perjantai 31. tammikuuta 2014

Aaltosen opissa

Päivitykset laahaa taas jäljessä, mutta ei anneta sen haitata... Tiistaina siis tehtiin Sarin ja Anskun kanssa päiväreissu Haukiputaalle ja Active Dog Areenalle, johon olimme Aaltosen Mikolle varanneet kahden tunnin treenivuoron noin puoli tuntia per koira. Tietämättömille kerrottakoon, että Mikko Aaltonen on Suomen (ja epäilemättä koko maailman) menestyneimpiä agilityurheilijoita ja arvostetuimpia agilitykouluttajia sekä muun muassa agilityn maailmanmestari vuodelta 2003. Meidän seuralta on käynyt aiemminkin koirakoita Mikolla valmennuksessa, ja nyt lähdettiin Mistin kanssa ensimmäistä kertaa mukaan. Meillä oli mahdollisuus lähteä Mikolle jo viime talvena, mutta kieltäydyin mm. treenien kalleuden vuoksi. Nyt sitten lähdettiin kokeilemaan, että mitä saadaan treeneistä irti ja saatiin kyllä paljonkin!

Tehtiin reilun 25 esteen rataa, joka oli sellainen kolmosluokan tasoinen vähintään, sen verran kinkkisiä kohtia radalla oli. Tehtiin rataa pätkissä, kahdessa osassa, kun treeniaikakin jaettiin kahteen osaan. En ala sen kummemmin mitään selittämään kyseisestä radasta taikka treeneistä ylipäätään, mentiin rataa ja Mikko sitten antoi sitä mukaa neuvoja ja malliohjauksia miten niitä tarvittiin. Mulle hän näytti takaakiertoa miten se pitäisi silleen kunnolla ja hyvin tehdä (ohjasin hutiloiden niin että Misti otti kiellon) sekä opetti uutena ohjauskuviona poispäinkäännöstä. Mä olin jossain välissä sekoittanut poispäinkäännöksen päällejuoksuun enkä ole koskaan oikeastaan poispäinkäännöstä tehnyt. Se tuntui mulle ihan hirveän hankalalta ohjaukselta, kun sitä harjoittelin ja hermo meinasi mennä omaan osaamattomuuteen ja kankeuteen eikä koirakaan kääntynyt oikeaan suuntaan. Jatkamme treenaamista kotosalla...
Ihan kivasti meillä Mistin kanssa kuitenkin sujui, olihan niissä pätkissä viilaamista, mutta saatiin kai me kaikki kohdat tehtyä oikein sitten lopulta. Jotkut kohdat vaativat enemmän tekemistä ja jotkut taas menivät helpommin. Mutta yllättävän hyvin meni monet tosi vaikeilta vaikuttavat kohdat, jollaisia ei olla aiemmin nähtykään. Että ei me ehkä enää ihan niin aloittelijoita olla kuin jokin aika sitten. :P Tosin kyllähän mä ohjaan edelleen ihan tyhmästi enkä tajua tästä lajista höykäsen pöläystä. Ollaankohan me nyt ihan väärän lajin parissa Möösiksen kanssa? :D Agility on kyllä hirmu haastava ja monimutkainen laji, ja sen sisälle pääsemiseen ja ymmärtämiseen menee jokunen vuosi(kymmen). Agissa pitää keskittyä sataan ja kymmeneen asiaan yhtä aikaa, toko on kyllä paljon helpompaa.

Laitanpa kaiken kansan nähtäväksi ja naureskeltavaksi muutaman videoklipin Mikon treeneistä. Tältä näyttää minun kaltaisen surkean ohjaajan räpellys, jonka virheitä Mistin kaltainen kuuliainen koira koettaa parhaansa mukaan paikkailla. En muuten edes laittaisi mitään videoita näytille, mutta koska en jaksa rataa suuremmin avata, niin kiinnostuneet voivat videolta tsekata millaisesta radasta on kyse.





Mikon treenit olivat siis oikein hyvät ja hyödylliset! Mikko osasi hyvin ymmärrettävästi, selkeästi ja kärsivällisesti neuvoa asioita ja näyttää kädestä pitäen mallia tällaiselle minun kaltaiselle tumpelolle. Olisi kiva käydä Mikon valmennuksessa toistekin, mutta mulla ei oikein rahatilanne anna periksi, on sen verran hintavaa touhua tuo huippuosaajilla käyminen. Sitä paitsi keväällä on taas niin paljon kisoja ja muuta sellaista niin ei jaksaisi enää montaa sataa kilometriä reissata puolen tunnin treenituokion takia. Mutta hintansa väärti kyllä, suosittelen!

Tuli tässä mietittyä, että mä olen agilityn suhteen kauhean suurpiirteinen enkä koskaan juuri treenejä suunnittele tai niitä oikeasti edes mieti. Teen vaan jotain rataa ja pähkäilen sen kanssa, mutta siinä se. Tokon suhteenhan mä olen hirveän suunnitelmallinen: mietin treenit tarkkaan, opetan asiat huolella ja analysoin treenejä jälkeenpäin. Nyt pitäisi alkaa tuota aksaakin miettimään, kun se on muka meidän ykköslaji. Alkaa toko mennä ykköseksi tuon suunnitelmallisuuden suhteen... Muutamia juttuja tuli mieleen mitä haluan agissa treenata ja viilata:

- Kontaktit nopeammiksi ja varmemmiksi (superpalkka ja koiralle juttu kunnolla selväksi).
- Pujottelu nopeammaksi (superpalkka).
- Varmempi, nopeampi eteneminen radalla (ehkä namikipot ja välipalkat käyttöön).
- Säännöllinen hyppytekniikkatreeni, piru vie! Koettaa saada Misti hyppäämään oikein.
- Vaihtelevammat rimakorkeudet. Opettaa koiralle aina uusi korkeus eikä laittaa suoriltaan hyppäämään.
- Ohjauskuvioina opettele poispäinkäännös ja vahvista sylkkäriä.

