Treenipäivitysten paluu

No niin. Kaikesta huolimatta on aika jatkaa siitä mihin jäätiin tämän blogin kanssa elikkä treeni- ja kisapäivityksiin! Kisapäivityksiä ei ole, kun ei olla käyty koko lokakuuna missään kisoissa, mutta toivon sopivani vielä tulevan viikon torstain tottelevaisuuskokeeseen korkkaamaan EVL, hui! Liikkeet on jotakuinkin opittu ja on aika mennä tsekkaamaan tilanne sekä käynnistämään valiokello myös tässä lajissa (as if). Kuusamossa pistin alulle kiertohyppynoudon ja sen treenaamista olemme jatkaneet seuramme uudessa hienossa hallissa kunnon hyppyesteillä ja merkkikartiolla. Yllättävän nopeasti ja kivuttomasti Misti oppi tuon kovasti haukutun liikkeen ja se on oikein näpsäkkä onnistuessaan! Välillä M on yrittänyt tarjota hyppyä tai noutoa jo ennen merkinkiertoa, kun se ei ole oikein kuunnellut tai katsellut merkin suuntaan, mutta lisättyäni häiriötä (lelua ja muuta tavaraa) kartion lähelle, on neiti alkanut keskittyä ja lähtenyt hienosti kiertämään merkkiä. Kaikki vaihdot onnistuvat hyvin kuten myös suunnat ja hypyt, joten tämä on kasassa oleva liike.
Ohjatussa noudossa on ollut välillä samaa, että Misti ei oikein kohdista katsettaan kapuloihin, mutta siinäkin lisäsin kamaa kentälle häiriöksi ja johan alkoi silmät pelaamaan ja koira joutui kunnolla katsomaan, että missäs se kapula oikein onkaan.

Ruutuliikkeessä kohtasin ensimmäistä kertaa tokon suhteen todellisen haasteen, kun eteenmenoa ja tyhjään etenemistä harjoiteltiin. Koiralle tuntui olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa lähteä juoksemaan tyhjään ilman että sen täytyi varsinaisesti mennä mihinkään tai kiertää mitään. Bordercollie. Kokeilin kaikenlaista, mutta nyt näyttää siltä, että Misti osaa ainakin hallissa edetä edes sen kymmenisen metriä eteenpäin, mikä riittää toistaiseksi. Olen heittänyt sille lelun välillä avuksi ja sen jälkeen juoksuttanut samaan kohtaan ilman apuja. Tänään käytiin aamusta treenaamassa hallilla ja nyt Misti teki tosi kivoja eteenmenoja ja juoksi sitten vielä kauniisti ruutuun! :) Täytyy nyt vaan toivoa, että tämä ei hajoa ainakaan ennen koetta ja että Misti tosiaan juoksisi edes sen kymmenen metriä ennen ruutuun lähetystä, sillä aiemminhan se on lähtenyt vinoon, pysähtynyt liian aikaisin tai mennyt suoraan ruutua kohti. Että saas nähdä kuinka käy, saattaa kosahtaa ihan kokonaan.

Zetaa ollaan kyllä treenattu hurjan vähän, mutta koira osaa vaihdot ja ohjaajakin ehkä suunnilleen osaa kävellä kaavion läpi ja käskyttää oikeassa kohtaa yms. Tuntuu vaan hirmuisen hankalalta muistaa vaihtojen järjestys, jos joku määrää ennalta järjestyksen - pitää ihan toden teolla keskittyä.

Peruuttamista ollaan seuruun yhteydessä treenailtu ja se on kyllä ihan rumaa, koska Misti ei ole mikään hyvä takapään käyttäjä ja muutenkin suorastaan pelkää peruuttaa, mutta näillä mennään. Jospa se muuten esittäisi sen verran kivan seuruun, että tuo peruutusosio ei niin haittaa.

Muita liikkeitä ollaan tehty vaihtelevasti. Tunskua ja kaukkareita jonkin verran, luoksetuloa ehkä kerran ja paikkaistumista- ja makuuta pari kertaa. Paikallaolot onneksi tuntuvat Mistille helpolta, sillä se on niin kiltti, että reagoi vain minun käskyihin ja osaa mennä kauempaa maahan ja sellaista.

