Aikansa kutakin

Nyt kun ollaan taas molempien bortsujen kanssa aktivoiduttu kilpailupuolella, on tullut jonkinmoinen halu kirjoitella siellä onnistumisesta ja epäonnistumisesta blogiin ja rustailla ylös treenisuunnitelmia. Noh, en kuitenkaan usko, että mulla on enää aikaa ja innostusta kirjoittaa tätä blogia, kuten on nähty - viimeinen teksti on kirjoitettu kaksi vuotta sitten, silloin kun Metka tuli, joka muuten täytti jo 2! Kirjoitan nyt kuitenkin sen verran, että missä mennään, mitä Metkasta on tullut ja mikä on Mistin tilanne. Jatko selviää myöhemmin. Lueskelen kuitenkin edelleen ainakin välillä muiden blogeja.

Tosiaan, Metka on jo kaksivuotias ja se on aivan ihana! Rakastan tuota koiraa valtavasti, se on kuin mulle tehty, todellakin once in a lifetime-koira. Sen kanssa on kaikki ollut alusta saakka niin helppoa ja hienoa enkä ole koskaan katunut sen hankkimista. Mulla ei ole ollut siitä kerrassaan mitään pahaa sanottavaa, jaksan aina vain ihailla ja hehkuttaa sitä. Sillä on valtavasti työmoottoria, se olisi valmis paiskimaan hommia viimeiseen tappiin asti ja niin se tekeekin. Lisäksi se on kiltti mamman mussukka olematta kuitenkaan mikään pehmeä tai herkästi paineistuva. Se on nopea, ketterä ja voimakas koira tekemisessään ja ilmehdinnässään, me like. Se on sekä arjessa että harrastuksissa hyvin helppo. Sitä on voinut aika pennusta saakka pitää lenkeillä vapaana ilman huolta siitä, että se kävisi omia mutkiaan tai moikkaisi muita koiria tai ihmisiä. Se tosin juoksentelee melko kaukana mistä sitä pitää välillä muistutella. Treeneissä sitä voi palkata pallolla, lelulla ja namilla, vaikka namit välillä syljetään pois, jos on oikein kuuma tai kiihkeä mielentila. Silmää Metkalla on jonkin verran, mikä näkyy esimerkiksi ruudussa flänkkäämisenä tai kumarina asentoina. Metka on rohkea, avoin ja toimintakykyinen ja tulee kaikkien kanssa toimeen. Se on säilyttänyt lapsenomaisen ja hölmön luonteensa ja toivottavasti se ei koskaan häviäkään.

Metka harrastaa agilityä ja tokoa, molempia yhtä paljon. Tokossa se sai toukokuussa ykköstuloksen heti ensimmäisestä kokeestaan ja nappasi saman tien täydet 200 pistettä ja luokkavoiton. Metka valittiin myös seuramme Tamskin tokon SM-joukkueeseen eli meillä olisi sellainenkin koitos edessä ensi kuussa. Metka on aina ollut työintoinen eikä ottanut häiriötä mistään, joten sen kanssa on suhteellisen huoletonta mennä kokeisiin ja kisoihin. Avoimen luokan liikkeetkin ovat hyvällä mallilla ja se korkattaneen joskus syksyllä. Agilityssä Metka on myös melkein kisavalmis, vielä vähän harjoitellaan keinua ja A-estettä. Metka loukkasi joulukuun alussa varpaansa ja se oli monta kuukautta sellainen kovasta rasituksesta kipeytyvä, joten me ei treenattu agilityä juurikaan kuukausiin.. Nyt ollaan vasta pari kuukautta sitten päästy taas kunnolla tositoimiin. Metka mennee syksyllä ensimmäisiin agilitykisoihinsa. Metka kuvattiin lokakuussa luustoltaan täysin terveeksi. Selässä on VA1 mutta se on kauneusvirhe vain.
Koska Metka on niin upea ja mulle kovin erityinen koira, olisin mielelläni teettänyt sillä joskus yhden pentueen. Valitettavasti sen kahdella siskolla on kuitenkin ollut OCD, joista toinen sai lisäksi nyt keväällä yhden epilepsiakohtauksen. Suvussa on suuri riski epilepsiaan, joka selvisi oikeastaan jo pentujen ollessa maailmassa, joten ihan puun takaa tämä ei tullut. Kovin kamalaa se kuitenkin on ja voimme vain toivoa, että muut säästyvät tältä taudilta.

Mitä Mistille sitten kuuluu... Se on kohta 7,5-vuotias, samanlainen edelleen. Sillä on ollut kilpirauhasen vajaatoimintaan viittaavia oireita ja siltä on nyt kahteen otteeseen arvot otettu. Hieman matalat ne on, mutta ei tarvetta lääkitykselle. Tyllerö on muuten terve, paitsi korvien välistään :D Misti on käytännössä lopettanut agilityn, koska hyppyongelmat tulivat jäädäkseen. Muutenhan se oli tosi makee ja kiva aksakoira, mutta tuolle asialle ei voitu mitään. Kyllä se edelleen ratoja tekee ja hömpöttelee silloin kuin Metkakin. Molemmat tytöt mitattiin pikkumakseiksi viime kuussa, mutta vaikka olen treenannut Mistillä pikkumaksikorkeuksia, ei se hyppää yhtään sen paremmin.

Tokoa Misti sen sijaan on tehnyt tässä kahden vuoden aikana paljon ja se on sen ainoa kisalaji. Uskaltauduttiin kahden vuoden tauon jälkeen kokeeseen toukokuussa, josta tuli 3-tulos ihan kivalla suorituksella. Toukokuussa meillä oli peräkkäisinä päivinä kokeet, joista ekasta tuli 2-tulos ja toisesta ensimmäinen 1-tulos huippupistein 300,5. Sen jälkeen taas pari kakkosta, joista toinen jäi puolestatoista pisteestä kiinni. Viime viikon sunnuntaina neiti taas oli ihan ulapalla eikä saanut tulosta. Että hyvin vaihtelevaa ja siksi haastavaa. Misti toimii treeneissä todella hienosti, on keskittynyt ja taitava, mutta kokeissa se sooloilee joskus omiaan. Nauroinkin tässä, että jos Misti kirjoittaisi elämäkerran, sen nimi voisi olla Sooloilua. Treenikaverikin sanoi, että jos Misti olisi hänen koiransa, hän ei tietäisi mitä tehdä :D Jos Misti on esimerkiksi tehnyt kahden vuoden ajan liikkeen samalla lailla, eikä se ole muuttunut niin kuin ei pidäkään, niin Misti voi silti keksiä siitä oman version. Se tavallaan näyttää kuuntelevan mitä sanotaan, mutta oikeasti ei ja sitten se säätää omiaan. Nyt se on lisäksi kehittänyt tunnariin ongelman ja nostaa tai tuo väärän. Tässäkin se vain keksi tuoda kokeissa väärää, mutta treeneissä ei tietenkään tuo. Ja alkoi ykskaks kokeissa nyt, ekassa ja tuossa ykköstuloksen kokeissa toi kyllä oman. En käsitä. Treenisuunnitelmana on tehdä paljon palkatonta treeniä ja kai sitä voisi yrittää häiriköidä ja sekottaa enemmän. Tuosta tunnarista en tiedä mitä teen. Samoin Misti välillä jättää kokeissa kiertohyppynoudossa hypyn tekemättä ja siihenkin on vaikea puuttua. Noh, kokeillaan, kyllä mä kovasti yritän sille sen valionarvon saada. Sitten Misti varmaan jää eläkkeelle ellen "innostu" tekemään rallytokoa aktivoinniksi.

Siinä tärkeimmät kuulumiset kiinnostuneilla! Ja pahoittelut ylisuurista kuvista. Kirjoitan työkoneella ja vain kopioin pari kuvaa facebookista, joita ei voinut pienentää. 

Metka elämänmuutos

Meille tuli lauantaina pentu. 7½-viikkoinen bordercollien pentu Metka, joka on virallisesti Cafú. Metka on syntynyt vanhemmilleen Kulolle ja Kujeelle 29.6.2016 ja on työlinjainen, ruskeavalkoinen ja lyhytkarvainen typykkä. Metka on syntynyt ja kasvanut täällä Tampereella, joten pennun katselu- ja hakureissut ovat olleet varsin lyhyitä. Metka syntyi yhdeksän pennun laumaan ja on yksi kuudesta tytöstä. Metka on noin vuoden etsinnän ja odotuksen tulos ja muutamasta yhdistelmästä olin ennen tätä ollut kiinnostunut, kunnes alkuvuodesta jäin juuri tätä pentuetta odottamaan - ja se kannatti.

                                                              Kuva: Katri Mure

Metka on veikeä, reipas ja rohkea penneli, joka ei tunnu hätkähtävän oikein mitään. Se syö, leikkii, ulkoilee ja tutkii ympäristöään reippaasti ja uteliaasti. Se ei juuri välitä Sarasta ja Mististä eikä myöskään muista ihmisistä. Se ottaa kivasti kontaktia, oppii kovaa kyytiä oman nimensä ja sen että mammaa silmiin katsominen on tosi jees ja namin arvoinen juttu. Metka osaa leikkiä hyvin ja on myös ahne. Metkis oli pentulaatikolla melkoisen itsenäinen ja veikeä tapaus ja jo ensimmäisen vierailukerran jälkeen juuri se jäi mieleeni ja aloinkin seurailla erityisesti sitä. Kerroin kasvattajalle ihastuneeni juuri tuohon pentuun ja niinpä se lopulta valikoitui pennukseni.

Metkan kanssa on tarkoitus puuhailla samoja juttuja kuin Mistin kanssa eli aksata ja tokoilla. Katsotaan mitä muuta mahdollisesti ehditään. Ensisijainen toiveeni on kuitenkin, että Metka olisi terve ja saisin sen kanssa monta hyvää yhteistä vuotta. 

Sara ja Misti yrittävät parhaansa mukaan ignoorata pentua eivätkä välitä siitä. Ne tuppaavat irvistelemään pennulle, mikäli se tulee liian lähelle tai yrittää leikkiä. Harmittaa todella paljon, että nuo ovat tuollaisia ämmiä eikä niistä ole pennulle leikkikaveriksi. Muistelin juuri kuinka hieno leikittäjä Helmi oli aikoinaan Mistille ja onkin ikävää, että Mips ei siirrä perinnettä eteenpäin. Tänään tuli myös hetkellinen itkunpuuska ja Helmi-ikävä - kyllä se vaan oli niin hirmuisen rakas ja tärkeä ja on sitä edelleen. Voi Hemppaseni <3

                               
                                                                           Kaksi alinta kuvaa: Katri Mure

No mutta pitkästä aikaa

Viisi kuukautta on kulunut edellisestä blogipäivityksestä. Aina on ollut tarkoitus kirjoittaa, mutta ei muka ole ollut aikaa, vaikka kiinnostuksen ja innostuksen puutteesta saamattomuus on enemmän ollut kiinni. Ihmeitä ei ole koirarintamalla tapahtunut. Kisattu ollaan vasta toukokuun puolivälissä agilityn merkeissä Takkujen kaksipäiväisissä kisoissa, edelliset kisat olivat puoli vuotta takaperin marraskuussa. Tuliaisina muistaakseni pari hyllyä, vitonen ja nolla ja melko jähmeää oli meno eikä Mistin hyppääminen ollut taaskaan mitään hyvää. Tuomareitakaan en enää muista, toinen taisi olla Johanna Wuthrich.
Toiset kisat olivat nyt maanantaina, mutta meidän osalta kisat jäivät ensimmäiseen rataan, jolta nolla kumminkin tehtiin, kun tuomari Salme Mujunen kehotti tai suorastaan vaati meitä skippaamaan toisen radan koiran arpoessa niin pahasti hypyillä. Mujunen veikkasi Mistin olevan kipeä, vaikka itse en edelleenkään aivan siihen teoriaan usko, sillä välillä se hyppää ihan hyvin. Alusta-arkuutta ja epävarmuuttahan olen aiemmin epäillyt syyksi, mutta mikä on totuus, en tiedä. SM-kisat ovat tasan viikon päästä sunnuntaina ja sinne mennään lähinnä kokemusmielellä eikä tulostavoitteita sinänsä ole - toiveena olisi tehdä sujuva, kiva rata, jolla Misti viilettäisi rennosti ilman arpomisia.