Siinäpä tähdellisimmät. Jatketaan mietintää ja agilityjuttuja myöhemmin. :)

perjantai 24. tammikuuta 2014

Tunnarikoulu kannattaa

Ollaan opiskeltu tunnistusnoutoa nyt kolmisen kuukautta, treenit aloitettiin joka tapauksessa viime vuoden puolella. Treenaillaan sitä noin pari kertaa viikossa, monesti ei sitäkään. Eli verrattain harvoin tehdään, mutta "mitä harvemmin, sen parempi"-tyyli tuntuu sopivan Mistille myös tämän liikkeen kohdalla.
Otsikkoon viitaten voin tosiaan kertoa, että opiskelu kannattaa ja tunnarikoulusta on ollut hyötyä. Voin kohtapuoliin varmaankin sanoa, että tunnistusnouto on taputeltu ja siten valmista koekamaa. En kuitenkaan ihan vielä sano niin, koska pikku juttuihin on kiinnitettävä huomiota sekä uudet treenipaikat, häiriö ja koetilanne on vielä tunnarin osalta kokematta. Mutta teknisesti liike on kyllä hyvin pian valmis.

Kapuloita on nyt siis rivissä, ringissä tai muodottomassa kasassa 5-7 kappaletta. Lähetän Mistin vielä aika läheltä, korkeintaan kolmesta metristä, kapuloille. Misti tekee nykyään varsin rauhallisessa mielentilassa tunnaria, minkä johdosta se menee nätisti kapuloille eikä sählää siellä mitään ylimääräistä. Vien sen aina ennen suoritusta rauhoittumaan eli makaamaan paikalleen. Sitten ennen oma-käskyä hieman suhisen sille ja sanon "rauhassa", "nätisti" yms. Käskyn saatuaan neiti tassuttelee rauhassa kapuloille. Misti etsii mielestäni ihan nätisti, nuuskii kapulat läpi ja oman sattuessa kohdalle ottaa sen itsevarmasti suuhun ja lähtee palauttamaan. Oman kapulan se siis löytää noin 95-98 prosentin todennäköisyydellä. Jos Misti kokee olonsa epävarmaksi, ja edellinen toisto on jouduttu keskeyttämään pienten puutteiden takia, se saattaa napata väärän. Mutta se siis tietää mitä tehdä ja löytää hienosti oikean kapulan. Niin ja minähän palkkaan Mistin aina ruualla, yhtään ylimääräisiä kierroksia ei kaivata.

Tunnarin ongelmat ja nipottamisen aiheet ovat sitten väärien maistelu ja kapula-asetelman rikkominen. Misti siis etsiessään omaa saattaa maistella vääriä, mistä huomautan saman tien ja vien koiran "rauhoittumaan", minkä jälkeen uusi yritys. Väärien maistelu on vähentynyt paljon, kun huomautan asiasta, mutta sitä esiintyy vielä satunnaisesti.
Suurempi, toistuvampi ongelma on sitten tuo kapuloiden liikuttelu. Aika harvoin kapularivi- tai rinki on enää samanlaisessa tiptop-kunnossa Mistin jäljiltä. Misti siis nuuskiessaan kapuloita monesti kuonollaan liikuttelee niitä tai sitten se vain kävelee niiden päältä etsimisen aikana. En oikein tiedä mikä tuohon ongelmaan auttaisi. Periaatteessa Misti ei tee mitään väärää, jos se tahattomasti liikuttelee kapuloita niiden luona hääriessään eli siitä ei voi oikein huomauttaa. Toki voisi ottaa aina uuden toiston, jonka syyksi Misti ehkä hiljalleen tajuaisi juurikin tuon asetelman rikkomisen. En myöskään tiedä mitä tuollaisesta kokeessa tuumattaisiin... En usko tuomarin katsovan sitä kauhean hyvällä, että asetelma on koiran jäljiltä miten sattuu, vaikkei yhtään väärää kapulaa suussa kävisikään.
Misti ei kuitenkaan enää syöksy etutassuillaan kapuloihin, mikä on kyllä edistystä. Pitää myös pikkuhiljaa alkaa matkaa kasvattamaan, sillä kova vauhti ja into voivat tuoda omat haasteensa. Jossain välissä siirrän tunnarin myös treenikentälle ja teen sitä muiden liikkeiden välissä tai niiden jälkeen.

Tosi paljon ollaan kuitenkin saatu aikaiseksi parissa kuukaudessa, mihin olen erittäin tyytyväinen! :)

(Laitanpa muuten vielä muistiin, että säilytän vääriä kapuloita muovipussissa, jotka sitten puukepillä asettelen paikoilleen. Omaa kapulaa pidän koirantarvikekorissa ja tällä hetkellä meillä on vain yksi oma, mutta otan kohta uuden kehiin. )

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Misti 3 v.

Oma rakas Mistini juhlii tänään siis 3-vuotissyntymäpäiviään. Kolme vuotta sitten, 19.1.2011 klo 8.15, tuo pikkuprinsessa putkahti maailmaan seitsenpäiseen pentueeseen. Neljän nartun joukosta tuo Kerttu-työnimeä kantanut pikkutyttö sitten valikoitui minun koirakseni. :) Kotimatkalla pesuvatiin mahtunut pentunen on nyt jo aikamoinen rytkäle, mutta sopii syliin edelleen - siihen pesuvatiin sen sijaan ei... Vaikka kuinka kovasti haluan pitää Mistiä edelleen ihan pienenä vauvakoirana, on se oikeasti jo aikuinen koira. Se ei toki estä minua kutsumasta sitä vauvaksi ja vaaveliksi ja pikkuiseksi ja mitäs näitä hellittelynimiä nyt olikaan.

