Kesätreenejä ja kisakuumetta

Njäh, koiraharrastusmotivaatio tuli melko pian takaisin (I knew it!) ja nyt tuntuu siltä, että kisaamaankin voisi lähteä. Ei vaan ole mitä kisata ennen elokuun piirinmestiksiä, mutta kohtahan nekin jo on. Oikeastaan tällä hetkellä haluttaisi enemmän kisata tokossa, joten toivottavasti päästään pian korkkaamaan voittajaluokka, kun kaukotkin alkavat näyttää paremmilta. Hassua muuten, että me ei olla koskaan käyty kesällä kisoissa, viime vuonnakin käytiin vaan touko- ja elokuussa. Tälläkin hetkellä on jo hurjat kolme kuukautta edellisistä kisoista, näyttelyitä en luonnollisestikaan laske minkään sortin kisoiksi.

"Daa, en minäkään!"

Tokoiltu ollaan ihan kiitettävästi, jokin aika sitten käytiin kentälläkin heittämässä kaikki liikkeet läpi ja hyvin kyllä meni! Ruutu alkaa olla jo sillä lailla varma, että Misti löytää maastosta huolimatta ruudun sisälle ja hakeutuu useimmiten myös keskelle sitä. Luoksetulo on henkilökohtainen inhokkiliikkeeni tunnarin lisäksi, joten nuo molemmat ovat meillä vähän sellaisia, että välillä olen tyytyväinen ja välillä en. Tunnarissa Mistillä on edelleen tökkimisvimmaa, mutta sen asian kanssa olen pikkuhiljaa oppinut elämään, koska en osaa opettaa sitä poiskaan. Luoksetulo on ihan kiva, ei kylläkään hirmu vauhdikas, mutta en jaksa tehdä sitä joka kerta enkä myöskään niin ajatuksella. Seuraamiseen, istumiseen, noutoihin ja ruutuun olen itse asiassa oikein tyytyväinen niin kuin alan olla kaukkareihinkin, kunhan saadaan paketti lopullisesti kasaan.

Otin nyt illalla videota meidän pihatokoiluista, ja voinpa laittaa kyseiset klipit tännekin ihmeteltäväksi. Onhan noissa puutteita: välillä esimerkiksi pitää muistuttaa Mistiä kunnollisista perusasennoista, ja kaukkareissa trinsessalle iskee laiskuus, kun se ei enää jaksa nostaa ahteriaan maasta ja vaihtaa oikein. Että ei nuo ehkä nyt niin täydellisiä suorituksia ole kuin mitä voisivat olla. Noh, Mistihän ei mielestäni suoriudu pihatokoiluista aivan yhtä hyvin kuin kentällä tehdyistä treeneistä...

Kerran pari ollaan nyt päästy käymään aksatreeneissä ja tiistaina oli myös kesän toiset epikset. Itse tuomaroin vauhti- ja mölliradan ja menin Mistin kanssa sitten kisaavien radan, joka hyllytettiin loppumetreillä aika perus hyppy-takaakiertokuviossa. Misti oli aiemmin jättänyt myös pujottelun kesken ja korjauksen jälkeen aloittanut toisesta välistä, huoh mitä pöllöilyä. Parin viikon aksatauon jälkeen vauhtia oli koiralla kuitenkin tosi kivasti, meno oli sujuvaa ja ohjaukset toimivat - eli hyllystä huolimatta olin erittäin tyytyväinen rataan! :)

Muuta mainitsemisen arvoista ei ollakaan sitten oikein tehty. Ollaan nautittu ihanista helteistä, lenkkeilty ja "uitu". Pääasia tietenkin, että koirat käyvät järvessä viilentymässä, vaikka se tarkoittaisikin vain kahlailua. Leikkasin muuten Mistiltä vähän karvoja (lue: nyrhin sen rumasti) ja nytpä on neidillä oiva kesätukka! Onhan se tosiaan aivan toksitun näköinen, mutta väliäkö tuolla kunhan on vaan parempi ja viileämpi olla! Ja kun me ei mitään näyttelyitäkään harrastella, niin on aivan sama leikellä Mipsulle kesäturkki. Kulkikohan se epiksissäkin lujempaa, kun oli puoli turkkia lähtenyt? ;) Voisinkin pitää pikkuneidin sitten aina lyhyessä turkissa, jos sillä on vaikutusta vauhtiin.

Mitä tapahtui motivaatiolle?

Otsikon mukaisesti koiriin ja koiraharrastuksiin liittyvä motivaationi on merkillisesti kadonnut, mutta varmasti vain hetkellisesti. Suurimman syyn epäilen olevan vastikään alkanut uusi kesätyöni, josta olen ainakin tähän asti tykännyt ihan hirmuisesti, joten olen viihtynyt työpaikalla vähän liiankin hyvin koirien jäädessä pahasti paitsioon. Agilityn ryhmätreenejä on jäänyt jonkin verran välistä juurikin töiden takia, jotenka aksaa ei olla pahemmin tälle kesälle treenailtu. Kannattanekko siis haaveilla mistään kolmosiin nousemisesta aivan heti... Eipä sillä, kisojakaan ei ole suunnitteilla kuin vasta elokuulle piirinmestisten muodossa. Ei siis taideta lähteä yrittämään sitä SERTiä mistään, vaan noustaan sitten vaikka siellä elokuun geimeissä kolmosluokkaan. ;)

