Olen viime aikoina tehnyt tärkeitä havaintoja Misti-agilityn suhteen. Nämä havainnot liittyvät vauhtiin ja sen yhteydestä mielentilaan. Me tehdään Mistin kanssa muutamia kertoja viikossa kotiagilityä, mikä tarkoittaa neljän medihypyn ja yhden pikkuputken eri variaatioita. Teen siis pieniä ratapätkiä, joita sitten tuossa treenaillaan.
Olen huomannut, että Misti tekee kotona aivan eri tavalla kuin treeneissä tai kisoissa. Sillä on tosi paljon enemmän vauhtia, itsevarmuutta ja röyhkeyttä ja sen kanssa on superkiva mennä. Se painaa oikeasti hurjan lujaa menemään, tekee hyvällä fiiliksellä eikä ikinä lannistu tai hitaile. Mielestäni sen kanssa on silloin paljon helpompi mennä, vaikka se onkin nopeampi. Itse asiassa mulle sopii tosi hyvin tuollainen pinkoja, koska olen itse pitkä sekä nopea juoksemaan, joten ehdin ohjaamaan Mistiä hyvin, kääntämään sitä pienessä tilassa, juoksemaan pois alta ja pyörähtelemään vaikka ja miten. Tuntuu, että osaan ja pystyn ohjaamaan Mistiä paljon paremmin kotona tehdessämme. Minun ei tarvitse jäädä odottelemaan Mistiä, vaan joudun koko ajan pinkomaan sairaan lujaa, pitämään kontaktin koiraan ja tekemään sen kanssa vaikka minkälaisia hyppykuvioita - ja tämä kaikki sujuu! Saan lähes joka kerta Mistin hyppäämään hypyn oikein päin, kääntymään oikeaan suuntaan, taipumaan poispäinkäännökseen tai menemään takaakiertoon jopa pelkällä sanallisella käskyllä. Itse onnistun merkkaamaan koiralle ponnistuspaikan, tekemään oikein ajoitetun saksalaisen, päällejuoksun tai valssin ja saamaan Mistille mahdollisimman lyhyitä hyppyjä.
Voisi siis ehkä sanoa, että ohjaan parhaiten kovassa vauhdissa nopean koiran kanssa. Sillä Mistin ollessa hitaampi en itse koskaan pääse kunnon vauhtiin ja ohjaan jotenkin tönkömmin. En halua kuulostaa miltään ylimieliseltä mestariohjaajalta, koska olen kaukana siitä, mutta viimeaikaisten havaintojeni perusteella tulin tuollaiseen lopputulokseen.
Jos asia todella olisi näin, olisi tilanne aivan ideaali MUTTA. Ongelma tässä on nyt mielestäni se, että tuo sama meno ei ulotu treenikentälle tai kisoihin. Minusta tuntuu, että treeneissä ja kisoissa aina jännitän ja hermoilen enemmän tai vähemmän. Kannan suorituspaineita, en ole rennolla mielellä enkä suoritakaan radalla yhtä vapautuneesti ja taitavasti kuin ehkä pystyisin. Misti taas reagoi tähän, jännittää itsekin ja hidastelee, koska se pelkää virheitä ja haluaa suoriutua hyvin. Lopputuloksena on kireä ohjaaja ja hitaasti etenevä, epävarma koira. Miten tähän ollaan tultu? Todennäköisesti tulospaineilla, täydellisyyden tavoittelulla ja halulla onnistua.
Kotiagility taas on rentoa ja mukavaa puuhastelua, jossa minä en pelkää epäonnistumisia tai varmistele, vaan teen täysillä ja iloisesti - ja niin tekee Mistikin. Joten jos tuon kotiagiliitelyfiiliksen saisi siirrettyä treenikentälle ja sieltä kisoihin, olisi vain taivas rajana. Silloin uskoisin minun ohjaavan paljon paremmin ja rennommin ja Mistin suorittavan vauhdikkaammin ja varmemmin.
Miten lähden purkamaan tätä ongelmavyyhtiä? En oikein tiedä vielä, mietintämyssy on kyllä laitettu päähän. Jos kaikki lähtee minusta, on minun jotenkin onnistuttava vapauttamaan itseni kaikesta hermoilusta ja suorituspaineista. Täytyy yrittää ottaa sellainen asenne, että "jee, mennäänpä radalle pitämään kivaa ja tekemään täysillä". Helpommin sanottu kuin tehty, obviously, koska etenkin kisoissa haluaa onnistua maksettujen starttien ja tehtyjen kisareissujen takia, eikä vaan rallatella menemään miten sattuu.
Haluaisin tällä hetkellä enemmän kuin mitään saada tämän ongelman ratkeamaan. Kun saan vapautettua itseni ja sitä kautta Mistin, on loppu vain omista ohjaustaidoistani kiinni. Koska Nopean Mistin vauhti on oikeasti tosi kiva eikä se silloin mikään hidas ole. Nyt täytyy vaan kaivaa se nopea Misti ja rento ohjaaja esiin.
Tosin täytyy muistaa myös Mistin hyppytekniikka, joka ei ole erityisen hyvä ja sekin osaltaan tekee Mististä hitaamman. Kaiken järjen mukaan Mistin ei silti luonnostaan pitäisi olla erityisen hidas, jos se on yhtään saanut nopeusgeenejä isältään, joka on agility- ja hyppyvalio (Mistin isukki on kyllä aika upea btw!).
Rentous ehkä löytyy jos määrittelee onnistumisen uudelleen.. ;)
VastaaPoistaSinäpä sen sanoit! :D Kun ajattelee mm. nopeuden ja itsevarmuuden onnistumisiksi, niin sittenhän sitä on tyytyväinen ja rentoutuu. Tänään treeneissä muuten olin rennosti, iloisesti ja ilman turhia paineita ja johan alkoi koira kulkea ja ohjaaja ohjata! Oli muuten hyvää ja kivaa menoa, joten toivoa on :))
PoistaItse en määrittelisi onnistumista edes vauhdin perusteella, koska sekin luo aika paljon turhia paineita. Mulle onnistuminen radoilla on hyvä yhteinen fiilis ja rytmi, toimiva yhteispeli ja sitten yksittäiset pikku asiat: hienosti tehty tiukka käännös, määrätietoinen spurtti jossain kohtaa, hieno loppu suora. Jokaisesta radasta löytyy niin paljon hyvää, ettei koskaan tarvi pettyä ja aina on kiva tehdä agilityä. :)
PoistaTotta, mutta meidän tapauksessa luen myös vauhdin kasvamisen onnistumiseksi, koska silloin olen itse onnistunut ohjaamaan selkeästi ja rennosti, jolloin myös Misti on rentoutunut, itsevarma ja nopea. Eli siis mielentila ja fiilis on hyvä, joka taas on yhteydessä siihen vauhtiin. :) Siinä olen täysin samaa mieltä, että joka radalla on niin paljon onnistumisia eri osa-alueilla, että aina saa johonkin olla tyytyväinen ja siksi aksa onkin niin kiva laji! Mäkin luen niin monet asiat onnistumisiksi, mutta jotta meno on kaikin puolin onnistunutta, juoksee radalla nopea koira ja rento, taitava ohjaaja. ;)
Poista