä treenaillaan vielä erityisesti kaukkareita ja tunnaria ja lähdetään kokeeseen!
Muuten ollaan vaan lenkkeilty ja löhöilty - täällä kerrostalossa asuessa tulee muuten lenkkeiltyä enemmän mitä Kuusamossa, jossa käytiin yleensä vaan yksi lenkki päivässä ja täällä puolestaan pari pitempää ja pari lyhyttä pissalenkkiä. Helmi naattii sisäkoiran elämästä ihan täysillä ja on usein melko haluton lähtemään lenkille, kun se haluaisi jäädä vaan köllimään. Se on siis hyvässä kunnossa ja virkeä, mutta siitä on tullut ihan sohvakoira noin muuten.
Mutta ei hyvää ilman jotain huonoakin eli siis tuohon lörinäosioon - Misti on nimittäin ripuloinut sisälle harva se päivä. Se on ehtinyt sotkea jo maton ja verhot ja joudun nyt yöllä ja yksin ollessa pitämään matot pois lattioilta, mikä ärsyttää sunnattomasti. Ja olen melkein aina yliopistolta tai töistä tullessa kohdannut kamalan näyn ja joutunut heti siivouspuuhiin. Ihan kuin ei väsyttäisi jo muutenkin ja olisi muutakin hommaa, niin vielä täytyy alkaa siivoamaan paskoja lattioilta. Shit - kirjaimellisesti. Syytä tuolle ripuloinnille en oikein tiedä - olisiko joku vatsapöpö tai sitten M reagoi yksinoloihin niin voimakkaasti ja stressaa sitä tulenko takaisin ja jos niin milloin. On se kyllä lenkilläkin kykkinyt pusikossa moneen otteeseen ja kakkinut monta kertaa päivässä, että veikkaan ekaa vaihtoehtoa. Oli miten oli, saisi jo loppua, en enää kestä enkä jaksa.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Ei hyllyä hienompaa

Tämänpäiväisistä agilitykisoista ei siis tullut kotiintuomisiksi kahta hyllyä hienompaa tulosta. Harmittaa - paljon - ja fiilis on nyt se, että ei lähdetä kisaamaan agilityä pitkään aikaan. Se ei tunnu oikein miltään, edes lyhyen pyörämatkan päässä oleviin kisoihin ei nappaa lähteä, ei jaksa jäädä katsomaan kolmosten ratoja, ei jaksa kuunnella kisakansan keskusteluja lajista... Treenaamassa olisi ihan kiva käydä ja nauttia vauhdin hurmasta koiran kanssa hömpötellen, mutta en oikein jaksa suoda ajatusta ongelmakohdille ja edistymiselle. Toisaalta en ehkä jaksa treenatakaan ilman minkäänlaisia kisatavoitteita. Summa summarum; vakavamielinen, kisanomainen agility ei tällä hetkellä juurikaan innosta.
Vielä vähemmän se innostaa, kun koira ohitti tänään alkusuoran kaksi ensimmäistä estettä ja hyllytettiin mielestäni ykkösluokan tasoinen rata. Ei ollakaan ehkä taidollisesti enää lähempänä kolmosluokkaa vaan ykkösluokkaa, vaikka nollatilasto puhuu muuta. Kaikki 2½ vuoden aikana tehty työ, lukuisat treenaamiseen käytetyt tunnit ja kisaamiseen kulutetut päivät ja rahat ovat loppujen lopuksi - muutaman vähätreenisen kuukauden jälkeen - pudottaneet meidät takaisin ykkösluokan tasolle, vaikka saimmekin jo tavoitella menolippua kolmosiin. Okei, ehkä tilanne ei ole aivan noin dramaattinen, mutta kyllä se siltä tämänpäiväisen jälkeen tuntui. Eikä edes tämänpäiväisen, vaan myös edellisten kisojen. No, ainakin tiedän, että me ei olla valmiita kolmosluokkaan ja että lahjattomat treenaa. Ja koska ei olla kunnolla treenattu viime aikoina, ei menestystäkään voine odottaa.
Pidemmittä puheitta... Kisat oli Tampereen Koiraurheilijoiden järjestämät, upeasti aikataulussa mutta kenttä oli varsin epämiellyttävällä paikalla teollisuusalueella.
B-radan tuomaroi Anne Viitanen ja tämä rata oli mielestäni ihan kakkosluokan tasoinen. Meillä meni oikein hyvin siihen asti, kunnes tuli puomi-putki-erottelu ja vaikka kuinka yritin ajoissa huutaa kiipeekiipee, paineli Misti suorinta reittiä putkeen ja korjauksenkin jälkeen vielä pari kertaa.  Nämä erottelut eivät näköjään kisoissa suju, vaikka treeneissä Misti on ollut aika haka niissä. Tänään yritin ohjata puomin ryhdikkäästi ja käsi korkealla ja vaikka mitä, mutta ei niin ei. En tiedä olisiko hyödyttänyt ohjata toiselta puolelta - nyt ohjasin putkensuun puolelta lähinnä seuraavaa estettä ajatellen. Myöhemmin Misti ohitti yhden hypyn, kun en kai merkannut tarpeeksi selkeästi päällejuoksua. Mutta radalla oli hyviä pätkiä ja olin sinänsä ihan ok fiiliksissä sen jälkeen.