Kolmeen vuoteen on mahtunut monia hienoja ja vähemmän hienoja hetkiä, enemmän kuitenkin niitä hienoja. Ollaan tutustuttu toisiimme, kiinnytty toisiimme ja lopulta kasvettu kiinni toisiimme - nyt ollaan Mistin kanssa erottamattomat. Omapäisestä riiviöpennusta on tullut mitä kuuliaisin ja kiltein aikuinen bordercollie, josta on tullut kerrassaan loistava harrastus- ja kisakoira. Toivon mukaan Mistin elämä ja meidän yhteinen matka on vasta alussa ja edessä on vielä monta ihanaa vuotta! Toivottavasti Misti saa tallata elämän teitä vielä pitkään ja viettää monen monet synttärit!

Onnea mamman reippaalle 3-vuotiaalle! <3



Kakut jäi kyllä leipomatta ja lahjat antamatta, joten merkkipäivää ei varsinaisesti edes juhlittu... Möösis sai kuitenkin synttäriherkuksi pihviä ja kanankoipia. :) 

perjantai 17. tammikuuta 2014

Truly tokoilua ja agia again

Pahoittelut, jos jotakuta sattuu ärsyttämään tämä suomen ja englannin sotkeminen keskenään eli suolannin käyttö (tuon hauskan termin opin pääsykoekirjasta jota olen tässä lueskellut), mutta englanti on vain niin hieno kieli ja siinä on paljon kivoja ilmauksia. Oikeastaan, pitäisikö alkaa pitää oikein englanninkielistä blogia - maybe not. :)

Mistin juoksut loppuivat tuossa parisen viikkoa sitten, mistä syystä päästiin taas aksailemaan. Käydään edelleen se kaksi kertaa viikossa treenaamassa, kun se on ainakin vielä mahdollista. Voi nimittäin olla, että vain meidän harvojen aktiivitreenaajien voimin tuo toinen viikkovuoro ei enää kauaa pysy, joten haluan ottaa viikon kahdesta treenivuorosta kaiken irti. Olen sitä mieltä, että agia täytyy treenata vähintään kahdesti viikossa, jos haluaa oikeasti kehittyä. Ainakin meille kerta viikossa oli liian vähän, joten olen todella mielissäni, että tänä talvena on ollut mahdollisuus tuplata tuo määrä. :)


Eilisissä treeneissä oli teemana puomi-putki-erottelu sekä putkelta ns. vastakkaiseen suuntaan kääntyminen. Erottelutreeni oli meille todella hyödyllinen ja haastava ja tulipahan huomattua, että Misti ei erota esteitä toisistaan. Siis se ei osaa esteiden nimiä niin hyvin, että valitsisi oikean. Ja vaikka minä kuinka ajoissa huutelin kiipeetä ja ohjasin ns. pystypäin ja mahdollisimman kaukaa puomista, painui Misti monta kertaa putkeen. Jokusen epäonnistuneen toiston jälkeen Möösis meni kuitenkin puomille ja silloin erityisen hyvin, jos puomilla ja sen jälkeen odotti palkka. Putkeen Misti meni aikas hienosti silloin kun sinne oli tarkoitus mennä. Tuo ratapätkä oli viimeviikkoisista Kajaanin kisoista, jossa treenikaveri oli ollut. Ja tuollainen puomi-putki-kohta oli ollut kakkosten radalla, aikas haastavaa mielestäni! Hyvä siis, ettei Mistin kanssa lähdetty kisaamaan, oltaisiin varmaankin hyllytetty jo heti alussa...
Putkelta vastakkaiseen suuntaan kääntyminen oli myös hieman haastava, Misti meinasi usein putken jälkeen käännähtää tässä tapauksessa väärään suuntaan. Tuota piti vähän opettaa koiralle ja saatiin sitten onnistuneita suorituksia kyllä.
Sunnuntain treeneissä rakennettiin kaksi rataa, joissa molemmissa oli aika vähän esteitä, mutta radat olivat kuitenkin pitkiä. Tykkäsin kovasti, kun sai mennä kahta rataa ja molemmat olivat hauskoja kieputusratoja. Meillä meni oikein hyvin, lähinnä joitain pikku juttuja tarvitsi vaan hioa. Yritin saada käännöksiä tiukemmaksi, pujottelua nopeammaksi yms., jotta mentäisiin vähän lujempaa. Lähinnä se Mistin vauhti on kuulemma omasta ohjaamisestani kiinni. Jos ohjaan hyvin ja selkeästi, menee Misti nopeammin. Misti on kyllä kuulemma nopeutunut viime aikoina, se on tosi hienoa kuulla! Ehkä me ei ollakaan ihan menetettyjä tapauksia kolmosluokassa...




