Helmin tarina

Helmeni kuolemasta on jo yli kaksi viikkoa ja on aika kertoa sen tarina. Helmeni, joka sai tässä blogissa aina liian vähän huomiota, mutta jonka merkitys tosielämässä oli valtaisa. Helmi oli koira, josta koko maailman pitäisi kuulla. Se oli ystävä kahdentoista vuoden takaa. Nuoren tytön rinnalla kasvanut kumppani. Perheenjäsen. Päivänsäde. Valo varjoissa. Ääni huoneessa. Aurinko avaruudessa. Aurinko, joka sammui maan päällä mutta meni taivaalle paistamaan ja tuomaan valoa surun keskelle.

Oli kevät 2003. Tutuillamme naapurissa oli kahdeksan karjalankarhukoiran pentua, joita kävimme katsomassa. Ihastuin erityisen kovasti pieneen ja villiin pentuun, jolla oli kaunis valkoinen helmikuvio otsassaan. Muistan aina kiinnittäneeni erityistä huomiota tähän pentuun - Helmiin. Olin vasta 9-vuotias, mutta niin vain löysin pentujen joukosta oman suosikkini. Nurisin vanhemmiltani pentua ja muistan vielä kuin eilisen, kun navetan ja auton vieressä kotipihallamme ollessamme sain viimein luvan pentuun, jota meille oltiin hienovaraisesti kaupiteltu. Ryntäsin saman tien sisälle ja soitimme tutullemme, jota Helmin varakasvattajaksi kutsun. Minä sain puhua. Kun varakasvattaja kysyi kenet pennuista haluaisin, vastaus livahti huuliltani saman tien. Helmin. Kohtalo oli sinetöity eikä mikään voisi enää estää meidän tarinaamme syntymästä. Emmin ja Helmin tarinaa.

Oli juhannusaatto ja pennun kotiintulopäivä - pennun, joka oli jo 3½ kuukautta vanha. Pennun, joka oli odottanut juuri minua. Juuri tätä kotia. Juuri tätä elämää, jota se saisi elää seuraavat 12½ vuotta. Elämää, joka päättyisi 25.9.2015 monien hienojen vaiheiden jälkeen.
Isä, ukki ja varakasvattaja rakensivat koiratarhaa talomme vieressä olevaan pikkumetsikköön. Minä hyörin ympäriinsä jännityksen ja odotuksen vallassa. Lopulta tarha oli valmis ja väliaikaisena suojana sai toimia valkoinen kolmion mallinen kyhäelmä, jossa pehmikkeenä oli räsymatto. Ajoimme hakemaan Helmin, joka juoksenteli varakasvattajan pihalla ympäriinsä. Sain mukaani elinikäisen tuen, koiranruokaa ja lainaksi pannan ja hihnana toimivan narun ennen omia tavarahankintojamme. Ajoimme kilometrin matkan uuteen kotiin ja sen ajan Helmi oli sylissäni keskipenkillä. Näytin sitä hihnassa isovanhemmilleni - omaa uutta koiraani. Illalla saunoimme rantamökillämme, jossa Helmi oli tietysti mukana. Se taisi käydä uimassa. Illalla katsoimme perähuoneen ikkunasta tarhaa, jossa Helmi ulisi ja hyppi verkkoa vasten - ikävöi kotiin. Ikävöinti jäi kuitenkin siihen iltaan.

Helmi ei ollut helppo pentu. Se oli vallaton, pahankurinen riiviö, joka näykki ja hyppi vasten. Muistan pelänneeni sitä ja itkeneeni sen takia monet kerrat. Voi mitä vaihtaisinkaan siihen, että saisin itkeä tuommoisen takia sen sijaan että itkisin menetettyä Helmeäni. Yritin lenkittää Helmiä mökkitiellämme, jolta pelkäsin kääntyä kotiin. Sillä kun käännyin, hyökkäsi Helmi heti kimppuuni. Helmi kaatoi meille tulleet vieraat lapset ja puri aikuiset. Pelostani huolimatta ruokin ja hoidin Helmin, vaikka en tainnut pienenä sitä paljon lenkittääkään.
Muistan usein tuskailleeni, kun Helmi pääsi tarhastaan tai hihnastaan karkuun ja karkasi lapsuudenkotiinsa. Sitä sattui USEIN. Yleinen lausahdus oli, että Helmi karkasi. Me kuitenkin tiesimme minne se oli mennyt, joten joko haimme sen itse kotiin tai varakasvattaja toi sen. Muistan kuitenkin ikuisesti sen, kun varakasvattaja oli ottanut Helmin luoksensa koulutettavaksi sen ollessa vielä melko pentu. Helmi oli ollut pihalla irrallaan ja touhuillut omiaan, kun kasvattaja oli keskittynyt Helmin siskoon. Kunnes Helmi oli yhtäkkiä hävinnyt ja tullut meille. Kotiin.