Tokoa sentään ollaan silloin tällöin (joitakin kertoja viikossa) pikkuisen tehty, mutta sekin on jäänyt kotipihatasolle. Kaukkarit olen aloittanut tavallaan alusta, koska olen huomannut Mistin vaihtavan huonolla tekniikalla ainakin seisomasta maahan. Se siis hyppää eteenpäin eikä nojaa taaksepäin. Siispä olen yrittänyt iskostaa sille oikeaa tekniikkaa ja hermohan siinä hommassa menee. Tie voi olla varsin pitkä ja kivinen ennen kuin saan sille haluamani tekniikan. Jos kärsivällisyyteni loppuu, jatketaan hyppypomppukaukkareiden kanssa hamaan loppuun saakka. Mitäpä nyt muutamasta pisteestä... Oltaisiin saatu koepaikkakin puolentoista viikon päähän, mutta minulle oli napsahtanut sille päivälle töitä enkä muutenkaan halua lähteä tällä treenimäärällä, hajonneilla kaukoilla ja epävalmiilla tuntemuksella kokeeseen. Muuten oltaisiin ihan hyvin voitu mennä, mutta viimeaikainen treenimäärä- ja laatu on ollut niin onneton, ettei mitään järkeä.

Rally-tokoa olen tehnyt molempien koirien kanssa, mutta melko vähän sitäkin. Odottelen koiramotivaation kunnollista paluuta ja keskityn sinä aikana työntekoon ja tulevaan elämänmuutokseen. Syksyn alussa nimittäin heitämme koirien kanssa hyvästit Kuusamolle ja matkaamme näillä näkymin Tampereelle. Pääsin Tampereen yliopistoon opiskelemaan, joten muutamme sinne, ellen satu saamaan varasijalta paikkaa Oulun yliopistosta. Pääsin myös Rovaniemelle, mutta sinne en halua muuttaa - se kaupunki ei vaan yhtään kiehdo minua. Oulu olisi se ykkönen, mutta jos varasijalta ei paikkaa irtoa, suuntaamme etelään. Sanoi kuka mitä hyvänsä, otan molemmat koiruudet mukaan. En siis jätä Helmiäkään Kuusamoon, vaan otan senkin mukaani ja uskon sen sopeutuvan oikein mainiosti kaupunkielämään. Todennäköisemmin mummokoira sopeutuu paljon paremmin kuin Misti, joka rakastaa maaseudun vapautta ja tekemisen rajattomuutta. Sekä Helmi että Misti ovat molemmat varsin hyvin käyttäytyviä yksilöitä, joten kivahan niiden kanssa on muuttaa. :)

 Säälittää silti viedä tämä luonnonlapsi kaupunkiin.
                                         

Jos joku muuten tietää ja tuntee Tamperetta, niin saa vinkata koirien kannalta sopivia asuinalueita ja kaupunginosia!

Kolmoslajia koeajamassa

Meillä ollaan viime päivinä harjoiteltu rally-tokoa. Kyllä, rally-tokoa. Lajihan virallistui toukokuun alussa, ja kiinnostuin tutustumaan hommaan hieman tarkemmin. Olen jo joskus aiemmin vilkuillut siihen kuuluvia liikkeitä ja nyt perehdyin alokasluokkaan paremmin. Huomasin, että hei, tässähän on vaikka mitä kivoja juttuja! Ei mitään kovin vaikeaa, vaan vankalla tokopohjalla hyvinkin helppoja liikkeitä ja temppuja toteutettavaksi. Niinpä sitten sen enempiä miettimättä nappasin naksuttimen ja nameja kouraan ja aloin treenata liikkeitä Mistin kanssa. Yllätyin, miten nopeasti Misti tajusi jutun juonen ja suoriutui liikkeistä. Toki rallyllä on paljon yhteistä tokon kanssa: on seuraamista, käännöksiä, eteen istumista, sivulletuloa, peruuttamista, sivuaskelia... Vähän sellaista tottelevaisuuden ja temppuilun sekametelisoppaa. Misti oli aivan intona tekemässä, sillä se tykkää temppuilusta ja vähemmän vakavasta puuhastelusta.

Ollaan rally-tokoiltu nyt pari päivää ja hurjaa kyllä näyttää siltä, että Möösis osaisi jo kaikki alokasluokan liikkeet! :O Koska laji vaikuttaa sen verran mukavalta ja liikkeet ovat Mistillä hyvin hallussa, saatan jopa uskaltautua oikeisiin rally-tokokisoihin jossain välissä. Ensin täytyy vaan opetella tekemään hihnan kanssa taas hommia, sillä alokasluokka mennään kytkettynä, ja itselläni pitää oppia muistamaan kyltit ja niiden merkitykset. Sitten tietysti pitäisi pystyä tekemään oikeita rataharjoituksia ja kisanomaisia suorituksia. Huhhei, tässäkö kolmoslaji?!
Ajattelin, että mikäli Misti joskus tokossa valioituu voidaan sen jälkeen agilityn rinnalle ottaa rally-toko, ellen innostu mitään pk-lajia aktiivisemmin harrastamaan. Hauskalta lajilta kuitenkin kuulostaa, joten eiköhän me ainakin jossain muodossa tätä jatketa!