Tokossa ollaan viilattu pääasiassa seuraamista, noutoa ja eteentuloja, mutta tehty myös ruutua, luoksaria, kaukoja - you name it. Seuruun hihnakuuri loppui melkein yhtä äkkiä kuin se alkoi. Ei siksi, että oppi olisi mennyt varsinaisesti perille vaan siksi, että Mistin ihanan innokas seuruuilme alkoi vähitellen kadota. Tykkään Mistin ilmeestä, kun se seuraa lennokkaasti suu auki ja silmät innosta palaen - sitä voi mielestäni kutsua vietikkääksi seuraamiseksi. Tekniset yksityiskohdat ovat sivuseikkoja oikean asenteen rinnalla, ja viimeinen asia minkä haluan menettää on nimenomaan Mistin hieno asenne tokoon ja puuduttavaksikin haukuttuun seuruuliikkeeseen. Siispä ollaan jatkettu treenejä ilman hihnaa ja olen enemmän tai vähemmän roimalla käsiavulla palauttanut Mistiä taaksepäin. En tiedä johtuuko se tuosta vai mistä, mutta on jo alkanut näyttää siltä, että Mistin seuruupaikka on taempana. Mistin palava into on myös tulossa takaisin ja seuruu alkaa näyttää ihan kympin liikkeeltä, olen oikein onnellinen tästä muutoksesta! Toki Misti ei ole mitenkään lahnana seurannut tässä välissä vaan ihan kivasti, mutta ei sillä innolla millä yleensä. Nyt kun saadaan se vietikäs seuraaminen takaisin ja oikea seuruupaikka iskostumaan bordertollikan nuppiin, niin olen ikionnellinen! Vahvasti uskon siihen, että kova treeni tuottaa tulosta. :) Harmi tietenkin, että pitää jälkeenpäin korjailla tällaisia juttuja, mutta sitä se teettää siirryttäessä kohti kovempia haasteita ja nälän kasvaessa syödessä!

Nouto on Mistin lempiliike - voi että sillä silmät säihkyy, kun otan kapulan esiin! Naksuttelen edelleen nostoista ilman syöksähdyksiä ja hyvistä pito-otteista. Syöksymisiä ei juurikaan enää ole, tosin aina en näe mitä kapulan luona tapahtuu... Mutta olen todella tyytyväinen Mistin noutoon: neiti pinkoo kapulalle sen minkä kintuistaan pääsee, tarttuu suullaan kapulaan ja lähtee tulemaan luokseni kapula tiukasti suussa. Uskokaa kun sanon, että hienolta näyttää. :) Tuollaista kokeessakin, kiitos.

                                 
  
   

Keksin muuten aika hienon keinon saada eteentulo tiiviimmäksi, vaikka itse sanonkin. Opetin Mistin tökkäämään palloa kuonollaan, jonka jälkeen laitoin pallon jalkojeni väliin, käskin Mistin luokse ja koskemaan siihen - tattadaa, Möösis istuu paljon tiiviimmin edessä ja paikka on selkeämpi. :) Nyt Misti tuntuu paremmin ymmärtävän mitä siltä vaaditaan, kun sillä on tietty tehtävä. Ei tarvitse enää käsiapuja antaa, kun koira tulee kauniisti eteen istumaan ja tökkimään palloa. Pallon koskeminen on Mististä kivaa puuhaa, siitähän seuraa naksaus ja palkka, joten piece of cake, sanoi pikkuneiti.

Ruutu, luoksari ja kaukot ovat aika lailla samassa pisteessä enkä jaksa niistä mitään selostaa. Tunnaria päästään tästä lähtien tekemään oikeilla kapuloilla, kun Tessa lainasi mulle niitä kasan - vaihdellaan sitten välillä keskenään, jotta saadaan vieraita hajuja. Olisin tilannut omat kapulat, mutta olivat Berralta merkillisesti lopussa, kun tein tässä vähän aikaa sitten tilauksen. Tuli kuitenkin vihdoin ja viimein hankittua treeniliivi, metallikapula ja lisäksi oikeat ruutunauhat. Kyllä, olen todellinen koiraharrastaja, kun en ole tähän mennessä omistanut edes treeniliiviä. Olen käyttänyt Hurtan namipussukkaa, mutta liiville oli kyllä nyt tarvetta monine taskuineen. Tilasin Berran Pro Lightin punamustan liivin, jonka taakse haluaisin jonkinlaisen logon tai tekstin. Mutta hyvältä vaikuttaa liivi, toivottavasti vain kestää edes muutaman vuoden! Keskikokoisen metskukapulan ostin siis myös ja metalli olikin Mististä yllättävän ällöä. Lähdettiin taas aluksi ihan kapulaan koskemisesta liikkeelle ja siitä sitten naksulla jalostin liikettä eteenpäin. Nyt Misti hakee kapulan ja tuo sen mulle, mutta liikettä on vielä viilattava eikä siinä mitään. :)




Mulle tuli sopivasti näin sydäntalvena yhtäkkinen jälki-innostus ja vähän tässä harmittelin, kun ei viime vuonna tehty jälkeä juuri yhtään. Se toki onkin sellainen sivulaji, jonka suhteen ei mitään varsinaisia tavoitteita ole, omaksi iloksi ollaan sitä tehty. Mutta tänä vuonna voisi yrittää useamman kerran jäljestellä ja kehittyä siinä, Mistin tekeminen näytti jo oikein hyvältä tuossa parisen vuotta sitten!