Vuodessa taisi tapahtua jotain, sillä reilu 10-vuotiaana esitin Helmin itse sen ensimmäisessä näyttelyssä. Helmi oli kaunis vuosikas koira, joka sijoittui luokassaan toiseksi erittäin hyvällä saaden silloin vielä punaisen nauhan. Siellä minä sen kanssa seisoin kuin kokenein koiraihminen konsanaan. Helmi seisoi hienosti vierelläni - olimme siinä yhdessä, jo 10- ja 1-vuotiaana. Olinpa ylpeä koirastani ja saimme paljon katseita osaksemme. Helmi olikin aina minulle ylpeydenaihe ja olin hyvin selvillä koirani taustoista jo nuorella iällä. Tiesin sen virallisen nimen, syntymäajan ja varmaan jo sukutaulunkin. Muistan ensimmäisenä kesänä kirjoittaneeni kaverilleni kirjeen, jossa kerroin meille tulleen karjalankarhukoira, naaras, Korpisoturin Helmi.

Vaikka Helmi oli arvaamaton ja saattoi keksiä milloin mitäkin, halusin aina raahata sen joka paikkaan mukanani. En loppujen lopuksi tainnut pelätä sen mahdollisesti aiheuttamaa vahinkoa kovinkaan paljon - tärkeintä oli saada kulkea oman koirani kanssa, koiran josta olin niin hirmuisen ylpeä.

Helmi oli koirana ainutlaatuinen. Helmi oli koira, joka luotti ihmiseen ehdoitta ja rakasti pyyteettömästi - se ei ollut valikoiva niin kuin Misti eikä asettanut ihmisiä tärkeysjärjestykseen. Vaikka minä olin se ihminen, joka hoiti Helmiä käytännössä kokonaan yksin 12 vuoden ajan, tykkäsi se myös muusta perheestäni. Haluaisin ajatella, että minä olin Helmin elämän tärkein ihminen, mutta se ei ollut niin vahvasti yhden ihmisen koira kuin Misti. Helmi hymyili ja pisti vitosen kaikille ja puski päällään ketä tahansa. Helmissä oli arvokkuutta ja jotain sellaista, joka herätti kunnioitusta ja ihailua niin minussa kuin muissakin. Se oli äärimmäisen tasainen ja hyvähermoinen koira, jonka saattoi luottaa hoitavan tilanteen kuin tilanteen. En koskaan pelännyt kulkea missään, kun rinnallani oli Helmi. Helmi oli vakuuttava, rohkea ja tervepäinen koira. Siinä oli röyhkeyttä, huumorintajua, leikkimielisyyttä ja omaa tahtoa höystettynä miellyttämishalulla ja koulutettavuudella. Se oli äärimmäisen kestävä joka suhteessa eikä ikinä antanut periksi. Se ei ollut ikinä epävarma itsestään tai ottanut painetta mistään. Se oli yritteliäs, aktiivinen ja vilkas hamaan loppuun saakka. Luulin pitkään, että haen seuraavaksi koirakseni Mistin tyyppistä yksilöä - tajusin kuitenkin, että olenkin koko ajan hakenut enemmän Helmin kaltaista koiraa.