Tokoa ollaan treenattu viime aikoina enemmän, vaikka kaikki treeni on ollut suht vähällä viime kuukausina. Toiseen EVL-kokeeseen ollaan menossa viikon päästä tiistaina, saas nähdä kuinka käy. Misti osaa liikkeet kyllä kivasti ja on kehittynytkin, mutta todellinen tilanne nähtäneen kokeessa.

Kahdesta on tullut myös neljä, sillä allekirjoittaneella on nykyään so called avomies ja Mistillä koirakaveri, pian 11-vuotias sekarotuinen Sara. Sarassa on enimmäkseen saksanpaimenkoiraa, mutta myös pitkäkarvaista collieta, suomenajokoiraa ja newfoundlandinkoiraa - melkoinen mikseri siis. Saran ja Mistin yhteiselo sujuu hyvin ja ne ovat kaveruksia keskenään, tuki ja turva toinen toisilleen. Sarppa on pelkkä kotikoira, melko rauhallinen ja tasainen vanharouva, joka muistuttaa mua paljon Helmistä, välillä liiankin paljon. Kahteen koiraan tottuminen kävi kivuttomasti, onhan mulla ollut niitä kaksin kappalein ennenkin, eikä elämä tunnu sen raskaammalta kahdenkaan koiran kanssa.

Kesä kulunee tiiviisti töiden merkeissä, mutta yritän päästä kisoihin niin usein kuin töiltä ja muilta kiireiltä pystyn ja hienoa olisi saada toivottuja tuloksiakin. Ahkeraa blogin päivittämistä en lupaa, mutta toivottavasti tämä kuitenkin hengissä pysyy ja tänne tulisi edes satunnaisesti kirjoiteltua. Kovin syväluotaavia treenianalyysejä ja kisaraportteja en ehkä jaksa enää tehdä, vaikka niistä ja niiden lukemisesta on ollut kyllä hyötyä ja hupia. Aika vain on rajallista ja tärkeintä on kuitenkin se, että treenataan ja tehdään.

Eteenmenon etenemättömyyttä

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että me ei edetä tokon suhteen ollenkaan, mutta agilityssä taas sitäkin enemmän. Eteenmeno, merkitön merkki junnaa edelleen kuukausien hinkkaamisen jälkeen pääosin paikoillaan eikä edistystä tapahdu. Välillä Misti lähtee suoraan etenemään mutta ei etene tarpeeksi pitkää matkaa. Paljon se edelleen lähtee kaartamaan vinoon tai siihen kohtaan mihin edellisellä toistolla olin sitä lähettänyt. Miten yksi eteenpäin suoraan juokseminen voi olla niin vaikea oppia, että ei tosikaan. Ja onko totta, etten osaa sitä opettaa. Sisällä oikein kiehuu kun ajattelen koko eteenmenoa ja tekisi sen suhteen mieli vain heittää hanskat tiskiin. Aina on kaikki liikkeet saatu toimimaan, vaikka kyseessä olisi teknisesti paljon vaikeampi tai useasta palasesta koostuva liike, mutta yhtä eteenmenoa ei varmana saada millään ilveellä toimimaan. Misti ei ilmeisesti vieläkään tajua mistä on kyse ja on ihan kujalla suurimman osan harjoituksista.

Jos jotain positiivista täytyy hakea, sujuu esimerkiksi ohjattu ja kiertohyppynouto yleisesti ottaen todella mallikkaasti ja Misti menee jopa merkin taakse ihan suoraan seisomaan, vaikka välillä yrittää napista vastaan tai mystisesti unohtaa oikean asennon. On se pirullinen koira: vaikka se osaa ja on tehnyt pitkään aivan oikein, voi se seuraavalla kerralla taas sooloilla omiaan eikä osaamisesta ole tietoakaan, vaikka mikään asetelmassa ei olisi muuttunut. Suoritusvarmuutta sillä ei siis oikein ehkä enää ole, sillä Misti saattaa mokata opituissakin asioissa. Paljolti luulen sen kyllä liittyvän ihan Mistin mielentilaan ja keskittymiskykyyn, vaikka ei se kyllä mikään penaalin terävin kynäkään ole.

Mutta kyllä vaan nyt vastustaa ja tokomotivaatio on tämän paikallaan junnaamisen takia jonkin verran laskenut. Kaiken lisäksi Misti tuntuu mokailevan eniten juuri kimppatreeneissä ja näyttääkin siltä, että me ollaan ihan surkeita ja aina samassa pisteessä... Eikä kyse ole oikeastaan siitä, että se ottaisi muista häiriöitä mutta muuten vaan aina silloin mokailee helpoissakin jutuissa. Kuinka noloa. Vaikka on Mististä tullut iän myötä jotenkin lapsellisempi ja se on kaikista ja kaikesta niin ärsyttävän kiinnostunut. Ja neiti täyttää parin päivän päästä 5. Tavallaan se paranee iän myötä mutta tietyiltä osin muuttuu ärsyttävämmäksi. :D Röyhkeyttä ja itsevarmuutta siinä on enemmän, mikä on ihan hyvä, sillä mä olen loppujen lopuksi varsin auktoritäärinen ja vaativa kouluttaja eikä todella pehmeä ja herkkä koira tällaista omistajaa kestäisi - tai pikemminkään mä en kestäisi sellaista koiraa.

Onneksi rakas lajimme agility sujuu, vaikka kisoista on turha haaveillakaan. Ärsyttää, kun pitää koiran takia pitää koko hallikauden yli kestävä kisatauko - mutta kun ei se vaan siellä hallissa kulje normaalisti niin turha kisata. Jotakin henkisiä ongelmia tuolla koiralla kyllä on, olisiko se sitten kuitenkin alusta-arkuutta tai vastaavaa. Mikään ei aksassa ärsytä niin paljon kuin koiran odottelu ja hidastelu, jota esiintyy Mistin kanssa PALJON. Harmittaa, mutta tilanne on vaan hyväksyttävä ja kuljettava kisoissa kesäkaudella. Keskitytään talvi treenaamaan niin että ollaan toukokuussa täydessä iskussa ja aivan hurjan päteviä. ;)

Lisäksi Misti on taas Kuusamosta palaamisen jälkeen vetänyt hirveää kakkashowta ja sekä kakkinut että oksentanut sisälle ja vähän väliä sillä on ollut kauhea kiire ulos. Ihan perseestä, kirjaimellisesti, enkä tiedä mikä sillä taas on. Tultiin tosiaan maanantaina Kuusamosta, jossa oleilu sujui leppoisasti. Päästiin jopa kolmesti hiihtämään, jihuu, kun muuten oli niin kovat pakkaset. Treenattiin (tokoa) ehkä kolme kertaa, muuten vaan lenkkeiltiin eikä edes tehnyt mieli treenata.

Olipa kovin negatiivissävytteinen blogiteksti, vaikka ei se elämä nyt sellaista ole. Puolustukseksi sanottakoon, että yksi lempinäyttelijöistäni kuoli pari päivää sitten ja se tuli todella puskista ja oli murheellinen uutinen. Ja aivan sama, vaikka joku toko ei joskus suju - olen todellisuudessa oppinut laittamaan asioita oikeisiin mittasuhteisiin ja viisveisaamaan jostain tuloksista ja kisamenestyksestä sen jälkeen kun Helmi kuoli. Kaikki tuollaiset ovat loppujen lopuksi hirvittävän merkityksettömiä juttuja, kun on menettänyt maailman rakkaimman ja tärkeimmän asian. Vaikka Misti on hurmaava ja rakas, ei se ole Helmi. Voi Hemppaseni, olisitpa vielä täällä.
Kävin joululomalla Helmin varakasvattajan luona, joka toi Helmin sisarpuolen tyttärentyttären sisälle meitä moikkaamaan. Se muistutti niin paljon Helmiä siinä hästätessään, milloin mitäkin tarjotessaan, intoa pursutessaan. Ei tuntunut yhtään pahalta - päinvastoin sydämen valtasi hurjan lämmin tunne ja tuntui siltä kuin olisi Helmiä katsellut ja se helpotti, lohdutti. En ole nähnyt Helmiä puoleen vuoteen, se on pitkä aika eikä suru ole hellittänyt - miten se voisikaan, kun on rakastanut jotakuta niin pitkään, miten on edes mahdollista rakastaa ketään niin paljon. Jonkun mielestä on varmaan hulluutta surra koiraa näin pitkään, mutta Helmi oli minulle paljon enemmän ja suru ja kyyneleet ovat merkki siitä - syvästä kiintymyksestä, rakkaudesta ja ikävästä.

Kovemmat tavoitteet kuin koskaan

Vuosi alkaa olla paketissa ja on aika tehdä jokavuotinen tavoitekatsaus kuluneeseen vuoteen sekä loihtia uudet tavoitteet.
Koiraharrastuksen osalta kulunut vuosi oli oikein onnistunut. Misti nousi molemmissa lajeissaan ylimpään luokkaan kisaamaan ja on agilityssä tehnyt koviakin tuloksia ja noussut lyhyessä ajassa SM-tasolle (kai osallistumisoikeus SM-kisoihin tarkoittaa SM-tasolla kisaamista :D). Paljoa iloa ja onnistumisia vuoteen mahtui, mutta myös harmitusta ja surua. Koin pahimman asian mitä koiranomistaja voi kokea, kun menetin rakkaan Helmini. Helmin kuolema on edelleen äärimmäisen tuskallinen asia ja sen ajatteleminen sattuu ja saa itkemään. Ehkä joskus koittaa aika, kun voin muistella Helmiä hymyssä suin ilman että viiltävä suru ja tuska valtaa sydämen ja mielen. Hempan poismenosta on vielä liian vähän aikaa ja suru on liian tuore. Ei mene päivääkään ettenkö kaipaisi Helmiä ja haluaisi sen takaisin luokseni, mutta kuolleita ei voi herättää henkiin ja menetyksen kanssa on vain opittava elämään. Ja on pidettävä kiinni kaikista niistä ihanista muistoista ja ajatuksista. Edelleen sitä ajattelee, että Helmi on vielä täällä, kunnes sen kuoleman muistaa. Vaikka onhan se täällä eikä oikeasti koskaan lähtenyt.

Vuosi sitten asetetut tavoitteet näyttivät tältä ja ensimmäisenä siellä koreilee mummokoiran tavoitteet. Voi Helmi.

Helmi

- Pysyä edelleen terveenä, hyväkuntoisena ja tyytyväisenä mummokoirana.
Tämä kyllä toteutui kaikin puolin. Helmi oli loppuun saakka hyväkuntoinen ja tyytyväinen ja lähti saappaat jalassa <3
- Nauttia eläkepäivistä ja olla touhuissa mukana.
Helmi todella sai nauttia eläkepäivistä sekä Tanpereella että Kuusamossa. Oli touhuissa mukana, mutta ei vain vuoden loppuun asti, kun elämä loppui kesken. 