Misti muuten täyttää ylihuomenna kolme vuotta, mihin aika oikein menee! Vastahan se oli pikku hirviö, mutta nyt niin nätisti käyttäytyvä aikuinen koira, jonka kanssa elämä on hurjan helppoa. Misti on oikeasti maailman helpoin ja huipuin koira, saan olla kiitollinen tuosta olennosta. :) Ennen en osannut Mistiä arvostaa, mutta sittemmin olen oppinut sitä arvostamaan ja mukauttamaan omaa toimintaani Mistin persoonan mukaan. Olen myös oppinut valjastamaan Mistin potentiaalin käyttööni ja saamaan siitä irti uskomattoman upeita suorituksia. Aikamoista oppimista ollut tässä itse kullakin ja sitähän se koiran omistaminen on - oppimista koko elämä. Jotkut eivät ikinä opi kouluttamaan koiraansa tai toimimaan koiran yksilöllisten ominaisuuksien mukaan, mutta itse voin sanoa oppineeni. Olen oppinut hyväksymään sekä omat että koirani heikkoudet ja ehkä ennen kaikkea muuttumaan koiranomistajana ja ihmisenä. Jos en olisi tuota muutosta kokenut ja oppinut näkemään koiraani uudessa valossa, meillä voisi olla vieläkin aikamoisia vaikeuksia ja itse kokisin turhautumista ja epätoivoa harva se päivä. Saan siis olla iloinen ja onnellinen minun ja Mistin hyvästä suhteesta ja helposta yhteiselämästä. :)







keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Ne arjen pienet suuret asiat

Tajusinpa tässä, että tämä blogini on melko treeni- ja kisapainotteinen. Kirjoittelen aina meidän mahdollisesta edistymisestä tokossa ja agilityssä sekä menestyksestä kisoissa. Kuitenkin treenit ja kisat näyttelevät kohtuullisen pientä roolia elämässämme ja meillä eletään ihan normaalia arkea. Mutta tänne blogiin taas kirjaan ylös kaikki treeni- ja kisajutut, jotta ne ovat muistissa ja tallessa. Miksi ihmeessä? Miksi olen laittanut muistiin vaan sellaisia asioita, kun elämässä ja minun ihanaisissa koirissani on niin paljon muutakin muistettavaa? Haluanko oikeasti joskus kymmenen vuoden kuluttua lukea kuinka Misti joskus vuonna kivi ja keppi edisti seuraamisessa tai kuinka itse opin agilitytreeneissä päällejuoksun? Mietitäänpä... ei, en oikeastaan. Kun nyt olen keskittynyt kirjoittelemaan lähinnä treenijuttuja, painuvat Helmin ja Mistin edesottamukset ja omalaatuiset tavat ehkä joskus unholaan enkä sitten muista niitä enää vuosikymmenten päästä. Sitten kun Helmiä ja Mistiä ei enää ole, haluan muistella, miten Helmillä oli tapana haukkua vaativasti ja heiluttaa samalla häntäänsä kerjätessään ruokaa ja miten Mistillä oli joka ikinen päivä tapana painaa pehmoinen päänsä polvelleni ja tuijottaa minua levollisena suoraan silmiin. Haluan muistaa ne persoonalliset tavat ja piirteet, jotka tekivät Helmistä Helmin ja Mististä Mistin. Haluan muistella niitä koskettavia hetkiä ja elää ne mielessäni uudelleen. Haluan nauraa niille ja itkeä vuolaasti niiden takia. Haluan muistaa ja tuntea, jotta tiedän Helmin ja Mistin joskus todella eläneen. Olleen olemassa. Olleen todellisia.


Siitä syystä yritän tästä lähtien kirjoittaa blogiin välillä myös niitä arkisempia asioita. Se ei tarkoita sitä, että kerron missä lenkkeilimme eilen tai mitä kaikkea koirat ovat viikon aikana syöneet. Se tarkoittaa lähinnä tuollaisten pienten, jotenkin persoonallisten asioiden kirjaamista muistiin. Tai muuten muistamisen arvoisten asioiden ja tapahtumien kirjustamista, jotka jollain tapaa liittyisivät juuri Helmin ja Mistin persoonaan ja olemukseen. En ole itsekään vielä varma mitä tänne halajan kirjoitella, mutta se selvinnee aikanaan. Joka tapauksessa jotain sellaista, jota voi vuosien päästä lueskella ja muistella. Toki kirjoitan tänne edelleen paljon myös niitä treeni- ja kisajuttuja, mutta koetan lisäksi kirjustella muutenkin Helmistä ja Mististä.  Ajatuksena oli jo tähän postaukseen lyhyesti rustata tyttöjen käyttäytymistapoja ja ominaispiirteitä yms.


- Helmi on kova tökkimään ihmisiä kuonollaan ja tassuillaan. Siten se hakee ihan koko ajan huomiota ja rapsutuksia. Sillä on myös tapana nostaa etujalat syliini päästäkseen mahdollisimman lähelle ja hyviin asemiin silityksiä ajatellen.

- Misti käy suunnilleen tunnin välein painamassa päänsä jonkun syliin ilmoittaakseen läsnäolostaan ja luottamuksestaan. Misti myös kerjää ruokaa sillä tavalla ja yrittää näyttää jos mahdollista vieläkin söpömmältä. Tuo kerjäystapa toimii ja pikkuneiti saa söpöyden turvin pikku huikopaloja...

- Helmin kerjäystapa on hieman ronskimpi: kerjääminen alkaa kevyellä hännän heilautuksella, sitten mukaan tulee silmiin vetoavasti katsominen ja viimeisenä kovaääninen haukunta. Välillä Helmi vaihtaa paikkaa, haukkuu edelleen ja häntä heiluu. Jos minä mainitsen sanan ruoka, lipoo kielikin jo suupieliä.

- Mä monesti silitän Mistin silkkistä päätä, mutta Misti tykkäisi enemmän kaularapsutuksista. Koska Möösä on fiksu, se nostaa päänsä niin korkealle, että mun käsi automaattisesti siirtyy kaulalle ja silittely jatkuu sieltä.


- Helmi kykenee halutessaan kiipeämään itsensä tarhasta ulos. Se siis kirjaimellisesti kiipeää häkin seinää pitkin ja loikkaa ulos. Nykyään se ei moiseen temppuun taida pystyä, kun häkin yläosaan on vuosia sitten laitettu häkkiverkkoa esteeksi. Tosin Hömppä on sellainen ninja, että on se tainnut jostain päästä häkkiä senkin jälkeen karata.