Eikä siinä vielä kaikki! Nimittäin halusin kokeilla rally-tokoa myös Helmin kanssa. Helmihän osaa myös tokoa ja temppuja jonkin verran, joten ihan alkeista senkään kanssa ei lähdetty. Tosin Helmillä ei ole läheskään niin vankkaa ja vahvaa osaamista kuin Mistillä, mutta sekin sentään osaa istua, mennä maahan ja tulla jotenkuten sivulle. Viime päivinä olen siis treenaillut rallyä mummokoirankin kanssa ja kehitystä on tapahtunut! Helmi osaa tulla kohtuullisen hyvin eteen istumaan ja siirtymään siitä sivulle sekä oikean että vasemman kautta. Lisäksi Helmi on edistynyt seuraamisessa, jota olen sen kanssa aina silloin tällöin treenaillut. Itse asiassa sen seuruu näyttää jo tosi kivalta: se pysyy suunnilleen oikealla paikalla, handlaa käännökset ihan kiitettävästi ja katse on joko eteen, maahan tai ylös nameihin. Helmi ei siis osaa pitää katsekontaktia, mutta minua se ei haittaa - pääasia, että paikka on oikea ja että se katsoisi edes suurimman osan ajasta ylöspäin. Perusasento on mummolle tosi hankala: se ei osaa käyttää takapäätään eikä hahmottaa oikeaa paikkaa. Vieläkin se varsin usein istuu väärään kohtaan, mutta suoriutuu ihan hyvin käännöksistä ja paikallaan pyörimisistä, pitkälti namiavusteisesti tosin. Mutta Helmi menee hyvin istumaan ja maahan ja odottaa paikallaan, kun kierrän sen ympäri.

Eli ei Helmikään mikään toivoton tapaus ole, vaan kyllä sekin oppii kovaa kyytiä rally-tokon saloja. Kuka sanoi, ettei vanha koira opi uusia temppuja?! Uskon, että saan alokasluokan liikkeet myös sen kanssa valmiiksi, mutta kisauran urkenemisesta lajin parissa en osaa vielä mitään sanoa. Vaikka Helmi oppisi liikkeet erinomaisesti, on sen kanssa haasteena koetilanne ja ennen kaikkea palkkaamattomuus. Helmi tekee hommia tasan ja ainoastaan ruuan takia, vaikka se tykkääkin tekemisestä ja omaa jopa hivenen miellyttämishalua. Lisäksi Helmi on jo 11-vuotias, joten kannattanekko tuon ikäisen koiran kanssa enää mitään kisauraa suunnitella, ehkä ei. Olisi silti mielettömän hienoa kisata Helminkin kanssa rally-tokossa - se olisi varmasti ensimmäinen ja todennäköisesti myös viimeinen rally-tokossa kisaava karjanlankarhukoira.
Mutta alokasluokka olisi kisojen suhteen vielä ihan mahdollinen, sillä siinä koira on koko ajan kytkettynä eikä siihen (tietääkseni) kuulu paikkamakuuta tms. Eli ei olisi vaaraa, että mummokoira lähtisi lipettiin tai söisi jonkun. Hmm, pitää katsoa mitä tästä tulee.
On silti kivaa puuhastella Hempankin kanssa, vaikkei sen älykkyys ja oppimiskyky vedäkään vertoja tuolle paimentimelle. Helmin kanssa tehdessä täytyy olla aina huumoria ja kärsivällisyyttä matkassa. Mummukka on siitä hauska, että se ei ota mitään kovin vakavasti vaan sillä on aina pilkettä silmäkulmassa. Mistihän on kauhea tosikko eikä se tiedä huumorista mitään! :D

Agilitystä sen verran, että maanantain treeneissä tehtiin hyppytekniikkaa ja ratatreeninä erottelua. Tuosta ensimmäisestä ei ole sen kummempaa sanottavaa, kun en siitä mitään osaa sanoa, mutta erottelutreeni meni hyvin. Radalla oli A-putki-erottelua, keinu-pussi-erottelua ja puomi-putki-erottelua. Mistihän handlasi kaikki aivan loistavasti, ei mennyt harhaan ja minä sain sen oikealle esteelle. Kiva tietää, että meillä ei näyttäisi olevan noissa ongelmia, sillä kolmosluokassa ansaesteitä ja erotteluja takuuulla on.