Misti

- Pysyä terveenä, hyväkuntoisena ja onnellisena koirana.
Check. Misti oli koko vuoden terve ja hyväkuntoinen ja toivon mukaan myös onnellinen. 
- Lenkkeillä paljon ja touhuilla kivoja juttuja.
Check. Paljon kyllä lenkkeiltiin niin kuin aina ja touhuiltiin kivoja juttuja, vaikka olivatkin kovin treenipainotteisia. Kuusamossa Mistillä sitten taas oli enemmän sellaista muuta touhuilua.
- Tokossa VOI1 ja EVL:n korkkaus.
Check! Molemmat toteutuivat: heinäkuussa VOI1 ja marraskuussa eka EVL-koe, vaikka ei ollutkaan mikään hieno korkkaus. 
- Agilityssä nousu kolmosluokkaan. Tehdä hyviä, sujuvia ratoja ja nollia myös.
Check! Heti tammikuussa kolmosiin ja siitä eteenpäin ollaan tehty kyllä hyviä ratoja ja paljon nollia. :) Bonuksena SERT-A! 
- Luonnetesti.
Check! Luonnetestissä käytiin huhtikuussa ja läpihän se meni ja kirkkaasti. Taitaa muuten olla tämän vuoden parhaimmistoa bortsujen lte-tilastojen suhteen, on se hieno koiruus! 
- Olla samanlainen kultakimpale harrastus-, kisa- ja kotikoirana.
Check! Sellainenhan se oli, ellei parempi. Tämä koira paranee vanhetessaan. :) 

Emmi

- Touhuta, harrastaa ja kisata aktiivisemmin eli olla aktiivisempi koirarintamalla. Pysyä koiraharrastajana ja jatkaa tätä hienoa lajia. Ennen kaikkea olla ja tehdä koirien kanssa enemmän.
Check! Oli kyllä varsin aktiivinen vuosi ja treenattiin ja kisattiin paljon. Hyvä minä! 
- Opiskella ahkerasti ja edistyä opinnoissa.
Check! Opiskelin keväällä ihan hurjana ja tein tosi paljon opintopisteitä (viime lukuvuoden kokonaissaldo 69 opintopistettä :O)
- Kokea ja tehdä uusia asioita ja vanhoja myös.
Hmmm, outo tavoite. :D Aika koirapainotteista oli, mutta kai mä jotain uutta tein, kun Tampereella kuitenkin eri mahdollisuudet verrattuna Kuusamoon. 
- Tehdä ulkomaan reissu.
Ulkomailla en valitettavasti päässytkään käymään. Toivottavasti vaikka ensi vuonna! 
- Käydä viikoittain (mieluiten useamminkin) jumpassa ja juoksemassa.
Check! Ollaan käyty paljon juoksemassa Mistin kanssa minkä lisäksi itse olen kulkenut jumpassa 2-3 kertaa viikossa nostelemassa puntteja ja kasvattamasssa lihaskuntoa. 
- Olla onnellinen.
Kyllä kai tässä ihan onnellisia ja tyytyväisiä ollaan oltu elämään. :) 


Sitten vuoden 2016 tavoitteisiin, jotka tulevat olemaan kovempia kuin koskaan. Saas nähdä miten pystytään vastaamaan niihin, kun tämän vuoden tavoitteet toteutuivat käytännössä kaikilta osin - kylläpäs menikin hyvin!

Misti

- Pysyä edelleen terveenä, hyväkuntoisena ja tyytyväisenä.
- Tokossa FI TVA.
- Agilityssä vähintään 1 x SERT-A ja SERT-H. Osallistua SM-kisoihin ja päästä siellä finaaliin. Mistille vielä lisää nopeutta ja parempaa, tasaisempaa menoa hyppäämisen suhteen.
- Hyväksyä mahdollinen uusi pentu ja tulla sen kanssa toimeen ja antaa olla vaikuttamatta Mistin tekemiseen ja luonteeseen ainakaan negatiivisesti.

Emmi

- Pysyä itsekin terveenä ja tyytyväisenä elämään ja arkeen.
- Opiskella edelleen ahkerasti ja saada opintoja suoritettua.
- Käydä yhä paljon jumpassa ja juoksemassa.
- Jatkaa kasvissyöntiä ja pysyä erossa tehotuotannon lihasta.
- Löytää loistava pentue ja ottaa/saada uusi bc-pentu, jonka kanssa hommat lähtisivät rullaamaan mukavasti ja joka tuntuisi hyvältä, itselle sopivalta koiralta.

Mitään joulukuvaa ei ole, vaikka ollaan täällä Kuusamossa lumen keskellä, joten toivotan muuten vain hyvää joulua ja uutta vuotta! Treenattu ei olla Kuusamoon tulon jälkeen, mutta ehkä ihan hyvä pitää taukoa.

Liebster award ja treenilöpinää

Sain Sabinalta tällaisen haasteen ja ajattelin kerrankin vastata siihen.

"Liebster awardin idea on uusien ja tuoreiden blogien löytäminen ja se että pienemmätkin blogit saisivat näkyvyyttä. Liebster award annetaan bloggaajalta bloggaajalle. "



1. Nimeä yksi koirasi/koiriesi persoonallinen piirre tai tapa.
- Mistillä on niitä kyllä, mutta jos yhden nimeän niin se on se, kun Misti tulee painamaan leukansa esim. polvea tai jalkaa vasten ja tuijottaa sitten vaativasti silmiin.
2. Miten olet päätynyt koiraharrastusten pariin?
- No kun oli oppivainen, harrastuksiin sopiva koira niin halusin toki koiran kanssa kaikkea puuhastella ja se on muodostunut ihan koiraharrastukseksi. Tykkäsin jo Helmin kanssa touhuta ja sitä koulutella.
3. Miten olet päätynyt juuri siihen koiraan tai niihin koiriin mitä sinulla on?
- Tykästyin kovasti bordercollieen ja se tuntui minulle kaikin puolin sopivalta, niin sellainen sitten tuli. Helmi taas tuli, kun tutuillamme oli koiranpentuja ja halusin niistä yhden ilman että rotua tai muutakaan juuri mietittiin.
4. Onko sinulla ollut tai oletko suunnitellut hankkivasi muun rotuisia?
- Juurikin Helmi (karjalankarhukoira) on ollut, mutta en ole suunnitellut/aikonut hankkia muun rotuisia, koska mitäpä sitä parasta vaihtamaan! Jos joskus haluaisin pienen koiran bortsun rinnalle, voisin ottaa vaikkapa sheltin, mittelin tai schipperken taikka sitten kun en enää aktiivisesti joskus vanhana harrasta/kisaa, olisi esim. lapinporokoira tai collie  potentiaalinen vaihtoehto.
5. Kuinka monta koiraa samassa taloudessa on sopiva määrä? ;)
- Tällä hetkellä kaksi olisi sopiva määrä, mutta kolmekin vielä menisi.
6. Onko sinulla yhtä isoa "gurua", jonka ideologiaa seuraat kouluttaessasi?
- Noup. Ei kerrassaan ketään.
7. Mikä on paras piirteesi kouluttajana?
- Vaikea sanoa. Ehkä se, etten ole mikään lepsuilija tai sellainen, jonka koira saa kurittomasti ja rajattomasti tehdä mitä lystää ilman että omistajalla on siihen mitään auktoriteettiä. Tai se, että ymmärrän hyvin koiran mielen liikkeitä ja osaan kouluttaa ja treenata sillä tavalla, että koira ei opi ennakoimaan ja että tehdään vaihtelevasti, eri asioita aina painottaen.
8. Mitkä ovat mielestäsi tärkeimmät ominaisuudet ihanteellisessa harrastuskoirassa?
- Tietty vietikkyys, voima ja sähäkkyys. Lisäksi itsevarmuus, hyvä hermorakenne ja halu tehdä ihmisen kanssa. Agilitykoirassa toki myös nopeus ja hyvä liikkuvuus.
9. Kuinka hyvin koirasi vastaa näitä?
- Oikeastaan kaikilta muilta osin paitsi että itsevarmuutta voisi olla toisinaan enemmän eikä nopeus ja liikkuvuuskaan huippuluokkaa ole.
10. Mitä ovat mielestäsi tärkeimmät hyvän kouluttajan ominaisuudet?
- Taito ja herkkyys lukea, ymmärtää ja tukea koiraa sekä kärsivällisyys ja valmius heittäytyä - antaa sille koiralle siinä hetkessä kaikkensa.
11. Mikä koiraharrastamisessa on sinulle palkitsevinta?
- Asioiden oivaltaminen ja oppiminen sekä koiran että ohjaajan osalta. Ja se kun jokin asia kovan treenin jälkeen sujuu ja näyttää siltä kuin on halunnut.

En jaksa haastaa ketään tai keksiä kysymyksiä, jokuhan voi tämän halutessaan tehdä.

Tällä viikolla ollaan Mistin kanssa käyty neljästi hallilla treenaamassa, minkä lisäksi olin itse eilen aksakisoissa talkoilemassa. Maanantaina agilityn ohjatut treenit ja kivasti kyllä taas meni. Oli vaan sellainen rata, että Misti helposti valui hypyillä tosi pitkälle. Todellinen treenin paikka oli alun sivuirrotus, jossa lähetin Mistin sivusta hypylle ollen itse viereisellä hypyllä, jonka jälkeen piti vielä valssata. Oli aika vaikea meille, kun ei olla noita paljon tehty ja koutsi sanoi Mistin kääntyvän huonosti tuollaisissa kohdissa, vaikka muuten onkin hyvä kääntyjä. Ja itse en oikein ymmärtänyt koko sivuirrotusta enkä tajunnut milloin mitäkin pitää tehdä ja mihin suuntaan, kunnes se sitten valkeni.
Halusin mennä jo tiistaiaamusta itsenäisesti treenaamaan, kun oli kirpsakka ilma ja minulla tälle vuodenajalle epätavallisen kova treeni-into. Aksassa harjoiteltiin edellisillan sivuirrotusta ja saatiin toimimaan kivasti. Lisäksi tein irtoamistreeniä ja lähettelin Mistiä mahdollisimman kaukaa taikka leijeröiden eri esteille, kun en anemikkona oikein jaksa tällä hetkellä juosta. Toki tuollaisia irtoamistreenejä on hyvä tehdä ihan muutenkin. Torstaina tein sitten ratatreenin, mutta en muista enää millainen rata oli kyseessä.

Tokossa ollaan tällä viikolla saatu merkki taottua Mistin kalloon niin että se osaa (ja suostuu) kiepauttaa itsensä suoraan merkin taakse, jes! Tänään käytiin Marjan ja Millin kanssa treenaamassa ja Mipsu näytteli todella hienoja merkille menoja ja ohjattuja. Tänään saatiin melko vähällä huomautuksella Misti myös katsomaan kapuloiden sijoittelua. Kiertohyppynoutokin toimii niin kivasti ja on aivan huippu. Ainoa päänvaivaa aiheuttava liike nyt on edelleen se ruutu ja siinä siis nimenomaan ympyrään meno, mutta jatkamme harjoituksia!
Tällä viikolla aloin tehdä Mistille myös semmoisia treenejä, että laitan vierekkäin vaikkapa merkin, kapulan ja niiden taakse ruudun ja käsken Mistin suorittaa niitä kaikkia eli mennä merkille, tuoda kapulaa ja mennä ruutuun. Tunnarin kanssa tein samaa ja kapuloiden vieressä oli hyppyeste. Vähän se on mokaillut, mutta tänään teki joka kerta aivan oikein eli pikkuhiljaa Mips oppii kuuntelemaan ja ajattelemaan. Nämä on sille tosi hyviä treenejä, olisi pitänyt tehdä jo aiemmin. Tämän myötä se ei toivon mukaan enää sitten kokeessakaan mene summamutikassa väärille kohteille vaan todella kuuntelee ja miettii, että mitäs juttua tässä nyt käskytettiinkään.
Tämän päivän tokoista ja leikkimisistä on myös videota Titaniumilla höystettynä:

Seurattiin aamusta tokokoetta hallilla ja EVL:n suoritusten näkeminen valoi kyllä taas uskoa meihin. Ei pitkäänkään tokoa kisanneilla aina mene niin kuin Strömsössä ja uudet liikkeet näyttävät olevan vaikeita muillekin. Ja vaikka en toivo kenenkään epäonnea, olin tavallaan iloinen huomatessani meidän silloin saaneen joistain liikkeistä parempia pisteitä kuin meitä huomattavasti kokeneemmat kisaajat. Kyllä mekin tästä noustaan ja saadaan niitä ykköstuloksia!