- Jos mä menen selälleni lattialle, osaa Misti matkia kyseistä toimintoa ja sekin lähes välittömästi heittäytyy selälleen, minkä jälkeen me vierekkäin pötkötellään lattialla. Misti muutenkin tosi herkästi rellahtaa selälleen, kun joku tulee kohti ja alkaa silittää.

- Helmi yrittää varastaa ruokaa aina kun mahdollista. Se on niin törkeä, että ottaa kädestä tai puolimatkasta suuhun, jos saa mahdollisuuden. Helmin puolesta muut saavat kuolla nälkään ensin. Misti sen sijaan ei ikinä varasta, ei edes harkitse sitä. Se ei aina silloinkaan suostu ottamaan ruokaa, vaikka sille kädestä pitäen tarjotaan. Tai vaikka joku jättää tyyliin ruokalautasen lattialle, Misti ei varmana koske siihen.

- Helmi ei useinkaan vaivaudu väistämään Mistiä. Se kävelee päälle tai tunkeutuu Mistin ja minun väliin. Helmi menee sieltä mistä on nopein ja helpoin, ihan sama sille jos Misti sattuu olemaan tiellä.

- Misti masentuu Helmin läsnäollessa tai vähintään osoittaa mieltään sen vuoksi. Sen ilme synkistyy ja se vetäytyy omiin oloihinsa. On siis ihan "luimuna". Monesti Möösis myös makoilee pää maassa, kun Helmi on lähellä ja katselee Helmiä sivusilmällä. Lenkillä se on kuitenkin ihan reippaana ja joskus hyökkii Helmin kimppuun leikkimielisesti. Autossakaan ei ole mitään ongelmia, vaikka ovat vierekkäin. Misti lienee mustasukkainen Helmin saamasta huomiosta. Pikkuprinsessahan haluaisi olla maailman napa...


- Helmi joutuu monesti nolaamaan itsensä, kun se yrittää leikkiä Mistin kanssa. Misti aina murisee Helmille moisen yrityksen johdosta eikä ala millekään. Helmi alkaa haukkua vaativasti ja näyttää Mistille, että "hei, mä haluun vaan leikkiä!". Misti kuitenkaan ei halua leikkiä ja se painuukin muualle.

- Misti osaa kulkea meidän vieressä kulkevan ison autotien reunassa vapaana. Se hölkyttelee välillä kaukanakin, mutta auton lähestyessä Möösis painelee välittömästi ojaan, kauas tiestä, ja odottaa siellä. Käskytän sen "laitaan". "Reunaan" taas tarkoittaa sitä, että Misti kävelee ihan tien reunassa, jos näyttää olleen aiemmin liian keskellä. Ei tarvitse pitää Mistiä hihnassa isollakaan tiellä, kun toinen on niin tottelevainen ja kuuliainen. Ylipäätään Misti pysyy missä vaan vapaana: kisareissuilla, keskustassa yms. Se toimii kuin ajatus :)

- Helmi vihaa maito- ja öljyautoja, haukkuu niille ja yrittää hyökkiä kohti. Mummukka on kenties siksi alkanut inhota niitä, kun meille on joskus yöllä tuotu öljyä, mikä on vaikuttanut Helmistä epäilyttävältä.

- Misti venyy vielä aikuisiälläkin niin kuin pentu ja saa takajalat venymään taakse mahallaan maatessaan.


- Helmi on kerran pelastanut minut ja veljeni hirven hyökkäykseltä. Se pelasti kenties meidän molempien hengen. Helmi olisi kyllä ansainnut sankarikoiran arvon, kun olisin tajunnut sellaista anoa.

- Misti osaa halata niin kuin ihminen. Jos olen kyykyssä lattialla, Misti saattaa omatoimisesti hypätä mua vasten, kääriä tassunsa kaulaani, pusutella ja olla ihan lähellä vaan.

- Helmillä on lenkillä tapana kieriä hangessa tai maassa jonkin aikaa. Se kierii antaumuksella eikä sitä touhua melkein henno lopettaa.


- Jos Misti näkee puussa oravan tai linnun, se syöksyy puun juureen haukkumaan raivokkaasti, yrittää kiivetä puuhun ja järsii hermostuksissaan puunrunkoa. Misti yrittää myös taistella mm. imuria, haravaa ja meidän pihaladon ovea vastaan. Oven kimppuun se hyökkää aina, kun sitä avataan tai suljetaan, kun ovi kirskuu erittäin omituisella tavalla.


Tuossa muutamia erityispiirteitä- ja tapoja, joita Helmillä ja Mistillä on. :) Muita en ehdi nyt tällä kertaa miettiä, mutta yritän raapustella jotain ylös myöhemmin. Juuri tuollaiset asiat ovat sellaisia, jotka haluan muistaa ikuisesti. Kunpa muistaisin aina välillä kirjoitella ihan tuollaisia juttuja ylös. Täytynee yrittää!



keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Vuosi on uusi, mutta jutut on samoja

Eli teksti sisältää taas tokojuttuja sekä hieman paukkuanalyysiä tältä vuodelta. Nyt on muuten ihan pirun pitkä teksti, kun mulla on tässä kaikenlaisia treenipohdintoja ja muitakin mietteitä. Lukekoon ken jaksaa, mutta ei tässä mitään maatamullistavaa taaskaan ole. :)