Agilityä ollaan tehty ryhmätreeneissä uudessa hallissa ja välillä omatoimisesti. Ei mitään ihmeempää sanottavaa, hyvin sujuu. Aluksi Misti taas hidasteli tekonurmella, mutta näyttää nyt jo tykittävän entiseen malliin!!! :) Ehkä sen kanssa ei olekaan aivan tuhoon tuomittu idea kisailla talvella, sillä ei se tunnu niin hitaalta kuin aiemmin on tuntunut tekonurmella.
Tässä videoklippi aamuisesta ratatreenistä. Tänään oli kyllä superhyvät treenit niin tokon kuin aksankin suhteen, jäi ihan mielettömän hyvä fiilis! :) Tuli tehtyä sinänsä paljon, mutta ei kuitenkaan liikaa ja osasin lopettaa ajoissa. En ole oikein nyt ehtinyt käydä hallilla treenaamassa, kun on ollut niin kiirusta, mutta tänään tosiaan käytiin Annikan kanssa ja viime sunnuntaina olin Marjan ja Millin kanssa tokoilemassa.

Misti myös hierottiin pari viikkoa sitten ihan täällä kotona hierojaharjoittelijan käsissä eikä neidistä taaskaan löytynyt mitään isompaa, pientä kireyttä vain. Ihanaa omistaa koira, joka ei jumiudu! Ja se piti vielä mainita, että Kuusamossa ollessamme tein Mistin kanssa muutaman jäljen eikä typy ollut hommaa unohtanut. Kivasti jäljesteli ja löysi keppejä - kyllä se olisi niin loistava tuossakin lajissa. 

Helmin tarina

Helmeni kuolemasta on jo yli kaksi viikkoa ja on aika kertoa sen tarina. Helmeni, joka sai tässä blogissa aina liian vähän huomiota, mutta jonka merkitys tosielämässä oli valtaisa. Helmi oli koira, josta koko maailman pitäisi kuulla. Se oli ystävä kahdentoista vuoden takaa. Nuoren tytön rinnalla kasvanut kumppani. Perheenjäsen. Päivänsäde. Valo varjoissa. Ääni huoneessa. Aurinko avaruudessa. Aurinko, joka sammui maan päällä mutta meni taivaalle paistamaan ja tuomaan valoa surun keskelle.

Oli kevät 2003. Tutuillamme naapurissa oli kahdeksan karjalankarhukoiran pentua, joita kävimme katsomassa. Ihastuin erityisen kovasti pieneen ja villiin pentuun, jolla oli kaunis valkoinen helmikuvio otsassaan. Muistan aina kiinnittäneeni erityistä huomiota tähän pentuun - Helmiin. Olin vasta 9-vuotias, mutta niin vain löysin pentujen joukosta oman suosikkini. Nurisin vanhemmiltani pentua ja muistan vielä kuin eilisen, kun navetan ja auton vieressä kotipihallamme ollessamme sain viimein luvan pentuun, jota meille oltiin hienovaraisesti kaupiteltu. Ryntäsin saman tien sisälle ja soitimme tutullemme, jota Helmin varakasvattajaksi kutsun. Minä sain puhua. Kun varakasvattaja kysyi kenet pennuista haluaisin, vastaus livahti huuliltani saman tien. Helmin. Kohtalo oli sinetöity eikä mikään voisi enää estää meidän tarinaamme syntymästä. Emmin ja Helmin tarinaa.

Oli juhannusaatto ja pennun kotiintulopäivä - pennun, joka oli jo 3½ kuukautta vanha. Pennun, joka oli odottanut juuri minua. Juuri tätä kotia. Juuri tätä elämää, jota se saisi elää seuraavat 12½ vuotta. Elämää, joka päättyisi 25.9.2015 monien hienojen vaiheiden jälkeen.
Isä, ukki ja varakasvattaja rakensivat koiratarhaa talomme vieressä olevaan pikkumetsikköön. Minä hyörin ympäriinsä jännityksen ja odotuksen vallassa. Lopulta tarha oli valmis ja väliaikaisena suojana sai toimia valkoinen kolmion mallinen kyhäelmä, jossa pehmikkeenä oli räsymatto. Ajoimme hakemaan Helmin, joka juoksenteli varakasvattajan pihalla ympäriinsä. Sain mukaani elinikäisen tuen, koiranruokaa ja lainaksi pannan ja hihnana toimivan narun ennen omia tavarahankintojamme. Ajoimme kilometrin matkan uuteen kotiin ja sen ajan Helmi oli sylissäni keskipenkillä. Näytin sitä hihnassa isovanhemmilleni - omaa uutta koiraani. Illalla saunoimme rantamökillämme, jossa Helmi oli tietysti mukana. Se taisi käydä uimassa. Illalla katsoimme perähuoneen ikkunasta tarhaa, jossa Helmi ulisi ja hyppi verkkoa vasten - ikävöi kotiin. Ikävöinti jäi kuitenkin siihen iltaan.