Kävin muuten myös elämäni ensimmäistä kertaa messarin näyttelyssä viikko sitten lauantaina. Katselin huvikseni bortsukehää ja eipä kyllä edelleenkään huvita tuo näyttelytouhu, jonka niin moni näyttää ottavan kovin vakavasti ja oikeasti iloitsevan menestyksestä. Ilokseni kovin turkikkaita ja raskaita bortsuja ei kehässä juurikaan kuitenkaan ollut ja ihan suht kivan näköisiä koiria luokissa sijoittui. Tai mitä kukin pitää kivana, itse en näistä näyttelylinjaisista enää niin (ulkonäöllisesti) välitä. Se mitä pidän ikävänä on se kun esittäjät komentavat koiria pitämään häntää alhaalla ja näyttävät sillä tavalla latistavan koiran mielialaa ja tekemisen iloa. Kun vähän mamma murahtaa niin ilme valahtaa ja häntä laskee. Kyllä, se varmasti kuuluu asiaan, mutta näyttää ikävältä. Hah, muistan Mistin kantaneen ensimmäisessä (ja viimeisessä) näyttelyssään häntää hienosti korkealla ja reippaasti selkälinjan yläpuolella. :D Mutta mitä kukin arvostaa ja haluaa, siitä kai se on kiinni.

Huomenna käydään vielä meille tämän vuoden viimeisissä aksatreeneissä ja tiistaina lähdetään Kuusamoon joululoman viettoon. Tai ainakin Misti saa viettää lomaa, mutta minä teen kyllä töitäkin. Aksa jää siten hetkeksi tauolle, mutta tokotreenit jatkuu, kun on tilaa tehdä isojakin liikkeitä.

Eleetöntä agiliitelyä

Hii, maanantaina oli huikean hyvät aksatreenit! Rata oli kiva ja meillä meni niin nappiin. Koira kulki hyvin, ohjaaja osasi rytmittää, merkata ponnistuspaikat ja ohjata pitkällle ilman käsiä. En ole enää aikoihin oikein käyttänyt käsiä, sillä kuka niitä tarvitsee, kun voi liikkeellä ja muilla kehon osilla ohjata niin paljon paremmin. :) Kaikki alkaa olla nykyään niin selkeää agilityssä ja tavallaan se tunne omasta ohjaamisesta ja liikkumisesta on niin erilaista. Se on parhaimmillaan niin rauhallista, tarkkaa ja pienieleistä - siinä ei ole mitään liikaa eikä liian vähän. Ei tule enää mitään paniikkia, että äkkiä tuonne ja tuonne, vaan rauhassa mennään ja tehdään, jolloin ehditään paljon paremmin. Eihän se nyt todellakaan aina tällaista ole, mutta maanantaina oli jotenkin niin harmonista ja varmaa, ja omatoimitreenatessamme se on samanlaista. Ihanaa, kun alkaa vihdoin ja viimein - muutaman vuoden treenaamisen jälkeen - osata ja ymmärtää!

3-hypylle tein ensin valssin, mutta koutsi käski kokeilla neloselle vekkiä ja siitä takaaleikkausta vitoselle ja sehän toimi hyvin. Ehdin kevyesti vekkaamaan neloselle hyvän linjan ja Misti luki sen jälkeisen takaaleikkauksen hyvin as usual. Sitten olikin paljon aikaa koiraa odotellessa. Koutsi sanoi Mistin arponeen 7- ja 8-hypyillä, kun mä olin tosi kaukana siitä. Taas mietittiin mistä kummasta se johtuu, mutta myös koutsin mielestä se on henkistä ja itsevarmuuden puutetta. Mistillä kai pelottaa jäädä yksin suorittamaan tosi kauas mammasta.
Jotain piti tehdä vasta 9-hypyllä ja siinäkin oikeastaan riitti ponnistuspaikan merkkaus eikä käsiä tarvittu vetämään koiraa yli tmv. Keppien jälkeen paras oli valssi ja ehdin silti vähän vekata 15-hyppyä ja tehdä päällejuoksun 16-hypyllä. Sitten kokeilin koutsin kehotuksesta vetää Mistin 19-hypyn oikealle puolelle saksalaisen sijaan ja toisella yrittämällä meni ihan älyttömän hyvin! Eli itse tavallaan peruutin hypyn tälle puolelle rintamasuunta enemmän 16-hypylle päin, merkkasin koiralle hypyn ja tosi tiukasti Misti tulikin. En muista ohjauksen nimeä, mutta se toimi hyvin, vaikken tätä ohjausta juuri suosi. 20-hypylle riitti pelkkä pieni rytmitys ja loppu oli helppo. Ihan mielettömän hyvä suoritus eikä varmasti tullut ylimääräisiä sekunteja missään ja niitähän me juuri yritetään saada pois. :)

Mutta tosiaan, aksat sujuu ja onnistutaan tekemään kaikki radat käytännössä aina nollana läpi, vaikka olisi mitä kieputusta. Misti kyllä kulkee tosi lujaa - harmi vaan, että se ei ulotu aina kisoihin asti. Kontaktitkin on olleet nyt tosi hyvät ja olen muistanut vaatia niitä.

Tokoiltu ollaan hallilla pari kertaa viikossa. Ollaan tietty hinkattu merkitöntä merkkiä ja sen kanssa saan edellään vaivata päätäni. Välillä Misti menee oikein hyvin ja suoraan eteen ja välillä lähtee kaartamaan ihan vinoon. Vaikeinta taitaa olla, jos jotakin on näköpiirissä, mutta kunnon aukealle ja tyhjälle kohdalle lähtee paremmin. En ole eläissäni ollut näin suurissa vaikeuksissa minkään liikkeen tai asian kanssa. Tsiisus, järki lähtee. Ruutuun kuitenkin aina sitten löytää tosi hyvin ja Mistille ruudun paikka on ihan selkeä, vaikken sitä edes sinne pysäyttäisi.

Ohjattua ollaan jatkettu niin että vaadin Mistiä aina katsomaan kapuloiden sijoittelua ja kehun sitten siitä. Ei ole yhtään enää mokaillut - menee takuulla aina oikealle kapulalle ihan suoraan, vaikka houkuttimena/ansana olisi leluja, rimoja, siivekkeitä... Merkin kanssa tuskailen säännöllisesti, kun Misti on niin hankala saada sille suoraan. Ja pikkuneiti koko ajan kommentoi jotakin ja napisee vastaan - luulee olevansa niin erehtymätön ja aivan oikein siellä eikä suostu korjaamaan paikkaa. :D Tänään tosin teki kentällä kyllä tosi hyviä suorituksia ja meni ilman nipottamista suoraan seisomaan. Kyllä minä vielä tämän tahtojen taistelun voitan!

Kiertohyppynoutoa olen tehnyt nyt vähemmän ja siinäkin lähinnä yrittänyt saada koiran hiljaiseksi. Keskityin niin kovasti nostamaan Möösän virettä ja tekemään siitä röyhkeän, etten kiinnittänyt huomiota haukkumiseen. Kiva yrittää nyt saada se pois... Ollaan kuitenkin onnistuttu tekemään jo kiertoja ja "jääviä" äänettä, joten kyllä se tästä! Muuten Misti on jopa parempi tuon liikkeen kanssa kuin aiemmin, tekee aina oikean vaihdon ja menee oikealle kapulalle.

Tunnaria olen tehnyt esimerkiksi ruudun edessä tai läheisen aksakentän vieressä, että Misti joutuu keskittymään ja tietää varmasti mitä ollaan tekemässä sen kamalan koesekoilun jälkeen. Luultavasti se jäi vain kertaluonteiseksi kommellukseksi.

Seuruuta ollaan säännöllisesti hinkkailtu ja tänään saatiin tosi upeaa settiä, erityisen tyytyväinen olin juoksusta pysähtymisiin. Taas on Misti lähtenyt vähän edistämään, joten on pitänyt paikkaa vähän korjailla. Muuten on kyllä tosi hyvän näköistä ja tuntuista.

Muuten ollaan vain lenkkeilty ja oltu. Tämä vuodenaika ja pimeys vie puhdin eikä itselleni taas iskenyt paha anemiakaan auta asiaa. Juoksemassa ei olla voitu käydä eikä reipastahtinen lenkkeilykään oikein kivalta tunnu, kun happi meinaa loppua ja lihaksista loppuu voima. Kyllä se tästä taas rautakuurin ja edessä häämöttävän joululoman voimin iloksi muuttuu!

Kaameita kisoja

Oih, olenpas ahkera blogin päivittäjä! Pari viikkoa sitten siis ensimmäinen EVL-koe omalla hallilla ja perseelleenhän se meni. Mistin mielentila oli huono; haaveili pääsevänsä viereiselle agilityradalle, oli kiihkeänä ja samalla jotenkin keskittymiskyvytön. Sen katse oli väärissä kohteissa ja se bongaili koko ajan ruutua. Sitä saa mitä tilaa ja rakentaa - kiihkeää, tuhmaa ja aktiivista koiraa.

Ekana paikallaolot, jotka molemmat menivät ihmeen hyvin! Itse olin vaan ihan kuutamolla ja lähdin vahingossa kehästä ennen arvosanan antamista. :P Onneksi hoksasin palata takaisin, kun muut kilpailijat jäivät kehään. Luokassa oli jopa neljä koiraa. Sekä istumisesta että makuusta 9½ - koira oli kuulemma ollut vinosti perusasennossa ja siksi vino istuminen ja makaaminen. Note to self: opeta seuraavalle koiralle suora perusasento.

Oltiin ensimmäisenä suoritusvuorossa, mikä oli tyhmää, koska olisin halunnut nähdä miten liikkeet suoritetaan ja mitä EVL-kokeessa tapahtuu. Tuomarina Ralf Björklund.
Ekana pahamaineinen kiertohyppynouto tmv. Vastoin odotuksia tämä oli aika hyvä! Suoritettiin istuminen ja tuotiin vasen kapula avoesteen kautta. Misti muistaakseni haukahti (tietysti, miten muutenkaan) ennen istumista, lähti hyvin vasemmalle vaikka siinä oli ollut treeneissä välillä ongelmaa, kiepsahti kapulan noston jälkeen väärään suuntaan ja hassusti ympäri, mutta palautti hyvin hypyn kautta ja tuli eteen. Ei siis huono, mutta pisteitä vaan 7½. Ehkä se oli sitten ruma, mutta itse olin tyytyväinen tämän onnistumiseen.