Kesän ekat epikset

Tiistaina pyörähdettiin seuran agilityepiksissä, jotka olivatkin kesän ensimmäiset. Ilmoitin Mistin tällä kertaa ainoastaan kisaavien radalle, koska möllirata näytti turhan helpolta eikä sille osallistuminen olisi "hyödyttänyt" mitään.
Kisaavien rata oli treenikaverin tekemä ja tuomaroima hyppäri, kuulemma ykkös-kakkosluokan tasoinen. Sinänsä aika helppo ja suoraviivainen rata, jossa ei mitään kovin ihmeellistä ollut. Tehtiinkin Mistin kanssa puhdas nolla ja aikaa meni vain 30 sekuntia. Saatiin vielä 2 sekuntia "sakkoa", koska kisataan kakkosluokassa ja toisen koirakon nollasta huolimatta napsahti voitto.
Rata oli 19 esteen mittainen ja ihanneaika oli todella reilu 65 sekuntia, ilmeisesti aloittelevampia koirakoita ajatellen. Mielestäni juostiin rata siis varsin hyvässä ajassa ja kyllähän Möösis melko lujaa painatti menemään. Itse yritin mennä rennolla ja hyvällä fiiliksellä radalle, Misti puolestaan meni sille selvästi kiihtyneenä ja innostuneena - lopputuloksena vauhdikas voittonollarata. :) Eli kun menee radalle rennolla mielentilalla eikä ota turhia paineita, vapautuu pehmeäkin koira menemään kovempaa vauhtia.
Näin yritetään jatkaa! Harmi vaan, ettei ole videota radasta, kun en jaksanut pyytää ketään kuvaamaan. Olisi ollut kiva siitä nähdä se todellinen vauhti ja verrata sitä aiempaan sekä tietenkin tarkastella omaa ohjausta.

Maanantaina käytiin räntäsateessa (kyllä, räntäsateessa kesäkuussa) agilitytreeneissä ja tehtiin kolmosluokan rataa. Itse yritin taas kiinnittää huomiota mielentilaan, olla iloinen ja rento ja lähteä radalle positiivisin mielin. Onnistuin, treenattiin kivalla meiningillä ja koirassa piisasi vauhtia oikein hyvin. :) Nyt sai MENNÄ eikä tarvinnut odotella Mistiä. Mielestäni Misti ei edes sipsutellut kovin pahasti tai arponut ponnistuspaikkaa, vaan eteni määrätietoisemmin. Luulen muuten, että tuo sipsuttelukin liittyy osittain väärään mielentilaan. Kun minä ohjaan selkeästi ja olen ajoissa niin että Misti tietää mitä tehdä, se etenee nopeammin ilman turhia väliaskeleita. Mutta Mistin ollessa epävarma, se pelaa itselleen enemmän aikaa sipsuttelulla ja hidastelulla. Makes sense, right?
                               
Ekalla yrittämällä taisi tulla kaksi rimaa alas, mutta toisella kerralla tehtiin rata nollana läpi. Yritin kiinnittää huomiota omaan ohjaukseen ja eritoten ennakoivaan sellaiseen. Valitsin nopeimmat ohjaukset, kuten jaakotukset ja takaaleikkaukset, niin että meno oli mahdollisimman sujuvaa. Nykyään käytän enemmän mm. takaaleikkauksia, jotten tyssää koiran vauhtia valssaamalla sen eteen. Hyvin M lukee takaaleikkauksia, poispäinkäännöksiä ja sylkkäreitä, joten ollaan selvästi edistytty noiden ohjausten parissa!
Olen alkanut myös entistä enemmän kiinnittää huomiota siihen, että saan Mistille lyhyitä hyppyjä ja koiran kääntymään näppärästi. Myös kontaktit mennään nykyään täysin läpijuoksuna enkä pysäyttele Mistiä enää ollenkaan. On se ilmeisesti kuitenkin kontaktit joka kerralla ottanut, joten virheiltä ollaan vältytty. Mikään ei ole niin tyhmä virhe kuin kontaktivirhe, joita muuten SM-kisoissakin näytti paljon tulevan ja pilaavan muuten hienoja puhtaita ratoja.

Mietin tässä muuten yhdistelmää bc + agility + aloitteleva ohjaaja = pelottavaa ja vaarallista. Siitähän tulee pahimmillaan pelkkä katastrofi, kun lajista mitään ymmärtämätön ohjaaja alkaa opetella agilityä hullun lujaa painavan bortsun kanssa osaamatta yhtään kääntää koiraa ajoissa tai ohjata ennakoiden. Koira joutuu hyppäämään sikapitkälle, töks, jonka jälkeen vasta ohjaaja kääntää koiraa vastakkaiseen suuntaan. Mitä menetimme tässä? Aikaa ja koiraa. On koiralle todella raskasta joutua hyppäämään aina pitkäksi, koska ohjaaja ei osannut kertoa sille ajoissa mihin suuntaan käännytään. Tai jos ohjaaja on koiran tiellä ja koira joutuu hyppäämään ohjaajaa tai rimaa päin, auts. Siinähän ne koirat tosiaan menevätkin rikki ja jumiin. Jos jonain päivänä kasvattaja olen, niin enpä lähtisi bortsua myymään ensimmäiseksi agilitykoiraksi, voi kauhistus.

Asetin meille muuten ensi kaudeksi vähän varovaista tavoitetta nimeltä SM-kisat 2015. Tämähän tarkoittaa viimeistä kakkosten nousunollaa + seitsemää nollaa kolmosista, joista yksi tuplanolla. Mielestäni varsin realistinen tavoite, joka voi hyvinkin toteutua. Tuplanolla voi olla hieman hankalampi saada, muttei mahdotonkaan. Osallistumisoikeus SM-kisoihin on oikein kiva ja hyvä tavoite, vaikkei menestystä olekaan odotettavissa. Aina voi silti onnistua tekemään hyviä (nolla)ratoja. :) 

Aaa, nyt sormet syyhyää päästä ilmoittelemaan Mistiä kisoihin!