A-radan tuomaroi Kari Jalonen ja tämä oli naurettavan helppo ja suoraviivainen rata. Mutta tosiaan heti lähtöviivalla Misti ohitti suorassa linjassa olleet hypyn ja renkaan ja tuli minun luokse hyörimään. Olin tietty vittuuntunut, mutta kiepautin Mistin ensimmäisen esteen taakse ja jatkettiin rataa. Kannustin sitä sitten kovempaan vauhtiin, kun mitään menetettävää ei enää ollut ja ihan kivasti Misti kai kulkikin. Puomin jälkeisessä hypyn kierrossa tuli rima alas, mutta muuten tehtiin puhdas rata. En kyllä tiedä mistä tuo hyl tuli, koska mielestäni saatiin 15. Vaikka eipä sillä väliä, vain nolla ratkaisee ja merkitsee jotain. Ärsytti ja ihmetytti niin paljon tuo alku, ei yhtään Mistin tapaista tulla ohi alkusuorasta tai esteistä ylipäätään. Tuolta radalta olisi ollut nolla niin otettavissa ja sitä hartaasti toivoin, mutta no can do, kun ei osaa.
Jos jotain positiivista pitää hakea, niin kepit ja kontaktit menivät suht mallikkaasti ja kyllähän Mistillä ihan kiva vauhti oli. Itse taas kehittelin meille omanlaiset ohjaukset ja liikuin ja ohjasin mielestäni ihan kiitettävästi. Että eivät ne asiat varsinaisesti unohtuneet ole, mutta meidän täytyy vaan päästä säännöllisesti treenaamaan - muuten tulee takapakkia. Tunnustan, etten ole vielä edes laitellut Tampereen seudun koiraseuroihin kyselyä treenipaikoista, vaikka mahdollisia vapaita paikkoja olenkin vähän kyttäillyt. Olen nimittäin miettinyt nimenomaan tätä suhdettani agilityyn, että kuinka paljon olen valmis tekemään sen eteen. Olenko valmis tekemään satoja talkootunteja seuran hyväksi niin että saan itse treenata varttitunnin viikossa. Treenata kyllä toki haluaisin, mutta millä hinnalla.

Lajista puheen ollen, tokoa ollaan käyty nyt muutamia kertoja treenaamassa. Ollaan tehty voittajaluokan liikkeitä ja koetettu saada niitä sille mallille kuin ne olivat aikaisemmin ja totta kai kisakuntoon. Koska tätä lajia sentään pystytään treenaamaan, yritän buukata meille jonkin kokeen, jotta sitten myös tulisi treenattua säännöllisesti. Sitä paitsi toko on ihan kivaa ja haluttaisi jo vihdoin korkata voittajaluokka. Hirveän nopeasti aika on mennyt eikä olla tosiaankaan ehditty ja jaksettu tokoilla(kaan) kunnolla. Pitää yrittää ryhdistäytyä edes jonkin koirajutun suhteen!
                       

perjantai 5. syyskuuta 2014

Mitäs me uudet manselaiset

Ollaan asuttu kohta viikko Tampereella. Pohjoinen jätettiin taakse sunnuntaina ja matkattiin kohti uutta ja tuntematonta. Täytyy sanoa, että näen Tampereen nyt aivan uudessa valossa ja olen itse asiassa tykästynyt tähän kaupunkiin. Meidän asuinalue on aivan täydellinen, täydellinen. Asutaan luhtitalon kolmannessa kerroksessa, hurjan rauhallisessa ja hiljaisessa taloyhtiössä, loistavien lenkkipolkujen ja ulkoilumaastojen läheisyydessä. Lenkeillä olen ihastellut etelän eksoottisia metsiä ja kuljeskellut koirien kanssa juurikkoisilla poluilla metsän hämärässä. Täällä metsät ovat sammaleisia ja vehmaita, eivät ollenkaan niin kuin pohjoisen karut mäntymetsät. Maasto on valitettavasti aivan yhtä vaikeakulkuista - hieman toisella tavalla vain.