Samasta kohtaa eri suuntaan suoritettiin tunnari ja Mistin pösilö nollasi koko liikkeen, kun lähti oma-käskyn jälkeen äskeisen liikkeen hypyille päin ja haki katseellaan jotakin. Ei katsonut kertaakaan tunskukapuloiden suuntaan tai tajunnut mitä ollaan tekemässä edes usean käskyn tai käsiavun jälkeen. Tsiisus mikä urpo.

Kaukkarit muuten ihan jees, mutta tarvitsi tuplakäskyn johonkin vaihtoon tai teki ensin väärän, en muista enää. Pisteitä 7.

Tauon jälkeen ruutuliike. Ympyrä oli osittain merkattu jollain valkoisella ja oli yllättävän lähellä, oliko edes kymmentä metriä vai mitä se matka nyt olikaan. Ei puhettakaan, että Misti olisi sinne lähtenyt vaan paineli saman tien ruutuun, vaikka yritin keskeyttää ja käskyttää ja näyttää ympyrää. Hienosti haki kyllä ruudun ja odotteli siellä lisäohjeita. Menin jäihin, kun se oli siellä ruudussa enkä tiennyt enää mitä tehdä - eipä siinä vissiin mikään olisi hyödyttänyt, kai se tuossa vaiheessa jo nollaantuu. Tiesin toki, että eteenmeno ei ole mikään varma, ei tuo sitä millään tunnu oppivan, äh.

Seuraaminen oli yllättävän nättiä ja jopa peruuttaminen aika onnistunut. Rytminvaihdokset ja käännökset myös tosi kivoja, kannatti treenata! Seuruusta 8.

Ohjattu noutaminen, pohjanoteeraus. Arvoin vasemman. Misti meni just ja just merkille, vaikka olisi tainnut mennä mieluusti ruutuun, joka oli ihan lähellä. Niinhän se sitten noutamiskäskyn jälkeen hapuili tietämättömänä eikä tiennyt mitä tehdä, meni jopa uudelleen merkille selkeämmän informaation toivossa, mutta ei lisäohjeista huolimatta edes katsellut kapuloiden suuntaan tai edelleenkään tiennyt mitä pitää tehdä. Lopulta lähti kohti ruutua, joka oli myös vasemmalla minun vieressä. En muista menikö ruutuun asti, mutta siinä pyöriskeli, kunnes tuomari sanoi että kiitti riitti.

Fiilikset tässä vaiheessa kehnot ja hävetti hirveästi. Toiseksi viimeisenä tehtiin zeta, jossa Misti muistaakseni makasi istumisen, vaikka tämä liike on ollut niin varma. Tämäkin merkki siitä, että koira ei ollut oikein messissä tai sen ajatus ainakaan. Zetasta 5.

Lopuksi luoksetulo, joka oli oikeasti aika nätti ja hyvä, vaikka melko vähän viime aikoina treenattu. Siitä 8,5.

Pisteitä yhteensä 169, EVL0 ja jopa sija 3, vaikka ajattelin meillä menneen huonoiten. Niin periaatteessa menikin, aivan kamala esitys ja niin nolotti. Kaikista kamalinta oli, kun tuomari monen liikkeen jälkeen sanoi, että kiitos, kun oltiin jo nollattu liike muutamaan kertaan eikä hommasta muutenkaan tullut mitään. Olisin odottanut meillä vähän paremmin menevän, kun kuitenkin ollaan treenattu niin paljon ja koira periaatteessa osaa kaiken hyvin. Näköjään Misti ei osaa tarpeeksi hyvin ja kentällä olevat jutut kuten ruudut häiritsevät sitä kovasti eikä se hae oikeita asioita tai kuuntele kunnolla.
Vaikka koe oli todellinen häpeäpilkku meille, en kuitenkaan lamaantunut vaan sain ainoastaan uutta potkua ja tiedän mitä pitää treenata. Täytyy saada Misti katsomaan esimerkiksi ohjatun kapuloita ennen liikkeen alkua ja tehdä tuollaisia liikkeitä kunnon häiriöillä niin että kentällä on vaikka mitä rojua ja aksaesteitä. Käytiin viime torstaina hallilla aksakentällä treenaamassa ja tosi hyvin meni, kun vaadin Mistiä katsomaan ohjatun kapuloiden sijoittelemista. Eteenmenossa päätin seuraavaksi koettaa sellaista, että käytän targettia välillä apuna ja opetan Mistin pienestä rykäisystä katsomaan eteenpäin, jolloin se ehkä saattaa lähteä suoraan eteen - aika hyvin on nyt lähtenytkin, mutta vahvistusta vahvistusta.

Sunnuntaina sitten agilitykisoissa hallilla, joihin olin kuitenkin kahdelle radalle ilmoittautunut, vaikkei oikein huvittanut koko kisat. Jouduttiin vielä ihan aamusta menemään, kun maksit aloittivat. Luokassa melkein 70 koiraa, joten suuria odotuksia ei ollut. Ekana Marja Lahikaisen hyppyrata, jolla Misti arpoi hypyillä ihan hirveästi ja tuli niiiiiin hitaasti! Ihan kaameeta jähmimistä ja tuloslappuun oli jopa tuomari laittanut terveiset, että "koira haki hyppyjä, näytti pahalle, onko koira kunnossa?". Ihan hirveätä kun ihmiset luulee Mistin olevan sairas tai rikki tai jotain, vaikka tuo on tasan henkistä. :( En ole ikinä nähnyt yhdenkään koiran hyppäävän noin huonosti kuin Misti välillä hyppää. Onko se niin epävarma tai arastelee erilaisia alustoja vai eikö se vaan osaa hypätä - en hitto oikeasti tiedä. Välillähän se menee tosi kivasti ja on nopea, mutta monesti ainakin se eka rata on kauheaa jähmeilyä. Ajattelin, että pitäisi painattaa paita, jossa lukee "koirani on terve, mutta ei vaan osaa hypätä". Hylly tuli tuolta radalta, kun tuli joku hyppy väärin päin ja muuta säätöä.

Tokalla radalla, Anders Virtasen agiradalla, sitten parempaa hyppäämistä ja menoa koiralta, mutta muuten rata hajosi aika lailla kokonaan - pitkään aikaan ei ole noin pahasti kisoissa hajonnut, kylläpä nolotti. Misti hyppäsi hypyn väärään suuntaan, otti ylimääräisen hypyn, kielsi hypyllä ja vaikka mitä. Hyihyi, olipa rumaa! Ei pitäisi lähteä kisaamaan, jos ei huvita tai ole mitään fiilistä, koska sitten menee monesti pyllylleen. Nyt ei kisata enää tänä vuonna eikä keväälläkään välttämättä ihan heti. Ehkä seuraavan kerran vasta joskus sulan maan aikaan ulkokentällä, who knows. SM-nollat on kasassa eli niitä ei tarvitse keräillä ja sertejä ei luultavasti ole mahdollisuuksia saada näillä osanottajamäärillä.
Keskityään nyt treenailemaan ja katsellaan kokeita ja kisoja joskus myöhemmin!

Mistillä alkoi nyt juoksut ja se on nyt pari kertaa ripuloinut ja tänään jopa kussut sisälle, en tajua tuota koiraa. Mitään se ei tietääkseni ole syönyt, mutta pistäisikö juoksut sen sekaisin... Misti on kyllä muutenkin sellainen, että se suunnilleen joka kuukausi paskoo sisälle enkä tiedä miksi. Kohta 5-vuotias koira eikä vieläkään sisäsiisti, nice.

Treenipäivitysten paluu

No niin. Kaikesta huolimatta on aika jatkaa siitä mihin jäätiin tämän blogin kanssa elikkä treeni- ja kisapäivityksiin! Kisapäivityksiä ei ole, kun ei olla käyty koko lokakuuna missään kisoissa, mutta toivon sopivani vielä tulevan viikon torstain tottelevaisuuskokeeseen korkkaamaan EVL, hui! Liikkeet on jotakuinkin opittu ja on aika mennä tsekkaamaan tilanne sekä käynnistämään valiokello myös tässä lajissa (as if). Kuusamossa pistin alulle kiertohyppynoudon ja sen treenaamista olemme jatkaneet seuramme uudessa hienossa hallissa kunnon hyppyesteillä ja merkkikartiolla. Yllättävän nopeasti ja kivuttomasti Misti oppi tuon kovasti haukutun liikkeen ja se on oikein näpsäkkä onnistuessaan! Välillä M on yrittänyt tarjota hyppyä tai noutoa jo ennen merkinkiertoa, kun se ei ole oikein kuunnellut tai katsellut merkin suuntaan, mutta lisättyäni häiriötä (lelua ja muuta tavaraa) kartion lähelle, on neiti alkanut keskittyä ja lähtenyt hienosti kiertämään merkkiä. Kaikki vaihdot onnistuvat hyvin kuten myös suunnat ja hypyt, joten tämä on kasassa oleva liike.
Ohjatussa noudossa on ollut välillä samaa, että Misti ei oikein kohdista katsettaan kapuloihin, mutta siinäkin lisäsin kamaa kentälle häiriöksi ja johan alkoi silmät pelaamaan ja koira joutui kunnolla katsomaan, että missäs se kapula oikein onkaan.

Ruutuliikkeessä kohtasin ensimmäistä kertaa tokon suhteen todellisen haasteen, kun eteenmenoa ja tyhjään etenemistä harjoiteltiin. Koiralle tuntui olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa lähteä juoksemaan tyhjään ilman että sen täytyi varsinaisesti mennä mihinkään tai kiertää mitään. Bordercollie. Kokeilin kaikenlaista, mutta nyt näyttää siltä, että Misti osaa ainakin hallissa edetä edes sen kymmenisen metriä eteenpäin, mikä riittää toistaiseksi. Olen heittänyt sille lelun välillä avuksi ja sen jälkeen juoksuttanut samaan kohtaan ilman apuja. Tänään käytiin aamusta treenaamassa hallilla ja nyt Misti teki tosi kivoja eteenmenoja ja juoksi sitten vielä kauniisti ruutuun! :) Täytyy nyt vaan toivoa, että tämä ei hajoa ainakaan ennen koetta ja että Misti tosiaan juoksisi edes sen kymmenen metriä ennen ruutuun lähetystä, sillä aiemminhan se on lähtenyt vinoon, pysähtynyt liian aikaisin tai mennyt suoraan ruutua kohti. Että saas nähdä kuinka käy, saattaa kosahtaa ihan kokonaan.

Zetaa ollaan kyllä treenattu hurjan vähän, mutta koira osaa vaihdot ja ohjaajakin ehkä suunnilleen osaa kävellä kaavion läpi ja käskyttää oikeassa kohtaa yms. Tuntuu vaan hirmuisen hankalalta muistaa vaihtojen järjestys, jos joku määrää ennalta järjestyksen - pitää ihan toden teolla keskittyä.

Peruuttamista ollaan seuruun yhteydessä treenailtu ja se on kyllä ihan rumaa, koska Misti ei ole mikään hyvä takapään käyttäjä ja muutenkin suorastaan pelkää peruuttaa, mutta näillä mennään. Jospa se muuten esittäisi sen verran kivan seuruun, että tuo peruutusosio ei niin haittaa.

Muita liikkeitä ollaan tehty vaihtelevasti. Tunskua ja kaukkareita jonkin verran, luoksetuloa ehkä kerran ja paikkaistumista- ja makuuta pari kertaa. Paikallaolot onneksi tuntuvat Mistille helpolta, sillä se on niin kiltti, että reagoi vain minun käskyihin ja osaa mennä kauempaa maahan ja sellaista.