Havaintoja

Olen viime aikoina tehnyt tärkeitä havaintoja Misti-agilityn suhteen. Nämä havainnot liittyvät vauhtiin ja sen yhteydestä mielentilaan. Me tehdään Mistin kanssa muutamia kertoja viikossa kotiagilityä, mikä tarkoittaa neljän medihypyn ja yhden pikkuputken eri variaatioita. Teen siis pieniä ratapätkiä, joita sitten tuossa treenaillaan.
Olen huomannut, että Misti tekee kotona aivan eri tavalla kuin treeneissä tai kisoissa. Sillä on tosi paljon enemmän vauhtia, itsevarmuutta ja röyhkeyttä ja sen kanssa on superkiva mennä. Se painaa oikeasti hurjan lujaa menemään, tekee hyvällä fiiliksellä eikä ikinä lannistu tai hitaile. Mielestäni sen kanssa on silloin paljon helpompi mennä, vaikka se onkin nopeampi. Itse asiassa mulle sopii tosi hyvin tuollainen pinkoja, koska olen itse pitkä sekä nopea juoksemaan, joten ehdin ohjaamaan Mistiä hyvin, kääntämään sitä pienessä tilassa, juoksemaan pois alta ja pyörähtelemään vaikka ja miten. Tuntuu, että osaan ja pystyn ohjaamaan Mistiä paljon paremmin kotona tehdessämme. Minun ei tarvitse jäädä odottelemaan Mistiä, vaan joudun koko ajan pinkomaan sairaan lujaa, pitämään kontaktin koiraan ja tekemään sen kanssa vaikka minkälaisia hyppykuvioita - ja tämä kaikki sujuu! Saan lähes joka kerta Mistin hyppäämään hypyn oikein päin, kääntymään oikeaan suuntaan, taipumaan poispäinkäännökseen tai menemään takaakiertoon jopa pelkällä sanallisella käskyllä. Itse onnistun merkkaamaan koiralle ponnistuspaikan, tekemään oikein ajoitetun saksalaisen, päällejuoksun tai valssin ja saamaan Mistille mahdollisimman lyhyitä hyppyjä.
Voisi siis ehkä sanoa, että ohjaan parhaiten kovassa vauhdissa nopean koiran kanssa. Sillä Mistin ollessa hitaampi en itse koskaan pääse kunnon vauhtiin ja ohjaan jotenkin tönkömmin. En halua kuulostaa miltään ylimieliseltä mestariohjaajalta, koska olen kaukana siitä, mutta viimeaikaisten havaintojeni perusteella tulin tuollaiseen lopputulokseen.

Jos asia todella olisi näin, olisi tilanne aivan ideaali MUTTA. Ongelma tässä on nyt mielestäni se, että tuo sama meno ei ulotu treenikentälle tai kisoihin. Minusta tuntuu, että treeneissä ja kisoissa aina jännitän ja hermoilen enemmän tai vähemmän. Kannan suorituspaineita, en ole rennolla mielellä enkä suoritakaan radalla yhtä vapautuneesti ja taitavasti kuin ehkä pystyisin. Misti taas reagoi tähän, jännittää itsekin ja hidastelee, koska se pelkää virheitä ja haluaa suoriutua hyvin. Lopputuloksena on kireä ohjaaja ja hitaasti etenevä, epävarma koira. Miten tähän ollaan tultu? Todennäköisesti tulospaineilla, täydellisyyden tavoittelulla ja halulla onnistua.
Kotiagility taas on rentoa ja mukavaa puuhastelua, jossa minä en pelkää epäonnistumisia tai varmistele, vaan teen täysillä ja iloisesti - ja niin tekee Mistikin. Joten jos tuon kotiagiliitelyfiiliksen saisi siirrettyä treenikentälle ja sieltä kisoihin, olisi vain taivas rajana. Silloin uskoisin minun ohjaavan paljon paremmin ja rennommin ja Mistin suorittavan vauhdikkaammin ja varmemmin.

Miten lähden purkamaan tätä ongelmavyyhtiä? En oikein tiedä vielä, mietintämyssy on kyllä laitettu päähän. Jos kaikki lähtee minusta, on minun jotenkin onnistuttava vapauttamaan itseni kaikesta hermoilusta ja suorituspaineista. Täytyy yrittää ottaa sellainen asenne, että "jee, mennäänpä radalle pitämään kivaa ja tekemään täysillä". Helpommin sanottu kuin tehty, obviously, koska etenkin kisoissa haluaa onnistua maksettujen starttien ja tehtyjen kisareissujen takia, eikä vaan rallatella menemään miten sattuu.

Haluaisin tällä hetkellä enemmän kuin mitään saada tämän ongelman ratkeamaan. Kun saan vapautettua itseni ja sitä kautta Mistin, on loppu vain omista ohjaustaidoistani kiinni. Koska Nopean Mistin vauhti on oikeasti tosi kiva eikä se silloin mikään hidas ole. Nyt täytyy vaan kaivaa se nopea Misti ja rento ohjaaja esiin.
Tosin täytyy muistaa myös Mistin hyppytekniikka, joka ei ole erityisen hyvä ja sekin osaltaan tekee Mististä hitaamman. Kaiken järjen mukaan Mistin ei silti luonnostaan pitäisi olla erityisen hidas, jos se on yhtään saanut nopeusgeenejä isältään, joka on agility- ja hyppyvalio (Mistin isukki on kyllä aika upea btw!).