Tuntuu hurjalta ajatella miten pitkään Helmi oli luonamme. Se syntyi ennen kuudesluokkalaista serkkuani, nuoremmista kouluikäisistä serkuista puhumattakaan, ja tuli taloon nyt yläkouluikäisen pikkuveljeni ollessa 1,5-vuotias. Se seisoi rinnallani yli 12 vuotta - kuinka moni ihminen olisi ja on tuossa ajassa poistunut elämästäni. Helmi oli minulla yli puolet elämästäni ja kasvoin sen kanssa yhdessä. Kuinka moni on niin onnekas, että saa elää lapsuutensa ja nuoruutensa yhdessä rakkaan koiran kanssa. Voi kuinka onnekas ja etuoikeutettu olenkaan ollut, kun sain omistaa sellaisen koiran! Miksi kaikkea osaa kunnolla arvostaa vasta sitten, kun sen menettää? Helmi ei enää koskaan hyppele sisälle, käy makuulle tyytyväisesti ähähtäen tai katso minua somalla naamallaan - naamallaan, joka ei harmaantunut tuumaakaan kahdentoista vuoden aikana. En saa enää koskaan temppuilla aina yhtä vekkulimaisen Helmin kanssa tai tuntea sitä hihnan päässä. Suuri persoona on poissa eikä sitä korvaa enää mikään tai kukaan. Maailmassa voi olla ainoastaan yksi Helmi. Maailmassa saattoi olla myös ainoastaan yksi kaksikko, johon kuului karjalankarhukoira ja bordercollie. Kaksikko nimeltä Helmi ja Misti. Olin niin ylpeä tästä jokseenkin epätavallisesta tiimistäni. Saatoin aina nauraa Mistin luimuiluille ja herkkiksen luonteelle, kun vierellä oli kuitenkin äärimmäisen itsevarma ja hupaisa Helmi. Oli aina hauska verrata Helmiä ja Mistiä ja tulla kerta toisensa jälkeen siihen tulokseen, että Helmissä on sitä jotain mitä Mistissä ei ole koskaan ollut. Nyt tuo tiimiä tasoittava ja elävöittävä jäsen on poissa ja toista samanlaista tuskin tulee tilalle. Maailmassa on hivenen vähemmän naurua ja särmää Helmin kuoleman jälkeen.

Kun päätin jättää Helmin heinäkuussa Kuusamoon, en olisi ikinä uskonut näkeväni sitä viimeistä kertaa, sanovani viimeiset hyvästit. Koko tuo kaksi kuukautta, jonka vietin Mistin kanssa yksin Tampereella, tuntui tyhjältä. Jotain tärkeää puuttui. Arki ja elämä tuntui tyhjältä ilman Helmiä. Höpötin aina puhelimessa äidilleni, että Hemppa on tuotava takaisin Tampereelle tai että tulen kohta hakemaan sen takaisin. Ajattelin, että syksyllä jossain vaiheessa saan sen takaisin luokseni ja kestin sen ajatuksen voimalla arkea pelkän pikkuneidin kanssa. Enpä saanut sitä takaisin. En saanut edes nähdä sitä enää. Kuinka julma elämä voikaan olla.

Helmi ei koskaan vaikuttanut sairaalta tai huonokuntoiselta. Äitini kertoi sen saaneen kaksi kertaa eräänlaisen romahduksen, jolloin sen jalat olivat tärisseet eikä se ollut jaksanut tehdä mitään. Muutamassa tunnissa tai yön aikana heikkous oli kuitenkin hävinnyt ja Hemu oli ollut jälleen oma pirtsakka itsensä. En jaksanut juuri huolestua kuullessani noista romahduksista; olihan H jo vanha koira ja vanhoilla koirillakin voi olla välillä heikkoja hetkiä ja jaksamattomuutta. Etenkin kun ensimmäinen romahdus sattui aamutuimaan, kun äitini oli repinyt sen yöuniltaan ajamaan porot pellolta. Olimme kyllä puhuneet, että jos Helmi menee oikeasti huonoon kuntoon tulen Kuusamoon, ja olin jo pyöritellyt ajatusta mennä katsastamaan mummokoiran tilanne. Olin ajatellut Helmin kuoleman jälkeistä viikkoa Kuusamo-visiittini ajankohdaksi ja vahvasti tuuminut tuovani sen tullessani Tampereelle. Toisin kävi: en ehtinyt katsastaa koirani tilannetta tai tuoda sitä takaisin luokseni, mutta Kuusamoon kyllä tulin. Kuin kohtalon ivaa, tulin Kuusamoon päivä Hempan kuoleman jälkeen - liian myöhään siis.