Joulun aika ja uusi vuosi meni meillä rauhallisissa merkeissä. Tytöille ei tullut hankittua edes joululahjoja, kun ei ollut mitään tähdellistä ostettavaa. Niinpä vaan paketoin niille kaupan pikku luut, jotta saivat repiä paketin. Helmi rakastaa repiä paketteja ja se onkin aina ollut siinä hurjan taitava. Misti the fiksua bordercollieta piti vähän auttaa, kun se ei oikein ymmärtänyt ideaa eikä ollut varma mitä piti ja sai tehdä. Lisäksi Misti mökötti koko jouluaaton, kun Helmi oli sisällä eikä prinsessa ollut huomion keskipisteenä. Se vaan hiimaili jossakin omikseen eikä suostunut tulemaan olkkariin asti, kun mummukka oli siellä eikä Möösä vaan yksinkertaisesti sovi samaan tilaan Helmin kanssa, huoh. Misti myös kuusen juurella kyttäsi ja vahti koirien lahjaluita ja murisi, jos Helmi tuli liian lähelle. Mutta sitten Mistille ei kuitenkaan kelvannut se oma luu, kun paketti saatiin auki. Myöhemmin se suostui ihme kyllä sen syömään, vaikkei neiti noista kyseisistä luista tykkääkään. On se vaan monimutkainen koira tuo meitsin bordertollikka; mököttämiseen ja mielensä osoittamiseen taipuvainen, pilalle lellitty pikkuprinsessa. Tai en nyt tiedä onko se mitenkään lellitty, paljon sille on annettu toki periksi. 8)


                                Mökötys päällä taas, kun Helmi oli lähellä.

Uutena vuotena Helmi tuli taas sisälle evakkoon ja olikin melkoisen lamaantunut paukutteluaikaan. Se ei koskaan esimerkiksi vingu tai hyöri levottomana, se vaan olla möllöttää eikä oikein kykene tekemään mitään. Kovasti se haki taas minusta turvaa ja seurasi minua kuin hai laivaa. Helmiä pitää aina silitellä ja rauhoitella, ettei ole mitään pelättävää. Muuten se pelkää ihan itsekseen ja rauhassa. Tuntuu, että Helmistä on vanhemmiten tullut herkempi paukuille. Toisaalta tänä vuonna se ei mennyt sänkyn alle tai pöydän taakse piiloon, vaan kykeni olemaan minun huoneessa tai olkkarissa. Uloskin se suostui lähtemään, mutta ei tehnyt tarpeitaan vaan veti hulluna takaisin sisälle. 

Misti sen sijaan oli ihan lungisti, mistä olen todella iloinen. Se pystyi olemaan kevyesti ulkona, vaikka lähiseudun naapuritaloista kuului ja näkyi pauketta. Misti kyllä kuulosteli pauketta uteliaasti, mutta ei osoittanut minkäänlaisia merkkejä pelosta tai ahdistuksesta. Häntä pystyssä tepasteli pihalla ja oli reipas oma itsensä. Se ei haukkunut, ei vinkunut, ei hakeutunut minun lähelle yms. Se ei siis reagoinut paukkeeseen mitenkään, sielläpähän saivat paukkua. :) Mutta sitten kun meillä porukat lähti pihalle ampumaan omia rakettejaan ja Misti jäi sisälle, niin johan neiti alkoi raivoisasti haukkua ja hyöriä sisällä edestakaisin. Silloinkaan se ei näyttänyt pelokkaalta tai ahdistuneelta, sitä vaan jotenkin ärsytti tuollainen show omalla pihalla. Misti tuijotti ikkunasta ulos ja kun pamahti, niin se haukkui tosi raivokkaasti ja vinkuikin hölkyttäessään ympäri taloa. Osittain tuo johtui varmasti siitä, että Mistiä pisti vihaksi, kun sitä ei otettu mukaan hauskanpitoon eikä se päässyt tarkemmin tutkimaan mistä on kyse. Koska tuollaista käytöstä esiintyy muulloinkin kuin eilen. Eli en usko, että Mistiä pelotti, mutta se vaan ärsyyntyi suunnattomasti. Mistihän on muutenkin vähän sellainen, että se raivostuu joillekin äänille ja toiminnoille, mutta ei pelkää ollenkaan. Olisi pikemminkin käymässä kiinni ja aloittamassa tappelua äänen lähteen kanssa kuin luikkimassa karkuun. Misti voisi mielestäni olla lte-määritelmällä ennemmin paukkuärtyisä kuin laukausaltis. Toisaalta se voisi olla myös laukausvarma. Paha sanoa, kun en osaa itse niin tulkita tuollaista ja toisaalta laukaukset ovat eri asia kuin ilotulitteet. Moni metsäkoirahan on laukausvarma, mutta pelkää ilotulituksia. Tästä esimerkkinä meidän Helmi. Joo-o, tulipahan tällaista pohdintaa vaihteeksi. :P


                                Tytöt bongasivat oravan.


Sitten treenipuolelle... Misti juoksee vieläkin, joten aksatreenit ovat edelleen poissa laskuista. Mälsää, haluttaisi kovasti jo treenaamaan! Miksi Misti ei voi olla sellainen narttu, joka juoksee kerran vuodessa? Mä tykkäisin sellaisesta. However, ollaan viilattu tokoa nyt suunnilleen joka toinen päivä. Nouto alkaa näyttää aikas kivalta: Misti painelee vauhdilla kapulalle, tarttuu siihen suoraan suullaan ja lähtee palauttamaan tiukalla otteella. Näyttää tosi nätiltä tällä hetkellä! Kapula on edelleen portaiden/seinän edessä tai suht lähellä niitä, koska muuten se voi vielä yrittää saalistaa kapulaa. Ei olla tehty noutoa kokonaisena liikkeenä pitkään aikaan; en lähetä Mistiä perusasennosta enkä vaadi palautusta eteen, vaan naksautan ja palkkaan, kun neiti suorittaa kauniin noston ja hyvän pidon. Pysyypähän into liikkeeseen, kun ei tee ns. kokeenomaisena.