Koiruudet voivat jatkua

Huh, nyt se on ohi - pääsykoeurakka nimittäin. On tullut viimeiset puolisen vuotta päntättyä ja luettua ja viimeiset viitisen viikkoa reissattua pääsykokeissa Tampereella ja nelisen kertaa Oulussa. Tällä hetkellä tietysti toivon enemmän kuin mitään muuta, että opiskelupaikka irtoaisi, mikä ei kylläkään ole itsestäänselvyys nyky-yhteiskunnassa... Ansaitsen ja haluan opiskelupaikan, joten toivottavasti myös saan sellaisen! Koirahommat on olleet hetkellisesti tauolla. Agilitytreeneistä on ollut jokunen viikko taukoa, kisareissuista puhumattakaan. En ole todellakaan jaksanut tai halunnut lähteä enää kisoihin tämän pääsykoerumban keskellä. Nyt voisi alkaa niitäkin taas katsella, vaikka välillä tuntuukin, ettei tuo kisoissa kulkeminen enää niin nappaa. No, kyllä se kohta taas varmaan nappaa, kun tavoitteet on edelleen suht korkealla!

Vaikka lähes kaikki muu onkin ollut tauolla, niin toko ei ole ollut. Ollaan tehty kotitokoa lähes joka päivä, ja tilanne on tällä hetkellä se, että Misti alkaa olla valmis seuraaviin koitoksiin tokorintamalla. Kaikki liikkeet ovat korkeintaan pientä viilausta vaille valmiita, joten ensimmäistä voittajan koetta olen suunnitellut heinä-elokuulle. Mahdollisesti kisataan heinäkuun lopulla, mikäli saan vielä koepaikan. Mistin suoritukset ovat teknisesti oikein kauniita (okei, tunnari tökkimisineen ei niinkään ja metallinoutokin on vähän tuskaisen näköistä), mutta se tarvitsee vielä häiriötreeniä sekä kokeenomaisia ennen kuin lähdetään kisailemaan. Siispä täytyy nyt lähteä tekemään noita haastavampia liikkeitä vieraille kentille. Tunnari ja ruutu ovat jokseenkin häiriöherkkiä liikkeitä eli ainakin niitä pitää työstää. 
Olisi ehkä ihan hyvä saada nyt koe kalenteriin, jotta tulisi treenattua tehokkaammin kokeen painaessa päälle. Hmm, täytyy alkaa katsastella ja kysellä koepaikkoja.

Agilityssä käytiin toukokuussa muistaakseni kerran ja tauon jälkeen eilen ensimmäistä kertaa. Tehtiin kinkkistä rataa, jossa oli mm. poispäinkäännöksiä, kepeille vienti sylkkärillä, vaikea putkikulma ja muuta mukavaa. Mulla toimi ajatus tauon jälkeen onneksi vielä hyvin ja sain kehiteltyä joka kohtaan oivan ohjauksen. Tajusin treeninpaikat ja kokeilin vaikeampia ohjauksia. Joissakin kohdissa oli vähän ongelmia, mutta muuten oikein sujuvaa menoa eikä rata mikään mahdoton ollut meille. Misti ei taaskaan vaan ollut erityisen nopea, joten sitä piti välillä odotella. :P Uskon, että pystyisin ohjaamaan Mistiä paljon nopeampaakin koiraa, koska tuo alkaa tuntua niin hitaalta... Onko se sitten niin epävarma ja pelkää virheitä, että hidastelee siksi vai mikä mättää? Myönnän, että olen itsekin nykyään aika kireä treeneissä, kun olen ärsyyntynyt tuohon hitauteen, mikä taas vaikuttaa Mistiin ja sen vauhtiin ja oravanpyörä on valmis. Äh, tekisi mieli lopettaa koko agility heti kunhan noustaan kolmosiin - tuolla vauhdilla ei nimittäin ole mitään tsäänssejä kärkisijoihin. Tällainen rata oli eilen ohjelmassa:

Näillä näkymin osallistutaan Mistin kanssa elokuussa pidettäviin piirinmestaruuksiin, joissa ollaan meidän seuran maksijoukkueessa. Samana päivänä olisi lisäksi yksilöpiirinmestikset, joihin haluaisin myös osallistua, mutta Misti pitäisi saada kolmosiin ennen sitä. Täytyypä alkaa ilmoitella tuota joihinkin kisoihin, jotta saataisiin se viimeinen kakkosten nolla pois kuljeksimasta...