Helmi ei ollut helppo pentu. Se oli vallaton, pahankurinen riiviö, joka näykki ja hyppi vasten. Muistan pelänneeni sitä ja itkeneeni sen takia monet kerrat. Voi mitä vaihtaisinkaan siihen, että saisin itkeä tuommoisen takia sen sijaan että itkisin menetettyä Helmeäni. Yritin lenkittää Helmiä mökkitiellämme, jolta pelkäsin kääntyä kotiin. Sillä kun käännyin, hyökkäsi Helmi heti kimppuuni. Helmi kaatoi meille tulleet vieraat lapset ja puri aikuiset. Pelostani huolimatta ruokin ja hoidin Helmin, vaikka en tainnut pienenä sitä paljon lenkittääkään.
Muistan usein tuskailleeni, kun Helmi pääsi tarhastaan tai hihnastaan karkuun ja karkasi lapsuudenkotiinsa. Sitä sattui USEIN. Yleinen lausahdus oli, että Helmi karkasi. Me kuitenkin tiesimme minne se oli mennyt, joten joko haimme sen itse kotiin tai varakasvattaja toi sen. Muistan kuitenkin ikuisesti sen, kun varakasvattaja oli ottanut Helmin luoksensa koulutettavaksi sen ollessa vielä melko pentu. Helmi oli ollut pihalla irrallaan ja touhuillut omiaan, kun kasvattaja oli keskittynyt Helmin siskoon. Kunnes Helmi oli yhtäkkiä hävinnyt ja tullut meille. Kotiin.

Vuodessa taisi tapahtua jotain, sillä reilu 10-vuotiaana esitin Helmin itse sen ensimmäisessä näyttelyssä. Helmi oli kaunis vuosikas koira, joka sijoittui luokassaan toiseksi erittäin hyvällä saaden silloin vielä punaisen nauhan. Siellä minä sen kanssa seisoin kuin kokenein koiraihminen konsanaan. Helmi seisoi hienosti vierelläni - olimme siinä yhdessä, jo 10- ja 1-vuotiaana. Olinpa ylpeä koirastani ja saimme paljon katseita osaksemme. Helmi olikin aina minulle ylpeydenaihe ja olin hyvin selvillä koirani taustoista jo nuorella iällä. Tiesin sen virallisen nimen, syntymäajan ja varmaan jo sukutaulunkin. Muistan ensimmäisenä kesänä kirjoittaneeni kaverilleni kirjeen, jossa kerroin meille tulleen karjalankarhukoira, naaras, Korpisoturin Helmi.

Vaikka Helmi oli arvaamaton ja saattoi keksiä milloin mitäkin, halusin aina raahata sen joka paikkaan mukanani. En loppujen lopuksi tainnut pelätä sen mahdollisesti aiheuttamaa vahinkoa kovinkaan paljon - tärkeintä oli saada kulkea oman koirani kanssa, koiran josta olin niin hirmuisen ylpeä.

Helmi oli koirana ainutlaatuinen. Helmi oli koira, joka luotti ihmiseen ehdoitta ja rakasti pyyteettömästi - se ei ollut valikoiva niin kuin Misti eikä asettanut ihmisiä tärkeysjärjestykseen. Vaikka minä olin se ihminen, joka hoiti Helmiä käytännössä kokonaan yksin 12 vuoden ajan, tykkäsi se myös muusta perheestäni. Haluaisin ajatella, että minä olin Helmin elämän tärkein ihminen, mutta se ei ollut niin vahvasti yhden ihmisen koira kuin Misti. Helmi hymyili ja pisti vitosen kaikille ja puski päällään ketä tahansa. Helmissä oli arvokkuutta ja jotain sellaista, joka herätti kunnioitusta ja ihailua niin minussa kuin muissakin. Se oli äärimmäisen tasainen ja hyvähermoinen koira, jonka saattoi luottaa hoitavan tilanteen kuin tilanteen. En koskaan pelännyt kulkea missään, kun rinnallani oli Helmi. Helmi oli vakuuttava, rohkea ja tervepäinen koira. Siinä oli röyhkeyttä, huumorintajua, leikkimielisyyttä ja omaa tahtoa höystettynä miellyttämishalulla ja koulutettavuudella. Se oli äärimmäisen kestävä joka suhteessa eikä ikinä antanut periksi. Se ei ollut ikinä epävarma itsestään tai ottanut painetta mistään. Se oli yritteliäs, aktiivinen ja vilkas hamaan loppuun saakka. Luulin pitkään, että haen seuraavaksi koirakseni Mistin tyyppistä yksilöä - tajusin kuitenkin, että olenkin koko ajan hakenut enemmän Helmin kaltaista koiraa.

