Eteenmenon etenemättömyyttä

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että me ei edetä tokon suhteen ollenkaan, mutta agilityssä taas sitäkin enemmän. Eteenmeno, merkitön merkki junnaa edelleen kuukausien hinkkaamisen jälkeen pääosin paikoillaan eikä edistystä tapahdu. Välillä Misti lähtee suoraan etenemään mutta ei etene tarpeeksi pitkää matkaa. Paljon se edelleen lähtee kaartamaan vinoon tai siihen kohtaan mihin edellisellä toistolla olin sitä lähettänyt. Miten yksi eteenpäin suoraan juokseminen voi olla niin vaikea oppia, että ei tosikaan. Ja onko totta, etten osaa sitä opettaa. Sisällä oikein kiehuu kun ajattelen koko eteenmenoa ja tekisi sen suhteen mieli vain heittää hanskat tiskiin. Aina on kaikki liikkeet saatu toimimaan, vaikka kyseessä olisi teknisesti paljon vaikeampi tai useasta palasesta koostuva liike, mutta yhtä eteenmenoa ei varmana saada millään ilveellä toimimaan. Misti ei ilmeisesti vieläkään tajua mistä on kyse ja on ihan kujalla suurimman osan harjoituksista.

Jos jotain positiivista täytyy hakea, sujuu esimerkiksi ohjattu ja kiertohyppynouto yleisesti ottaen todella mallikkaasti ja Misti menee jopa merkin taakse ihan suoraan seisomaan, vaikka välillä yrittää napista vastaan tai mystisesti unohtaa oikean asennon. On se pirullinen koira: vaikka se osaa ja on tehnyt pitkään aivan oikein, voi se seuraavalla kerralla taas sooloilla omiaan eikä osaamisesta ole tietoakaan, vaikka mikään asetelmassa ei olisi muuttunut. Suoritusvarmuutta sillä ei siis oikein ehkä enää ole, sillä Misti saattaa mokata opituissakin asioissa. Paljolti luulen sen kyllä liittyvän ihan Mistin mielentilaan ja keskittymiskykyyn, vaikka ei se kyllä mikään penaalin terävin kynäkään ole.

Mutta kyllä vaan nyt vastustaa ja tokomotivaatio on tämän paikallaan junnaamisen takia jonkin verran laskenut. Kaiken lisäksi Misti tuntuu mokailevan eniten juuri kimppatreeneissä ja näyttääkin siltä, että me ollaan ihan surkeita ja aina samassa pisteessä... Eikä kyse ole oikeastaan siitä, että se ottaisi muista häiriöitä mutta muuten vaan aina silloin mokailee helpoissakin jutuissa. Kuinka noloa. Vaikka on Mististä tullut iän myötä jotenkin lapsellisempi ja se on kaikista ja kaikesta niin ärsyttävän kiinnostunut. Ja neiti täyttää parin päivän päästä 5. Tavallaan se paranee iän myötä mutta tietyiltä osin muuttuu ärsyttävämmäksi. :D Röyhkeyttä ja itsevarmuutta siinä on enemmän, mikä on ihan hyvä, sillä mä olen loppujen lopuksi varsin auktoritäärinen ja vaativa kouluttaja eikä todella pehmeä ja herkkä koira tällaista omistajaa kestäisi - tai pikemminkään mä en kestäisi sellaista koiraa.

Onneksi rakas lajimme agility sujuu, vaikka kisoista on turha haaveillakaan. Ärsyttää, kun pitää koiran takia pitää koko hallikauden yli kestävä kisatauko - mutta kun ei se vaan siellä hallissa kulje normaalisti niin turha kisata. Jotakin henkisiä ongelmia tuolla koiralla kyllä on, olisiko se sitten kuitenkin alusta-arkuutta tai vastaavaa. Mikään ei aksassa ärsytä niin paljon kuin koiran odottelu ja hidastelu, jota esiintyy Mistin kanssa PALJON. Harmittaa, mutta tilanne on vaan hyväksyttävä ja kuljettava kisoissa kesäkaudella. Keskitytään talvi treenaamaan niin että ollaan toukokuussa täydessä iskussa ja aivan hurjan päteviä. ;)

Lisäksi Misti on taas Kuusamosta palaamisen jälkeen vetänyt hirveää kakkashowta ja sekä kakkinut että oksentanut sisälle ja vähän väliä sillä on ollut kauhea kiire ulos. Ihan perseestä, kirjaimellisesti, enkä tiedä mikä sillä taas on. Tultiin tosiaan maanantaina Kuusamosta, jossa oleilu sujui leppoisasti. Päästiin jopa kolmesti hiihtämään, jihuu, kun muuten oli niin kovat pakkaset. Treenattiin (tokoa) ehkä kolme kertaa, muuten vaan lenkkeiltiin eikä edes tehnyt mieli treenata.

Olipa kovin negatiivissävytteinen blogiteksti, vaikka ei se elämä nyt sellaista ole. Puolustukseksi sanottakoon, että yksi lempinäyttelijöistäni kuoli pari päivää sitten ja se tuli todella puskista ja oli murheellinen uutinen. Ja aivan sama, vaikka joku toko ei joskus suju - olen todellisuudessa oppinut laittamaan asioita oikeisiin mittasuhteisiin ja viisveisaamaan jostain tuloksista ja kisamenestyksestä sen jälkeen kun Helmi kuoli. Kaikki tuollaiset ovat loppujen lopuksi hirvittävän merkityksettömiä juttuja, kun on menettänyt maailman rakkaimman ja tärkeimmän asian. Vaikka Misti on hurmaava ja rakas, ei se ole Helmi. Voi Hemppaseni, olisitpa vielä täällä.
Kävin joululomalla Helmin varakasvattajan luona, joka toi Helmin sisarpuolen tyttärentyttären sisälle meitä moikkaamaan. Se muistutti niin paljon Helmiä siinä hästätessään, milloin mitäkin tarjotessaan, intoa pursutessaan. Ei tuntunut yhtään pahalta - päinvastoin sydämen valtasi hurjan lämmin tunne ja tuntui siltä kuin olisi Helmiä katsellut ja se helpotti, lohdutti. En ole nähnyt Helmiä puoleen vuoteen, se on pitkä aika eikä suru ole hellittänyt - miten se voisikaan, kun on rakastanut jotakuta niin pitkään, miten on edes mahdollista rakastaa ketään niin paljon. Jonkun mielestä on varmaan hulluutta surra koiraa näin pitkään, mutta Helmi oli minulle paljon enemmän ja suru ja kyyneleet ovat merkki siitä - syvästä kiintymyksestä, rakkaudesta ja ikävästä.