Mitäpä muuta... Ollaan lenkkeilty, heitelty frisbeetä, nautittu kesästä. :) Kumpikaan mun koirista ei edelleenkään ui, mikä harmittaa vietävästi. Ne vaan kahlailee ja alkaa heti nössöilemään, jos jalat ei yllä pohjaan. Misti on pahimman luokan pelkuri ja kahlailee rantavedessä suu auki kuin joku virtahepo.
Misti teki juoksunsa toukokuun lopulla ja on juuri niitä lopettelemassa. Tulivat kyllä hyvään saumaan, kun oli taukoa muutenkin. Nyt voidaan sitten alkaa taas kovemmin treenata ja kulkea huoletta kisoissa. Hyvin se kyllä ajoittaa juoksunsa, viimeksikin olivat aivan oivalliseen aikaan. :D

"Call it magic, call it true"

Mistin siskolla todettiin muutama päivä sitten epilepsia. Asia tuli todellisena yllätyksenä, sillä en olisi uskonut tässä pentueessa epilepsiaa esiintyvän. Sairaus on myös melko harvinainen bordercollieilla eikä pentueen suvussa ole epilepsiaa tavattu, joten mysteeriksi jäänee mistä kaukaa tuo kumpuaa. Luonto on arvaamaton ja armoton - vaikka kuinka yrittäisi tehdä jalostusvalinnat viimeisen päälle, voi jokin aivan odottamaton asia pentueeseen pompsahtaa. Toivotaan kovasti, että Mistin systerin epilepsia pysyy lievänä ja etteivät pentueen muut koirat siihen sairastu. Epilepsia puhkeaa yleensä vuoden-parin iässä, joten yllättävän myöhään se tässä tapauksessa tuli. Hiukan tietenkin pelkään, että Mistikin tuon kammotuksen riesakseen saisi, mutta toivottavasti luonto on meille armollisempi... Mainitsen asiasta siksi täällä blogissa, että joku mahdollisesti pentueen lähisukulaisia jalostukseen suunnitteleva osaa ottaa sairauden riskin huomioon ja on tietoinen tästä tapauksesta.

Täten heitän viimeisetkin haaveet Mistin pennusta romukoppaan. En ole sitä koskaan ääneen sanonut, mutta olen jo jonkin aikaa unelmoinut Mistin tyttärestä. Tuo koira miellyttää minua päivä päivältä enemmän ja olisin voinut siitä pennun itselleni ottaa. Ja mikä parasta, olisin saanut valita itseäni miellyttävän uroksen ja teettää omien mieltymysteni mukaisen bordercolliepentueen. Olin jo löytänyt mieluisen ja Mistiä sopivasti täydentävän uroksen ja pienessä mielessäni miettinyt, millaisia koiria yhdistelmästä mahdollisesti syntyisi. Sen verran voin kertoa, että uros olisi ollut työlinjainen, keyven turkin ja rakenteen omaava yksilö, joka olisi luonteensa puolesta Mistille ainakin alustavien päätelmieni mukaan sopinut. Uros oli aivan mainioita koiria tuottaneen kennelin kasvatti, terveestä ja toimivasta suvusta, jonka lähisukulaiset olivat niittäneet menestystä useissa eri lajeissa. Uros itse oli melko isokokoinen, joka olisi ollut pienelle Mistille siksikin passeli valinta. Pentueesta olisin odottanut sopivalla turkilla ja kevyellä rakenteella varustettuja koiria, joilla olisi ollut mm. miellyttämishalua, vilkkautta, taisteluhalua, suurta työskentelymotivaatiota- ja halua sekä tasapainoista luonnetta ja hyviä hermoja. Uros olisi tuonut Mistiin enemmän kovuutta, vilkkautta, sähäkkyyttä ja nopeutta sekä kompaktia turkkia ja rakennetta mutta vähemmän terävyyttä ja puolustushalua. Uros olisi tuonut pentueeseen myös entistä enemmän taisteluhalua sekä hyvää toimintakykyä. Näin asiat olisivat parhaimmillaan menneet ja ns. täydellisimmillään pentueesta olisi voinut tulla aikas mielettömiä harrastus- ja kisakoiria, joten kyllähän tuo yhdistelmä minua kiehtoi - valehtelisin, jos väittäisin muuta. 

Tosin pentue olisi todennäköisesti jäänyt toteutumatta ilman tätä epilepsiatapaustakin, sillä minua olisi kovasti arveluttanut lähteä näin suuren luokan projektiin ilman kummoistakaan kokemusta. Enkä ole sitten loppujen lopuksi kuitenkaan varma, onko Misti jalostusyksilö, vaikka se onkin mielestäni aivan mahtava koira ja olisin enemmän kuin mielelläni siitä pennun itselleni seuraavaksi treenikoiraksi ottanut. Se oma kullanmuru kun ei välttämättä aina ole se täydellinen jalostusyksilö ja pentueen toteuttaminen täytyy miettiä myös pidemmällä tähtäimellä, eikä asettaa ensisijaiseksi kriteeriksi sitä, että saa yhdistelmästä uuden koiran itselleen. Lisäksi pelkäsin sitä, löytäisinkö kaikille pennuille sellaiset todella kokeneet ja aktiiviset kodit, koska ensimmäiseksi koiraksi tai harrastelu- tai touhuilutasolle en pentuja olisi missään nimessä myynyt.