Helmi kuoli perjantai-iltana, syykuun 25.päivä. Se oli ollut päivällä aivan normaali, mutta iltaviiden maissa sen jalat olivat pettäneet pihanarussa ja se oli kannettu sisälle. Äiti soitti minulle kuudelta, että Helmi on taas huonona ja käskin seurailla tilannetta. Varttia vaille yhdeksän. juuri agilitytreeneistä kotiin palattuani, sain soiton itkuiselta äidiltäni: "Helmi on nyt kuollut". Kuin jollain ihmeen kaupalla osasin odottaa kuulevani jotain tuollaista. En ollut kuitenkaan millään tapaa tuntenut koirani kuolemaa tai aavistanut sitä kävellessäni hilpeällä mielellä treeneistä kotiin. En ollut edes ajatellut koiraani hetkellä, jona se jätti maanpäällisen vaelluksensa.

Helmi koki siis luonnollisen kuoleman. Muutaman tunnin se oli vain makoillut ja kuin kuulemma pyytänyt välillä apua, kunnes lopulta sen oli ollut pakko luovuttaa. Äitini oli hetkeä aiemmin soittanut eläinlääkärille, joka oli käskenyt tulla näyttämään koiraa. He olivat olleet juuri lähdössä viemään sitä, kun isäni ja veljeni olivat todenneet, että kyllä tämä taitaa nyt tähän mennä.  Loppuajan Helmi oli hengittänyt raskaasti, mutta ei ollut vaikuttanut tuskaiselta taikka vinkunut tai mitään muutakaan. Se oli maannut omalla pedillään rakkaat ihmiset ympärillään, vetänyt viimeisen henkäyksensä ja kuollut. Isäni kertoi koskettaneensa Helmiä juuri ennen loppua ja tarkistaneensa hengittikö se, jolloin Helmi oli kuulemma värähtänyt, ojentanut jalkojaan, avannut silmänsä ja ikään kuin nauranut - näyttänyt siltä kuin olisi nähnyt jotakin oikein ihanaa. Kuin olisi ollut juuri sillä hetkellä rajalla, matkalla paratiisiin. Minusta se oli kaunis ajatus.

Kuolinsyytä voimme vain arvailla varsin terveen oloisen koiran kohdalla. Todennäköisin vaihtoehto on sydän, kenties sydänkohtaus tai sydämen vajaatoiminta. Helmihän ei jaksanut viimeisiä kuukausiaan aina lenkkeillä ja jo Tampereella sitä piti usein raahata perässä. Enimmäkseen se oli kuitenkin todella hyvässä kunnossa ja aktiivinen, oikea teräsmummo. Siksi näin äkillinen lähtö on yllättävä. Koirathan eivät yleensä kuole itsekseen eikä kukaan osannut odottaa tätä, kun tietää miten hyväkuntoinen Helmi oli. Lähtö oli kuitenkin paras mahdollinen ja arvokas kuolema arvokkaalle, hienolle koiralle. Ei tarvinnut kärvistellä vanhuuden vaivoissa tai kivuissa ja sai elää loppuun asti täysillä. Jos Helmillä jokin sairaus oli, ainakaan se ei näyttänyt sitä tai antanut sen hidastaa itseään. Ja se jos mikä on upeaa. Kuka tahansa toivoisi sellaista lähtöä.

Olin heti sunnuntaina Kuusamossa ja sain nähdä rakkaan koirani. Siinä se lepäsi rauhallisen näköisenä omalla peitollaan pahvilaatikossa. Silitin sitä pitkään, pusuttelin sitä poskeen, nuuhkin sen ihanan tuoksuisia tassuja. Siinä se makasi ja katsoi minua sivusilmällä ja näytti siltä kuin voisi hetkenä minä hyvänsä pyyhkäistä tassullaan silmäänsä - tehdä tempun, jonka se minun kanssani oppi. Oli niin lohdullista nähdä ja tuntea Helmi. Se oli niin ihana, ei ollenkaan kamala tai kuolleen näköinen. Myös Misti sai nähdä ja nuuskia Helmiä, sillä se oli heti Kuusamoon tullessa alkanut etsiä ystäväänsä. Mistinkin piti saada hyvästellä Helmi, joka oli sille niin tärkeä.