Agilityä ollaan tehty ryhmätreeneissä uudessa hallissa ja välillä omatoimisesti. Ei mitään ihmeempää sanottavaa, hyvin sujuu. Aluksi Misti taas hidasteli tekonurmella, mutta näyttää nyt jo tykittävän entiseen malliin!!! :) Ehkä sen kanssa ei olekaan aivan tuhoon tuomittu idea kisailla talvella, sillä ei se tunnu niin hitaalta kuin aiemmin on tuntunut tekonurmella.
Tässä videoklippi aamuisesta ratatreenistä. Tänään oli kyllä superhyvät treenit niin tokon kuin aksankin suhteen, jäi ihan mielettömän hyvä fiilis! :) Tuli tehtyä sinänsä paljon, mutta ei kuitenkaan liikaa ja osasin lopettaa ajoissa. En ole oikein nyt ehtinyt käydä hallilla treenaamassa, kun on ollut niin kiirusta, mutta tänään tosiaan käytiin Annikan kanssa ja viime sunnuntaina olin Marjan ja Millin kanssa tokoilemassa.

Misti myös hierottiin pari viikkoa sitten ihan täällä kotona hierojaharjoittelijan käsissä eikä neidistä taaskaan löytynyt mitään isompaa, pientä kireyttä vain. Ihanaa omistaa koira, joka ei jumiudu! Ja se piti vielä mainita, että Kuusamossa ollessamme tein Mistin kanssa muutaman jäljen eikä typy ollut hommaa unohtanut. Kivasti jäljesteli ja löysi keppejä - kyllä se olisi niin loistava tuossakin lajissa. 

Helmin tarina

Helmeni kuolemasta on jo yli kaksi viikkoa ja on aika kertoa sen tarina. Helmeni, joka sai tässä blogissa aina liian vähän huomiota, mutta jonka merkitys tosielämässä oli valtaisa. Helmi oli koira, josta koko maailman pitäisi kuulla. Se oli ystävä kahdentoista vuoden takaa. Nuoren tytön rinnalla kasvanut kumppani. Perheenjäsen. Päivänsäde. Valo varjoissa. Ääni huoneessa. Aurinko avaruudessa. Aurinko, joka sammui maan päällä mutta meni taivaalle paistamaan ja tuomaan valoa surun keskelle.

Oli kevät 2003. Tutuillamme naapurissa oli kahdeksan karjalankarhukoiran pentua, joita kävimme katsomassa. Ihastuin erityisen kovasti pieneen ja villiin pentuun, jolla oli kaunis valkoinen helmikuvio otsassaan. Muistan aina kiinnittäneeni erityistä huomiota tähän pentuun - Helmiin. Olin vasta 9-vuotias, mutta niin vain löysin pentujen joukosta oman suosikkini. Nurisin vanhemmiltani pentua ja muistan vielä kuin eilisen, kun navetan ja auton vieressä kotipihallamme ollessamme sain viimein luvan pentuun, jota meille oltiin hienovaraisesti kaupiteltu. Ryntäsin saman tien sisälle ja soitimme tutullemme, jota Helmin varakasvattajaksi kutsun. Minä sain puhua. Kun varakasvattaja kysyi kenet pennuista haluaisin, vastaus livahti huuliltani saman tien. Helmin. Kohtalo oli sinetöity eikä mikään voisi enää estää meidän tarinaamme syntymästä. Emmin ja Helmin tarinaa.

Oli juhannusaatto ja pennun kotiintulopäivä - pennun, joka oli jo 3½ kuukautta vanha. Pennun, joka oli odottanut juuri minua. Juuri tätä kotia. Juuri tätä elämää, jota se saisi elää seuraavat 12½ vuotta. Elämää, joka päättyisi 25.9.2015 monien hienojen vaiheiden jälkeen.
Isä, ukki ja varakasvattaja rakensivat koiratarhaa talomme vieressä olevaan pikkumetsikköön. Minä hyörin ympäriinsä jännityksen ja odotuksen vallassa. Lopulta tarha oli valmis ja väliaikaisena suojana sai toimia valkoinen kolmion mallinen kyhäelmä, jossa pehmikkeenä oli räsymatto. Ajoimme hakemaan Helmin, joka juoksenteli varakasvattajan pihalla ympäriinsä. Sain mukaani elinikäisen tuen, koiranruokaa ja lainaksi pannan ja hihnana toimivan narun ennen omia tavarahankintojamme. Ajoimme kilometrin matkan uuteen kotiin ja sen ajan Helmi oli sylissäni keskipenkillä. Näytin sitä hihnassa isovanhemmilleni - omaa uutta koiraani. Illalla saunoimme rantamökillämme, jossa Helmi oli tietysti mukana. Se taisi käydä uimassa. Illalla katsoimme perähuoneen ikkunasta tarhaa, jossa Helmi ulisi ja hyppi verkkoa vasten - ikävöi kotiin. Ikävöinti jäi kuitenkin siihen iltaan.

Helmi ei ollut helppo pentu. Se oli vallaton, pahankurinen riiviö, joka näykki ja hyppi vasten. Muistan pelänneeni sitä ja itkeneeni sen takia monet kerrat. Voi mitä vaihtaisinkaan siihen, että saisin itkeä tuommoisen takia sen sijaan että itkisin menetettyä Helmeäni. Yritin lenkittää Helmiä mökkitiellämme, jolta pelkäsin kääntyä kotiin. Sillä kun käännyin, hyökkäsi Helmi heti kimppuuni. Helmi kaatoi meille tulleet vieraat lapset ja puri aikuiset. Pelostani huolimatta ruokin ja hoidin Helmin, vaikka en tainnut pienenä sitä paljon lenkittääkään.
Muistan usein tuskailleeni, kun Helmi pääsi tarhastaan tai hihnastaan karkuun ja karkasi lapsuudenkotiinsa. Sitä sattui USEIN. Yleinen lausahdus oli, että Helmi karkasi. Me kuitenkin tiesimme minne se oli mennyt, joten joko haimme sen itse kotiin tai varakasvattaja toi sen. Muistan kuitenkin ikuisesti sen, kun varakasvattaja oli ottanut Helmin luoksensa koulutettavaksi sen ollessa vielä melko pentu. Helmi oli ollut pihalla irrallaan ja touhuillut omiaan, kun kasvattaja oli keskittynyt Helmin siskoon. Kunnes Helmi oli yhtäkkiä hävinnyt ja tullut meille. Kotiin.

Vuodessa taisi tapahtua jotain, sillä reilu 10-vuotiaana esitin Helmin itse sen ensimmäisessä näyttelyssä. Helmi oli kaunis vuosikas koira, joka sijoittui luokassaan toiseksi erittäin hyvällä saaden silloin vielä punaisen nauhan. Siellä minä sen kanssa seisoin kuin kokenein koiraihminen konsanaan. Helmi seisoi hienosti vierelläni - olimme siinä yhdessä, jo 10- ja 1-vuotiaana. Olinpa ylpeä koirastani ja saimme paljon katseita osaksemme. Helmi olikin aina minulle ylpeydenaihe ja olin hyvin selvillä koirani taustoista jo nuorella iällä. Tiesin sen virallisen nimen, syntymäajan ja varmaan jo sukutaulunkin. Muistan ensimmäisenä kesänä kirjoittaneeni kaverilleni kirjeen, jossa kerroin meille tulleen karjalankarhukoira, naaras, Korpisoturin Helmi.

Vaikka Helmi oli arvaamaton ja saattoi keksiä milloin mitäkin, halusin aina raahata sen joka paikkaan mukanani. En loppujen lopuksi tainnut pelätä sen mahdollisesti aiheuttamaa vahinkoa kovinkaan paljon - tärkeintä oli saada kulkea oman koirani kanssa, koiran josta olin niin hirmuisen ylpeä.

Helmi oli koirana ainutlaatuinen. Helmi oli koira, joka luotti ihmiseen ehdoitta ja rakasti pyyteettömästi - se ei ollut valikoiva niin kuin Misti eikä asettanut ihmisiä tärkeysjärjestykseen. Vaikka minä olin se ihminen, joka hoiti Helmiä käytännössä kokonaan yksin 12 vuoden ajan, tykkäsi se myös muusta perheestäni. Haluaisin ajatella, että minä olin Helmin elämän tärkein ihminen, mutta se ei ollut niin vahvasti yhden ihmisen koira kuin Misti. Helmi hymyili ja pisti vitosen kaikille ja puski päällään ketä tahansa. Helmissä oli arvokkuutta ja jotain sellaista, joka herätti kunnioitusta ja ihailua niin minussa kuin muissakin. Se oli äärimmäisen tasainen ja hyvähermoinen koira, jonka saattoi luottaa hoitavan tilanteen kuin tilanteen. En koskaan pelännyt kulkea missään, kun rinnallani oli Helmi. Helmi oli vakuuttava, rohkea ja tervepäinen koira. Siinä oli röyhkeyttä, huumorintajua, leikkimielisyyttä ja omaa tahtoa höystettynä miellyttämishalulla ja koulutettavuudella. Se oli äärimmäisen kestävä joka suhteessa eikä ikinä antanut periksi. Se ei ollut ikinä epävarma itsestään tai ottanut painetta mistään. Se oli yritteliäs, aktiivinen ja vilkas hamaan loppuun saakka. Luulin pitkään, että haen seuraavaksi koirakseni Mistin tyyppistä yksilöä - tajusin kuitenkin, että olenkin koko ajan hakenut enemmän Helmin kaltaista koiraa.

Tuntuu hurjalta ajatella miten pitkään Helmi oli luonamme. Se syntyi ennen kuudesluokkalaista serkkuani, nuoremmista kouluikäisistä serkuista puhumattakaan, ja tuli taloon nyt yläkouluikäisen pikkuveljeni ollessa 1,5-vuotias. Se seisoi rinnallani yli 12 vuotta - kuinka moni ihminen olisi ja on tuossa ajassa poistunut elämästäni. Helmi oli minulla yli puolet elämästäni ja kasvoin sen kanssa yhdessä. Kuinka moni on niin onnekas, että saa elää lapsuutensa ja nuoruutensa yhdessä rakkaan koiran kanssa. Voi kuinka onnekas ja etuoikeutettu olenkaan ollut, kun sain omistaa sellaisen koiran! Miksi kaikkea osaa kunnolla arvostaa vasta sitten, kun sen menettää? Helmi ei enää koskaan hyppele sisälle, käy makuulle tyytyväisesti ähähtäen tai katso minua somalla naamallaan - naamallaan, joka ei harmaantunut tuumaakaan kahdentoista vuoden aikana. En saa enää koskaan temppuilla aina yhtä vekkulimaisen Helmin kanssa tai tuntea sitä hihnan päässä. Suuri persoona on poissa eikä sitä korvaa enää mikään tai kukaan. Maailmassa voi olla ainoastaan yksi Helmi. Maailmassa saattoi olla myös ainoastaan yksi kaksikko, johon kuului karjalankarhukoira ja bordercollie. Kaksikko nimeltä Helmi ja Misti. Olin niin ylpeä tästä jokseenkin epätavallisesta tiimistäni. Saatoin aina nauraa Mistin luimuiluille ja herkkiksen luonteelle, kun vierellä oli kuitenkin äärimmäisen itsevarma ja hupaisa Helmi. Oli aina hauska verrata Helmiä ja Mistiä ja tulla kerta toisensa jälkeen siihen tulokseen, että Helmissä on sitä jotain mitä Mistissä ei ole koskaan ollut. Nyt tuo tiimiä tasoittava ja elävöittävä jäsen on poissa ja toista samanlaista tuskin tulee tilalle. Maailmassa on hivenen vähemmän naurua ja särmää Helmin kuoleman jälkeen.