Joten mitä luultavimmin haave Mistin pennuista olisi jäänytkin vain haaveeksi - epilepsiapommi vain laittoi lopullisen pisteen ajatuksella leikittelylle, ja täten Mistiä ei koskaan tulla käyttämään jalostukseen. Haluaisin kyllä olla kasvattaja jonain päivänä, sillä minulla on selvä visio siitä, millaisia koiria kasvattaisin. Mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että käsissäni oikeasti olisi kunnon jalostusyksilö - keskivertoa parempi yksilö näin lyhyesti sanottuna - sillä en koskaan haluaisi olla löyhän kasvatusmoraalin omaava kasvattaja enkä sellaiseksi tulla. Kritisoin jo nytkin mielessäni melkein kaikkien kasvattajien toimia ja löydän Suomen maasta vain muutaman hyvän kasvattajan, joilta pennun huolisin. Seuraavan koiran löytäminen voi siis olla varsin pitkä projekti, mutta kun se oikea jonain päivänä löytyy, on etsintä ollut sen arvoista - niin kuin aikoinaan Mistiäkin etsiessä. En siis kylläkään tällä hetkellä etsi pentua, mutta toki jatkuvasti seuraan mitä maailmalle tuotetaan. Valitettavan usein en pidä näkemästäni, mutta minkäs pieni ihminen sille mahtaa. Annetaan kaikkien kukkien kukkia, kun mitään ei kuitenkaan ole tehtävissä. Täytyy vaan toivoa, että ostajat ovat valveutuneita. Toistaiseksi en ole nähnyt merkkejä siitäkään - surullista. Ja nyt en siis puhu mistään pentutehtailijoista, vaan ainoastaan muuten huonommista kasvattajista, joiden kasvatusmoraali on muutaman pentueen myötä löystynyt tai jotka vain teettävät pentueita ilman sen suurempia tavoitteita tai mietintöjä pentueen vaikutuksesta vaikkapa rodunjalostukseen. Pennut on tehtävä, kun käsissä kerran on se A-lonkkainen, nippanappa luonnetestin läpäissyt narttu, jolla saattaa olla oikein tokotuloskin. Toki tuloksettomatkin koirat voivat olla erinomaisia jalostusyksilöitä, mutta seuraamissani tapauksissa tästä ei ole ollut kyse. En usko koiran olevan keskivertoa parempi yksilö, jos se on laukausaltis tai jos sillä on pieni toimintakyky ja taisteluhalu tai hermot prakaavat. Tai jos sen kaikki sisarukset ovat laukausalttiita tai heikkohermoisia. Tai jos koira kyyristelee peloissaan agilitykisoissa eikä syty radallakaan millään lailla. Minun silmissäni ne eivät jalostusyksilöitä ole, joku toinen voi olla eri mieltä. Sama koskee tietenkin myös uroksia yhtä lailla kuin narttuja.

Lyhyesti listattuna, millainen on minun mielestäni hyvä kasvattaja.

Hyvä kasvattaja EI:

- käytä ääniherkkää tai luonnetestiä hyllyttänyttä koiraa
- käytä urosta, jota ei ole livenä ennen astutusta nähnyt (ulkomaisia uroksia voidaan pitää poikkeuksena)
- yritä kovia tuloksia tahkonneella uroksella paikata oman narttunsa tuloksettomuutta, jotta pentue näyttäisi aavistuksen paremmalta
- käytä pelkkää kotikoiraa, koska silloin harrastus- ja kisakoiran ominaisuudet jäävät helposti pimentoon
- käytä matalan työskentelyvireen omaavaa koiraa, koska bordercollien kuuluu syttyä tekemiseen
- käytä koiraa, joka on heikkohermoinen, ylipehmeä, aggressiivinen, arka - tätä perussettiä
- käytä koiraa, jonka lähisuvussa on OCD:ta tai muuta perinnöllistä sairautta
- selittele, että tulokseton koira on oikeasti jo HK3:sen ja EVL1:sen tasolla, vaan hankkii ne tulokset sitten todisteeksi siitä
- siemennä ensikertalaista narttua tai turvaudu siemennykseen, kun luonnollinen astutus ei onnistu esimerkiksi koirien osaamattomuuden tai haluttomuuden vuoksi
- astuta alle 2-vuotiasta narttua
- teetä nartullaan monta pentuetta, ellei se todella ole aivan huippuyksilö kaikin puolin
- piilottele koiriensa tai kasvattiensa huonoja tuloksia tai luonnetestihylsyjä, vaan uskaltaa laittaa nekin sinne kotisivuille ja olla rehellinen ja avoin
- teettele pentuja kauhealla vimmalla, koska käsissä on kiva koira, vaan jää miettimään pentueen kauaskantoisia vaikutuksia esimerkiksi rodunjalostukseen ja listaamaan pentueen hyvät ja huonot puolet ja siten päättämään onko yhdistelmä todella toteuttamisen arvoinen tai koirat todella jalostukseen sopivia yksilöitä

- toista samoja virheitään tai väenvängällä teetä nartullaan toista tai kolmatta pentuetta, vaikka edellisetkään eivät ole olleet kummoisia, vaan ymmärtää milloin on aika lopettaa tai milloin ei ole syytä aloittaakaan

- keksi tekosyitä heikoille tuloksille tai tapahtumille, vaan uskaltaa myöntää menneensä kasvatustyössään metsään

Siinä jotain mitä miettiä.