Kaivoimme Helmille haudan. Pikkumetsikön reunaan - metsikön, jossa Helmin tarha oli ensimmäisen vuoden ajan ollut. Katajan juureen - Helmi oli syntynyt ja kasvanut tilalla, jota sanottiin vanhaksi katajaksi. Laitoin Helmin viereen kuvan, jossa se oli nuorena koirana nuoren omistajansa kanssa. Mamma on nyt aina Helmin lähellä eikä ikinä jätä tai unohda. Oli tärkeää päästä hyvästelemään Helmi ja uskon, että Helmi tiesi minun tulleen jättämään sille jäähyväiset. Mamma tuli - myöhään, mutta tuli kuitenkin. Tuntui vaikealta katsoa viimeistä kertaa ihanaa koiraani ja piilottaa se peiton mutkaan - pois näkyvistä, mutta ei mielestä. Kannoimme laatikon yhdessä ja laskimme sen maahan. Halusin heittää ensimmäiset mullat - se tuntui oikealta.

Helmillä on ehkä maailman hienoin hauta. Isäni teki liikkeessään sille upean muistotaulun, jonka sitten kiinnitimme kauniin väriseen kiveen. Rustasin tauluun myös runon, kuinkas muutenkaan. Kun isäni kaivoi kivelle paikkaa, mieleeni hiipi lapsekas ajatus, että nyt kaivamme Helmin esiin ja saan sen takaisin luokseni. Ajattelin innoissani, että sieltä se kohta pomppaa ja hyppelee tapansa mukaan terassille. Kaikkea sitä voi ihmisen mieleen juolahtaa.

Helmin kuolema on ollut yllättävän helppo hyväksyä. Olihan se jo vanha koira ja elänyt pitkän elämän ja osasin odottaa sen kuolevan jossain vaiheessa, noin vuoden sisällä. Ehkä sen takia en ole mitenkään lamaantunut surusta vaan pystynyt jatkamaan elämääni. Helmin kuoleman jälkeisen päivän vain haahuilin päämäärättömänä ja itkin vuolaasti. Kun pääsin Kuusamoon, kotiin, jakamaan surun perheeni kanssa, olo helpottui. Etenkin yksin ollessani ja surullista musiikkia kuunnellessani alan helposti hetkeksi itkemään ja totta kai Helmi käy vähän väliä mielessä. Sitä on auttamatta myös miettinyt, että olisiko jotakin voinut tehdä toisin. Jos olisin itse viettänyt Helmin kanssa loppuajan, olisinko huomannut siinä muutosta ja tajunnut viedä sen eläinlääkärille, jolloin mummokoiraa olisi voitu ehkä vielä auttaa. Pahimmalta kuitenkin tuntuu se, että en viettänyt viimeisiä aikoja Helmin kanssa enkä ollut sen vierellä sen kuollessa. Koiran ja omistajan yhteinen matka pitäisi kulkea yhdessä loppuun saakka, mutta niin ei käynyt meille - aivan kuin jotain kallisarvoista olisi särkynyt siinä vaiheessa, kun jätin Helmeni Kuusamoon. Tein sen tietysti sen parhaaksi, vaikka pahalta tuntuikin. Ja onhan parempi, että Helmi sai viettää viimeiset viikkonsa Kuusamossa, missä jokainen päivä mentiin sen ehdoilla ja se sai jakamattoman huomion itselleen. Ja tuollainen luonnollinen nätti kuolema suorilta jaloilta... Eihän tämä tämän paremmin olisi voinut mennäkään.

"Ystävyys ja rakkaus ei kaadu rankimmassakaan tuulessa", näin kirjoitin joskus pienempänä tämän kuvan kohdalle albumiin. Nyt voisin lisätä, että ystävyys ja rakkaus ei kaadu edes toisen kaatuessa.