Tällä hetkellä isoin murheenkryyni on mielestäni seuraaminen. Edistäminen lähentelee jo määritelmää törkeä, koska Misti on kirjaimellisesti noin askeleen minua edellä. Tuntuu se minustakin tyhmältä, kun koira on niin edessä ja näyttää lähtevän lapasesta hetkenä minä hyvänsä. Mäkään en voi luonnollisesti liikkua tai tehdä kunnolla käännöksiä, kun koira on niin edessä. Olen tässä pohdiskellut tuota ongelmaa ja ratkaisua siihen. Ensin tuli mieleen ns. kosketuskeppi (meillä tässä tapauksessa normi keppi, jonka päässä pallo - don't even ask) , jonka pallopäätä pidän Mistin rinnassa esteenä, jotta se ei pääse liian eteen. No eihän se sitten toiminut, kun Mistiä ahdisti se keppi ja pikkuneiti alkoi erkaantua liiaksi. Siedätin Mistin kyllä keppiin, mutta ei siitä seuruusta oikein mitään tullut. Niinpä luovuin saman tien yrityksestä. Sitten kokeilin vaan sitä, että palkkailen Mistiä kun se sattuu seuratessa olemaan tarpeeksi takana. Jos se edistää, hidastan vauhtia ja vähän suhisen, mikä esim. agilityssä tarkoittaa pientä vauhdin hiljennystä. Ei tuokaan oikein tuottanut tulosta, vaikka tänään siltä hetken näytti. Totesin tuon tavan olevan koiralle vähän epäreilu ja epäselvä, kun sitä on aiemmin palkattu edistämisestä ja nyt ei enää palkatakaan. Eikä se tuossa oikein tiedä mitä tekee väärin ja miten pitäisi oikeasti tehdä.
Tänään sitten päätin ottaa hihnan uudelleen käyttöön (ja juuri kun alokkaan tympeästä hihnaseuruusta selvittiin) ja hakea sen avulla oikeaa paikkaa. Ja nyt tuntuu siltä, että hihna voisi olla se ratkaisu ongelmaan! Pidän Mistiä aluksi ihan lyhyellä hihnalla vierellä ja palkkaan oikeasta paikasta. Jos se meinaa alkaa edistää, nyppäisen kevyesti hihnasta ja palautan oikealle paikalle. Vähitellen voin toivon mukaan löysätä hihnaa, kun oikea paikka alkaa hahmottua. Luulen että hihnan avulla Mistin on helpompi oppia oikea seuruupaikka, vaikka se onkin tietynlainen pakote eikä herkälle/pehmeälle koiralle se paras vaihtoehto. En vaan keksi enää mitään muuta keinoa saada edistäminen pois, joten nyt kokeillaan tuota hihnakuuria. Toki tuo hihnasta nykkiminen voi laskea virettä ja sitä en missään nimessä halua. Taidan tehdä alusta saakka seuruuta korkeassa vireessä, jotta ei tarvitse tuon tekniikkaopetuksen jälkeen hakea oikeaa virettä uudelleen. Ja jos Misti on kovinkin kuumana, ei hihnasta nyppäiseminen välttämättä niin hätkäytäkään. Toivotaan, että tämä tapa tuottaa tulosta!


Tunnarin siirsin toissa päivänä ekaa kertaa ulos, ei ongelmia. Ongelmaton tuokaan liike ei silti ole, koska Möösä on yrittänyt syöksyä keppeihin ja maistella vääriä. Tyhmä mamma joutuu sitten puuttumaan noihin ja pilaamaan Mistin ilon. Syöksymistä ei ole enää esiintynyt sen jälkeen, kun olen laskenut Mistin vireen kunnolla alas ja komentanut sen rauhoittumaan. Nyt se lähtee tosi rauhallisessa mielentilassa kepeille, jes. Maistelua on vielä välillä, mutta silloin vaan hymähdän ja vien Mistin takaisin rauhoittumaan, jonka jälkeen uusintayritys. Ei se toissapäivänä enää pahemmin maistellut vääriä, haisteli vaan rauhassa ja löysi hienosti oman. Haluan tunnarista rauhallisen suorituksen, jotta Misti voisi periaatteessa kokeessa saada liikkeestä kympin. Siksi minun pitää nyt niin hirveästi nipottaa ja vaatia, toivottavasti Misti the herkkis sen kestää. 

Ruudussa ajattelin ottaa targetin uudelleen käyttöön, koska on se paikka välillä niin hakusessa eikä koira ole edes ruudun sisällä. Laitan targetin keskelle ja häivytän sen hiljalleen pois tarkoituksena, että Misti oppii hahmottamaan ruudun muodon ja hakemaan oikeaa paikkaa. Muuten ruutu sujuu kokeenomaisenakin suorituksena ja Misti lähtee hienosti esim. seuraamaan käskyn kuultuaan.
Olen tullut muuten siihen tulokseen, että voittajaluokka on kiva luokka. :) Ihan älyttömän kivoja liikkeitä, joita on mukava treenata. Voihan olla, että kokeessa se ei enää niin kivalta tunnukaan, mutta ei murehdita sitä vielä, kun voivottelemaan ei ole ihan hetkeen vielä asiaa.

Helmi on niin kaunisrakenteinen koira :)


<3


Misti haamuilee.