Tuntuu hurjalta ajatella miten pitkään Helmi oli luonamme. Se syntyi ennen kuudesluokkalaista serkkuani, nuoremmista kouluikäisistä serkuista puhumattakaan, ja tuli taloon nyt yläkouluikäisen pikkuveljeni ollessa 1,5-vuotias. Se seisoi rinnallani yli 12 vuotta - kuinka moni ihminen olisi ja on tuossa ajassa poistunut elämästäni. Helmi oli minulla yli puolet elämästäni ja kasvoin sen kanssa yhdessä. Kuinka moni on niin onnekas, että saa elää lapsuutensa ja nuoruutensa yhdessä rakkaan koiran kanssa. Voi kuinka onnekas ja etuoikeutettu olenkaan ollut, kun sain omistaa sellaisen koiran! Miksi kaikkea osaa kunnolla arvostaa vasta sitten, kun sen menettää? Helmi ei enää koskaan hyppele sisälle, käy makuulle tyytyväisesti ähähtäen tai katso minua somalla naamallaan - naamallaan, joka ei harmaantunut tuumaakaan kahdentoista vuoden aikana. En saa enää koskaan temppuilla aina yhtä vekkulimaisen Helmin kanssa tai tuntea sitä hihnan päässä. Suuri persoona on poissa eikä sitä korvaa enää mikään tai kukaan. Maailmassa voi olla ainoastaan yksi Helmi. Maailmassa saattoi olla myös ainoastaan yksi kaksikko, johon kuului karjalankarhukoira ja bordercollie. Kaksikko nimeltä Helmi ja Misti. Olin niin ylpeä tästä jokseenkin epätavallisesta tiimistäni. Saatoin aina nauraa Mistin luimuiluille ja herkkiksen luonteelle, kun vierellä oli kuitenkin äärimmäisen itsevarma ja hupaisa Helmi. Oli aina hauska verrata Helmiä ja Mistiä ja tulla kerta toisensa jälkeen siihen tulokseen, että Helmissä on sitä jotain mitä Mistissä ei ole koskaan ollut. Nyt tuo tiimiä tasoittava ja elävöittävä jäsen on poissa ja toista samanlaista tuskin tulee tilalle. Maailmassa on hivenen vähemmän naurua ja särmää Helmin kuoleman jälkeen.

Kun päätin jättää Helmin heinäkuussa Kuusamoon, en olisi ikinä uskonut näkeväni sitä viimeistä kertaa, sanovani viimeiset hyvästit. Koko tuo kaksi kuukautta, jonka vietin Mistin kanssa yksin Tampereella, tuntui tyhjältä. Jotain tärkeää puuttui. Arki ja elämä tuntui tyhjältä ilman Helmiä. Höpötin aina puhelimessa äidilleni, että Hemppa on tuotava takaisin Tampereelle tai että tulen kohta hakemaan sen takaisin. Ajattelin, että syksyllä jossain vaiheessa saan sen takaisin luokseni ja kestin sen ajatuksen voimalla arkea pelkän pikkuneidin kanssa. Enpä saanut sitä takaisin. En saanut edes nähdä sitä enää. Kuinka julma elämä voikaan olla.

Helmi ei koskaan vaikuttanut sairaalta tai huonokuntoiselta. Äitini kertoi sen saaneen kaksi kertaa eräänlaisen romahduksen, jolloin sen jalat olivat tärisseet eikä se ollut jaksanut tehdä mitään. Muutamassa tunnissa tai yön aikana heikkous oli kuitenkin hävinnyt ja Hemu oli ollut jälleen oma pirtsakka itsensä. En jaksanut juuri huolestua kuullessani noista romahduksista; olihan H jo vanha koira ja vanhoilla koirillakin voi olla välillä heikkoja hetkiä ja jaksamattomuutta. Etenkin kun ensimmäinen romahdus sattui aamutuimaan, kun äitini oli repinyt sen yöuniltaan ajamaan porot pellolta. Olimme kyllä puhuneet, että jos Helmi menee oikeasti huonoon kuntoon tulen Kuusamoon, ja olin jo pyöritellyt ajatusta mennä katsastamaan mummokoiran tilanne. Olin ajatellut Helmin kuoleman jälkeistä viikkoa Kuusamo-visiittini ajankohdaksi ja vahvasti tuuminut tuovani sen tullessani Tampereelle. Toisin kävi: en ehtinyt katsastaa koirani tilannetta tai tuoda sitä takaisin luokseni, mutta Kuusamoon kyllä tulin. Kuin kohtalon ivaa, tulin Kuusamoon päivä Hempan kuoleman jälkeen - liian myöhään siis.