Ollaan koirien kanssa käveleskelty ympäriinsä ja tutustuttu paikkoihin. Itse olen yrittänyt opetella bussilinjoja ja tehdä vähän suunnitelmia koulun suhteen. Lisäksi olen tutustunut ihmisiin ja tullut siihen tulokseen, että tamperelaiset ovat yleisesti ottaen todella mukavia! Täällä ihmiset tervehtivät toisiaan, hymyilevät herkemmin toisilleen ja auttavat ja neuvovat muita. Autoilijatkin päästävät jalankulkijat suojatien yli - Kuusamossa totuin siihen, että suojatien reunassa sai odottaa vaikka kuinka kauan tienylitystä ja siitä huolimatta sopivassa kohdassa vain rynnätä tien yli ja toivoa, ettei jäisi auton alle. En ole siis ihan vielä tottunut tähän huomaavaisuuteen, vaan jään helposti odottamaan autovirran laantumista. Huh, on täällä kyllä aivan eri meno.
Tällä hetkellä en kaipaa kotikonnuille yhtään, vaan olen utelias tutustumaan Tampereeseen paremmin ja näkemään viihtyykö pohjoisen tyttö todella etelässä. Pohjoissuomalaisen syvin olemus ei ole kuitenkaan vielä kadonnut minnekään, sillä kaikista mieluiten täälläkin lähden koirien kanssa rauhalliselle metsälenkille - ja puhun totta kai omaa murrettani, vaikka pelkäänkin sen jossain vaiheessa hiipuvan hiljalleen pois.

Sittenpä siihen tärkeimpään ja ehkä kutkuttavimpaan aiheeseen: Miten koirat ovat ottaneet elämänmuutoksen? Ja vastaus on, että paremmin kuin olisin osannut ikinä toivoa! Sekä Helmi että Misti ovat olleet alusta saakka kuin kotonaan; ne ovat nukkuneet, rentoutuneet, haistelleet innoissaan uusia hajuja ja tallanneet Tampereen metsäpolkuja ja kävelyteitä. Tytöt ovat olleet alusta saakka lyhyitä tai pitkiä aikoja keskenään kotona, keittiössä, ja mitään ei ole tuhottu tai syöty eikä kämpässä ole toivon mukaan haukuttukaan. Helmikin uskaltaa hienosti liikkua lattioilla ja portaissa ja näyttää siltä kuin olisi asunut kaupungissa aina. Mutta ei, karjalankarhukoira Helmi, 11,5 v., on asunut koko elämänsä ajan ulkokoirana maalla Kuusamossa, kunnes muutti vanhoilla päivillään Tampereelle kerrostaloon. Niin mieletön elämänmuutos ja koira ei ole moksiskaan, on se niin mainio! <3 Kaikkien epäilyt osoittautuivat turhiksi, kuten tiesinkin, ja Helmi on todistanut luulot vääriksi. Vaikka kyllähän minä aina tiesin, että se sopeutuu kyllä. :) Etenkin Helmi vaikuttaa hurjan onnelliselta päästessään viimein viettämään lokoista sisäkoiran elämää, Misti ehkä kaipaa elämisen ääntä ja vapautta päästä omalle pihalle silloin kun huvittaa, mutta hyvin silläkin on mennyt. Tervepäisiä tyttöjä!
Treenattu ei olla yhtään, pitäisi yrittää löytää jonkinlainen treenikenttä tokoilua varten, mutta agilitykisoihin ollaan menossa viikon päästä. Kenttä on tuossa parin kilometrin päässä, niin aivan ehdottomasti mennään juoksemaan pari rataa, vaikka taukoa agilitystä on ollut. Mutta eihän tuollaista tilaisuutta voi olla käyttämättä hyväkseen, herranjestas - ennen lähimmät kisat olivat kahdensadan kilometrin päässä, nyt kahden kilometrin. Niin luksusta!
Kuvat on sitten ihan syvältä, kun joku on näemmä vienyt puhelimen piuhan enkä siis saanut siirrettyä parempia kuvia koneelle, huoh. Myöhemmin sitten.