Kun päätin jättää Helmin heinäkuussa Kuusamoon, en olisi ikinä uskonut näkeväni sitä viimeistä kertaa, sanovani viimeiset hyvästit. Koko tuo kaksi kuukautta, jonka vietin Mistin kanssa yksin Tampereella, tuntui tyhjältä. Jotain tärkeää puuttui. Arki ja elämä tuntui tyhjältä ilman Helmiä. Höpötin aina puhelimessa äidilleni, että Hemppa on tuotava takaisin Tampereelle tai että tulen kohta hakemaan sen takaisin. Ajattelin, että syksyllä jossain vaiheessa saan sen takaisin luokseni ja kestin sen ajatuksen voimalla arkea pelkän pikkuneidin kanssa. Enpä saanut sitä takaisin. En saanut edes nähdä sitä enää. Kuinka julma elämä voikaan olla.

Helmi ei koskaan vaikuttanut sairaalta tai huonokuntoiselta. Äitini kertoi sen saaneen kaksi kertaa eräänlaisen romahduksen, jolloin sen jalat olivat tärisseet eikä se ollut jaksanut tehdä mitään. Muutamassa tunnissa tai yön aikana heikkous oli kuitenkin hävinnyt ja Hemu oli ollut jälleen oma pirtsakka itsensä. En jaksanut juuri huolestua kuullessani noista romahduksista; olihan H jo vanha koira ja vanhoilla koirillakin voi olla välillä heikkoja hetkiä ja jaksamattomuutta. Etenkin kun ensimmäinen romahdus sattui aamutuimaan, kun äitini oli repinyt sen yöuniltaan ajamaan porot pellolta. Olimme kyllä puhuneet, että jos Helmi menee oikeasti huonoon kuntoon tulen Kuusamoon, ja olin jo pyöritellyt ajatusta mennä katsastamaan mummokoiran tilanne. Olin ajatellut Helmin kuoleman jälkeistä viikkoa Kuusamo-visiittini ajankohdaksi ja vahvasti tuuminut tuovani sen tullessani Tampereelle. Toisin kävi: en ehtinyt katsastaa koirani tilannetta tai tuoda sitä takaisin luokseni, mutta Kuusamoon kyllä tulin. Kuin kohtalon ivaa, tulin Kuusamoon päivä Hempan kuoleman jälkeen - liian myöhään siis.

Helmi kuoli perjantai-iltana, syykuun 25.päivä. Se oli ollut päivällä aivan normaali, mutta iltaviiden maissa sen jalat olivat pettäneet pihanarussa ja se oli kannettu sisälle. Äiti soitti minulle kuudelta, että Helmi on taas huonona ja käskin seurailla tilannetta. Varttia vaille yhdeksän. juuri agilitytreeneistä kotiin palattuani, sain soiton itkuiselta äidiltäni: "Helmi on nyt kuollut". Kuin jollain ihmeen kaupalla osasin odottaa kuulevani jotain tuollaista. En ollut kuitenkaan millään tapaa tuntenut koirani kuolemaa tai aavistanut sitä kävellessäni hilpeällä mielellä treeneistä kotiin. En ollut edes ajatellut koiraani hetkellä, jona se jätti maanpäällisen vaelluksensa.

Helmi koki siis luonnollisen kuoleman. Muutaman tunnin se oli vain makoillut ja kuin kuulemma pyytänyt välillä apua, kunnes lopulta sen oli ollut pakko luovuttaa. Äitini oli hetkeä aiemmin soittanut eläinlääkärille, joka oli käskenyt tulla näyttämään koiraa. He olivat olleet juuri lähdössä viemään sitä, kun isäni ja veljeni olivat todenneet, että kyllä tämä taitaa nyt tähän mennä.  Loppuajan Helmi oli hengittänyt raskaasti, mutta ei ollut vaikuttanut tuskaiselta taikka vinkunut tai mitään muutakaan. Se oli maannut omalla pedillään rakkaat ihmiset ympärillään, vetänyt viimeisen henkäyksensä ja kuollut. Isäni kertoi koskettaneensa Helmiä juuri ennen loppua ja tarkistaneensa hengittikö se, jolloin Helmi oli kuulemma värähtänyt, ojentanut jalkojaan, avannut silmänsä ja ikään kuin nauranut - näyttänyt siltä kuin olisi nähnyt jotakin oikein ihanaa. Kuin olisi ollut juuri sillä hetkellä rajalla, matkalla paratiisiin. Minusta se oli kaunis ajatus.

Kuolinsyytä voimme vain arvailla varsin terveen oloisen koiran kohdalla. Todennäköisin vaihtoehto on sydän, kenties sydänkohtaus tai sydämen vajaatoiminta. Helmihän ei jaksanut viimeisiä kuukausiaan aina lenkkeillä ja jo Tampereella sitä piti usein raahata perässä. Enimmäkseen se oli kuitenkin todella hyvässä kunnossa ja aktiivinen, oikea teräsmummo. Siksi näin äkillinen lähtö on yllättävä. Koirathan eivät yleensä kuole itsekseen eikä kukaan osannut odottaa tätä, kun tietää miten hyväkuntoinen Helmi oli. Lähtö oli kuitenkin paras mahdollinen ja arvokas kuolema arvokkaalle, hienolle koiralle. Ei tarvinnut kärvistellä vanhuuden vaivoissa tai kivuissa ja sai elää loppuun asti täysillä. Jos Helmillä jokin sairaus oli, ainakaan se ei näyttänyt sitä tai antanut sen hidastaa itseään. Ja se jos mikä on upeaa. Kuka tahansa toivoisi sellaista lähtöä.

Olin heti sunnuntaina Kuusamossa ja sain nähdä rakkaan koirani. Siinä se lepäsi rauhallisen näköisenä omalla peitollaan pahvilaatikossa. Silitin sitä pitkään, pusuttelin sitä poskeen, nuuhkin sen ihanan tuoksuisia tassuja. Siinä se makasi ja katsoi minua sivusilmällä ja näytti siltä kuin voisi hetkenä minä hyvänsä pyyhkäistä tassullaan silmäänsä - tehdä tempun, jonka se minun kanssani oppi. Oli niin lohdullista nähdä ja tuntea Helmi. Se oli niin ihana, ei ollenkaan kamala tai kuolleen näköinen. Myös Misti sai nähdä ja nuuskia Helmiä, sillä se oli heti Kuusamoon tullessa alkanut etsiä ystäväänsä. Mistinkin piti saada hyvästellä Helmi, joka oli sille niin tärkeä.

Kaivoimme Helmille haudan. Pikkumetsikön reunaan - metsikön, jossa Helmin tarha oli ensimmäisen vuoden ajan ollut. Katajan juureen - Helmi oli syntynyt ja kasvanut tilalla, jota sanottiin vanhaksi katajaksi. Laitoin Helmin viereen kuvan, jossa se oli nuorena koirana nuoren omistajansa kanssa. Mamma on nyt aina Helmin lähellä eikä ikinä jätä tai unohda. Oli tärkeää päästä hyvästelemään Helmi ja uskon, että Helmi tiesi minun tulleen jättämään sille jäähyväiset. Mamma tuli - myöhään, mutta tuli kuitenkin. Tuntui vaikealta katsoa viimeistä kertaa ihanaa koiraani ja piilottaa se peiton mutkaan - pois näkyvistä, mutta ei mielestä. Kannoimme laatikon yhdessä ja laskimme sen maahan. Halusin heittää ensimmäiset mullat - se tuntui oikealta.

Helmillä on ehkä maailman hienoin hauta. Isäni teki liikkeessään sille upean muistotaulun, jonka sitten kiinnitimme kauniin väriseen kiveen. Rustasin tauluun myös runon, kuinkas muutenkaan. Kun isäni kaivoi kivelle paikkaa, mieleeni hiipi lapsekas ajatus, että nyt kaivamme Helmin esiin ja saan sen takaisin luokseni. Ajattelin innoissani, että sieltä se kohta pomppaa ja hyppelee tapansa mukaan terassille. Kaikkea sitä voi ihmisen mieleen juolahtaa.

Helmin kuolema on ollut yllättävän helppo hyväksyä. Olihan se jo vanha koira ja elänyt pitkän elämän ja osasin odottaa sen kuolevan jossain vaiheessa, noin vuoden sisällä. Ehkä sen takia en ole mitenkään lamaantunut surusta vaan pystynyt jatkamaan elämääni. Helmin kuoleman jälkeisen päivän vain haahuilin päämäärättömänä ja itkin vuolaasti. Kun pääsin Kuusamoon, kotiin, jakamaan surun perheeni kanssa, olo helpottui. Etenkin yksin ollessani ja surullista musiikkia kuunnellessani alan helposti hetkeksi itkemään ja totta kai Helmi käy vähän väliä mielessä. Sitä on auttamatta myös miettinyt, että olisiko jotakin voinut tehdä toisin. Jos olisin itse viettänyt Helmin kanssa loppuajan, olisinko huomannut siinä muutosta ja tajunnut viedä sen eläinlääkärille, jolloin mummokoiraa olisi voitu ehkä vielä auttaa. Pahimmalta kuitenkin tuntuu se, että en viettänyt viimeisiä aikoja Helmin kanssa enkä ollut sen vierellä sen kuollessa. Koiran ja omistajan yhteinen matka pitäisi kulkea yhdessä loppuun saakka, mutta niin ei käynyt meille - aivan kuin jotain kallisarvoista olisi särkynyt siinä vaiheessa, kun jätin Helmeni Kuusamoon. Tein sen tietysti sen parhaaksi, vaikka pahalta tuntuikin. Ja onhan parempi, että Helmi sai viettää viimeiset viikkonsa Kuusamossa, missä jokainen päivä mentiin sen ehdoilla ja se sai jakamattoman huomion itselleen. Ja tuollainen luonnollinen nätti kuolema suorilta jaloilta... Eihän tämä tämän paremmin olisi voinut mennäkään.

"Ystävyys ja rakkaus ei kaadu rankimmassakaan tuulessa", näin kirjoitin joskus pienempänä tämän kuvan kohdalle albumiin. Nyt voisin lisätä, että ystävyys ja rakkaus ei kaadu edes toisen kaatuessa.

Nuku hyvin, rakas

"Nyt olen vapaa ja mukana tuulen
saan kulkea rajoilla ajattomuuden.
Olen kimallus tähden, olen pilven lento,
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun.
Ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotan teille hyvää yötä."

Helmi rakas, ihkaensimmäiseni, toteutunut unelmani, varjeltu aarteeni, todellinen helmeni. Kiitos, että olit omani. Kiitos, että olit olemassa. Kiitos, että olit todellinen.

Korpisoturin Helmi 3.3.2003-25.9.2015

Eilisiltana oli Helmeni aika lähteä vehreämmille metsästysmaille. Loppuun saakka virkeänä pysynyt Hemppaseni veti viimeisen henkäyksensä omalla pedillään Kuusamossa perheeni ympäröimänä. Lähtö tuli täysin odottamatta, sillä satunnaisista heikoista hetkistään huolimatta Helmi oli ollut oikein hyväkuntoinen ja pirteä. Eläväinen Helmi sai siis arvoisensa lähdön. Se sai lähteä saappaat jalassa, ilman kipuja, itsekseen. Hienompaa kuolemaa ei koiralleen voi toivoa. Toivon vain niin kovasti, että se olisi tullut vähän myöhemmin, sillä en koskaan ehtinyt hyvästellä. En ehtinyt painaa päätäni viimeistä kertaa sen karkeaan turkkiin ja kuiskata sille, että se saa nyt lähteä. En saanut olla sen vierellä kertomassa kuinka paljon sitä rakastan. Enkä saanut viettää sen viimeisiä kuukausia sen kanssa niin kuin olin kaikki sen 12 elinvuotta viettänyt. Tunnen siitä hirveää syyllisyyttä ja tuskaa, sillä en suunnitellut tällaista loppua. Antaisin mitä tahansa, jos saisin vielä kerran nähdä sen tapittavan minua nappisilmillään, heiluttavan häntäänsä ja puskevan päätään syliini. Antaisin mitä tahansa, jos saisin nähdä Hemppaseni vielä kerran elossa. Olin suunnitellut meneväni pian Kuusamoon ja ottavani Helmin vielä Tampereelle. Olin jo odottanut sen näkemistä. Olin miettinyt, miten se reagoisi nähdessään pitkästä aikaa minut ja Mistin. Olin kuitenkin myöhässä. Helmi piti jälleen kerran huolen siitä, että asiat eivät menneet ihan niin kuin mamma oli suunnitellut. Hönöseni.

Kirjoitan lisää myöhemmin - Helmin ansaitsemalla tavalla. Tällä hetkellä kaikki tuntuu vielä niin epätodelliselta. Menen huomenna Kuusamoon ja hautaamme Helmin sen ikiomaan kotipihaan. Sitten se on lopullista, mutta muistot ja rakkaus jäävät. Niitä ei kukaan voi viedä pois - ei edes kuolema.

Nuku hyvin, Hemppaseni, maailman paras koirani. <3

SM-kisakelpoinen

Viikonlopun aikana yhteensä neljä rataa Takuttien kisoissa. Lauantaina tuomaroi Petteri Kerminen ja sunnuntaina Johanna Wüthrich.

A-rata oli hyvän tuntuinen ja mielestäni ehkä kisauramme parhaimpia ratoja ikinä - ellei jopa paras. Vauhdikkaasti mentiin ja koska vauhti korjaa virheet, loikkasi Misti oikein komeasti toiseksi viimeisenä esteenä olleen puomin alastulokontaktin yli, vaikka kuinka taas huutelin että alasalas. Siitä siis napsahti vitonen ja aika oli jotain -9 ja ihanneaika 46 sekuntia. Tarkempia tietoja ei ole, kun tuloslistalle meille merkattiin vahingossa hylly. Mutta hurjan nätti rata meiltä ja erityisen tyytyväinen olin muurin jälkeiseen ohjaukseeni, jossa ei tarvinnut edes mitenkään vetää Mistiä hypyn yli ja se siitä huolimatta kääntyi tosi tiukasti! :)

B-radalle olin suunnitellut tietyt ohjaukset, vaikka rata vähän päänvaivaa aiheuttikin, mutta itse rata ei mennyt yhtään niin kuin suunnittelin. Tein vähän kökön poispäinkäännöksen, vaikka piti valssata ja yhden hypyn jälkeen piti vaihtaa puolta, mutta se jäi ja ohjasin Mistin jopa vaarallisesti väärän putkensuun ohi oikeaan. Siitä huolimatta onnistuttiin tekemään nolla ajassa -8,71 (ia 47) ja etenemä 4,31 m/s. Tällä irtosi kuitenkin vasta viides sija. B-radalta ei videota valitettavasti ole.

C-rata sitten tosi hieno ja ennen kaikkea huisin nopea. Keinun jälkeisen hypyn rima tuli jostain kumman syystä alas ja Misti jälleen kerran loikkasi puomin kontaktin yli - nyt neiti saa jäädä hetkeksi muistuttelemaan kontakteja piru vie. Tulos siis 10 vp ja sija 13, mutta aika taisi olla reilusta neljästäkymmenestä koirasta neljänneksi paras - huima -13,79 (ia 49) ja etenemä 4,83!!! Puhtaalla radalla olisi irronnut kakkossija. Siis aivan mieletön menijä tuo koira, tekee supernopeita aikoja! :O Muistaakseni maajoukkueeseenkin valittu ohjaaja tykkikoirallaan oli meitä vain parisen sekuntia nopeampi!
Mistillä on varmaan se, että se ei hyppää hirveän pitkälle vaan kääntyy hyvin ja säästää siinäkin aikaa, vaikka on se kyllä muutenkin nopeutunut. C-radasta puuttuu alku, kun puhelin ei ollut kuulemma lähtenyt ekalla kosketuksella kuvaamaan, mutta alussa ollut keppien jälkeinen elämä onnistui hyvin, vaikka sitä kohtaa kovasti arvoin, että mitä teen.

D-rata oli sitten hyppäri ja se oli meiltä kyllä myös loistosuoritus! Nolla ajassa -6,15 (ia 37 s) ja etenemä taas 4,83. Olin erityisen tyytyväinen alkuun: Misti tosi hyvin luki huomaamattomasti tehdyn saksalaisen ja ennen pujottelua oma vastakäännökseni oli hieno ja oikea-aikainen. Ekan putken jälkeen ehdin hyvin juosta toiselle putkelle ja tehdä liikkuvan valssin, joka onnistui hyvin ja Misti syöksyi oikeaan putkenpäähän, vaikka käännös oli maksille aika tiukka ja hankala. Putken jälkeen minun oli taas tarkoitus vaihtaa puolta, mutta unohdin, jouduin päästämään Mistin edelle ja leikkaamaan sen lähimpään putkenpäähän. Videolta huomaa, kuinka Misti alkaa arpoa ja hidastella sen suorittaessa edellä. Putken jälkeen leikkasin Mistin hypylle ja sehän näytti olevan niinikään hidas ratkaisu. Hirveä nopeusero radan alulla ja lopulla!
Tästä opin, että Mistin kanssa ei kannata tehdä takaaleikkauksia tai ohjauksia, joissa koira joutuu ohjaajan edelle, sillä se hidastuu huomattavasti. Parempaa ja nopeampaa jälkeä saadaan, jos olen edellä vedättämässä sitä ja tekemässä valsseja, saksalaisia yms. Nämä hitaaksi osoittautuneet ratkaisut maksoivat kallisarvoisen sekunnin, sijoituimme taas viidenneksi ja hyppyserti meni kakkoselle, joka todella oli meitä vain hieman yli sekunnin nopeampi. Kärkikoirat sijoittuivat kaikki siis saman sekunnin sisään, on se tiukkaa!
Tulin myös siihen tulokseen, että riippuu hirveästi rataprofiilistä kuinka nopeita aikoja Misti saa ja miten se sijoittuu muihin nähden. Erot ovat välillä niin huimia, että sen on pakko johtua osittain siitä.

Näiden kahden nollan myötä meillä on nyt siis osallistumisoikeus ensi kesän SM-kisoihin. Helposti ja nopeasti tulivat, ei voi muuta sanoa! Mutta mikä edelleen parasta, Misti on oikeasti jo erittäin nopea koira ja itse alan olla kohta erittäin hyvä ohjaaja - tai siltä ainakin tuntuu fiiliksen ja tulosten perusteella. :D En olisi ikinä uskonut, että me kyetään tekemään näin kovalla prosentilla nollia ja pääsemään tuloslistalla jo sinne kärkikahinoihin. Jotain on nyt ihan viime kuukausina tapahtunut, jotain merkittävää. Mistin nopeus, oma ohjaaminen... Serkku totesi meidän puhjenneen kukkaan ja jotain sen kaltaista vaikuttaa todella tapahtuneen. Minä liikun ja rytmitän radalla paljon paremmin, menen enkä varmistele ja meno tuntuu jotenkin hyvin vaivattomalta ja helpolta. Tämä tarttuu koiraan, se saa itsevarmuutta ja voi myös vapaammin mennä, kun ohjaus on selkeämpää. Ja minä taas ohjaan ja liikun paremmin, kun käsissä on nopea koira, joka sopii minulle ja kehä on valmis. Tuntuu siis hirmuisen hienolta ja suuntahan tästä on vain ylöspäin! Voi olla, että talvella tulee kisailtua vähemmän mikäli näyttää siltä, että Misti taas arpoo tekonurmea. Silloin ei tulla pääsemään tällaisiin aikoihin, joten turha kauheana kisata eikä niitä SM-nolliakaan tarvitse enää keräillä.

Misti on muuten kisoissa ihan hirveän ärsyttävä. Siis radalla aivan unelma, mutta radan ulkopuolella haukkuva ja riehuva kuumakalle, joka on jatkuvasti äänessä, repii hihnaa, sinkoilee sinne tänne... Siis sen kanssa on aina niin rasittavaa olla kisoissa, kun sitä pitää koko ajan komentaa ja vahtia. Eli kaikessa loistokkuudessa on myös se varjopuoli eivätkä ne kisat meille pelkkää juhlaa ole. :D

Aamutokot ja agility

Kuvasin torstaiaamuna muutamia tokoliikkeitä videolle, jotta vähän nähdään missä mennään noin kuukauden treenaamisen jälkeen. Tykkään ihan hirveästi Mistin innosta ja vauhdista, vitsit tästä tulee vielä niiiiin hyvä! Videolla ohjattu nouto, kiertohässäkkä ja ruutuliike ja taustalla soi tietysti Barbie Girl, mikä jotenkin sopii Mistille. ;)
Kahdesta (itse tekemästäni) ohjatun kapulasta on sitten irronnut toinen laippa, jos joku sitä ihmettelee - true tokoharrastaja ja välineurheilija.

Kävin torstai-iltana Tamskin järjestämässä tokosääntöillassa kuuntelemassa Räsäsen Riittaa ja näyttää siltä, että olen aika lailla oikein ymmärtänyt uudet säännöt ja liikkeet. Tosin uusia juttujakin tuli niin kuin se, että esimerkiksi ohjatussa ja kiertohässäkässä merkit ovat isoja - minähän olen treenannut vain pienillä sankoilla. Ja että ohjaaja ei saa kai pitää hihnaa enää kaulalla ja merkin kiertoon ei saa antaa käsimerkkejä. Tosin kaikki nuo löytyvät niistä säännöistäsäännöistä, joita en ole tainnut edes lukea vielä. Olen keskittynyt ainoastaan liikkeiden opettamiseen, very clever...

Eiliset agilitytreenit olivat erityisen merkittävät, sillä Misti tykitti mennä tähän mennessä ehdottomasti kovinta vauhtia. Totesinkin treenien jälkeen koutsille, että tätä olen odottanut kolme vuotta; mulla on nopea koira! Siis voi tsiisus kun se meni lujaa, siis aivan sairaan lujaa - tuolta ne todelliset tykit näyttävät ja varmaan myös tuntuvat, sillä Misti alkaa olla yksi niistä. :) Onhan tämä tehnyt toki tuloaan, mutta että se oikeasti pääsee noin mahdotonta vauhtia!
No, vauhti kyllä myös korvasi virheet, sillä niitähän tuli kun neiti oli niin kierroksilla, että ei oikein kuunnellut ja syöksyi ihan minne sattuu. Sille jäi mm. päälle mennä putkeen A:n sijasta, vaikka kuinka ajoissa jaakottelin - lopulta koutsi joutui tukkimaan putken suun. Tavallaan yllättävää, että Misti ei pehmeänä koirana tarjonnut mitään muuta vaihtoehtoa, vaikka putkeen meno oli selvästi ei-toivottavaa. Aksassa siinä ei ole kyllä pehmeydestä tietoakaan! Saatiinpa taas nauraa eikä haitannut yhtään, sillä tuo nopeus oli jotain aivan uskomatonta ja todellinen työvoitto. Ja minä ehdin nopeajalkaisena hyvin ohjaamaan Mistiä, joten ehtimisen puolesta ei ainakaan pitäisi tulla ongelmia.