Helmi kuoli perjantai-iltana, syykuun 25.päivä. Se oli ollut päivällä aivan normaali, mutta iltaviiden maissa sen jalat olivat pettäneet pihanarussa ja se oli kannettu sisälle. Äiti soitti minulle kuudelta, että Helmi on taas huonona ja käskin seurailla tilannetta. Varttia vaille yhdeksän. juuri agilitytreeneistä kotiin palattuani, sain soiton itkuiselta äidiltäni: "Helmi on nyt kuollut". Kuin jollain ihmeen kaupalla osasin odottaa kuulevani jotain tuollaista. En ollut kuitenkaan millään tapaa tuntenut koirani kuolemaa tai aavistanut sitä kävellessäni hilpeällä mielellä treeneistä kotiin. En ollut edes ajatellut koiraani hetkellä, jona se jätti maanpäällisen vaelluksensa.

Helmi koki siis luonnollisen kuoleman. Muutaman tunnin se oli vain makoillut ja kuin kuulemma pyytänyt välillä apua, kunnes lopulta sen oli ollut pakko luovuttaa. Äitini oli hetkeä aiemmin soittanut eläinlääkärille, joka oli käskenyt tulla näyttämään koiraa. He olivat olleet juuri lähdössä viemään sitä, kun isäni ja veljeni olivat todenneet, että kyllä tämä taitaa nyt tähän mennä.  Loppuajan Helmi oli hengittänyt raskaasti, mutta ei ollut vaikuttanut tuskaiselta taikka vinkunut tai mitään muutakaan. Se oli maannut omalla pedillään rakkaat ihmiset ympärillään, vetänyt viimeisen henkäyksensä ja kuollut. Isäni kertoi koskettaneensa Helmiä juuri ennen loppua ja tarkistaneensa hengittikö se, jolloin Helmi oli kuulemma värähtänyt, ojentanut jalkojaan, avannut silmänsä ja ikään kuin nauranut - näyttänyt siltä kuin olisi nähnyt jotakin oikein ihanaa. Kuin olisi ollut juuri sillä hetkellä rajalla, matkalla paratiisiin. Minusta se oli kaunis ajatus.

Kuolinsyytä voimme vain arvailla varsin terveen oloisen koiran kohdalla. Todennäköisin vaihtoehto on sydän, kenties sydänkohtaus tai sydämen vajaatoiminta. Helmihän ei jaksanut viimeisiä kuukausiaan aina lenkkeillä ja jo Tampereella sitä piti usein raahata perässä. Enimmäkseen se oli kuitenkin todella hyvässä kunnossa ja aktiivinen, oikea teräsmummo. Siksi näin äkillinen lähtö on yllättävä. Koirathan eivät yleensä kuole itsekseen eikä kukaan osannut odottaa tätä, kun tietää miten hyväkuntoinen Helmi oli. Lähtö oli kuitenkin paras mahdollinen ja arvokas kuolema arvokkaalle, hienolle koiralle. Ei tarvinnut kärvistellä vanhuuden vaivoissa tai kivuissa ja sai elää loppuun asti täysillä. Jos Helmillä jokin sairaus oli, ainakaan se ei näyttänyt sitä tai antanut sen hidastaa itseään. Ja se jos mikä on upeaa. Kuka tahansa toivoisi sellaista lähtöä.

Olin heti sunnuntaina Kuusamossa ja sain nähdä rakkaan koirani. Siinä se lepäsi rauhallisen näköisenä omalla peitollaan pahvilaatikossa. Silitin sitä pitkään, pusuttelin sitä poskeen, nuuhkin sen ihanan tuoksuisia tassuja. Siinä se makasi ja katsoi minua sivusilmällä ja näytti siltä kuin voisi hetkenä minä hyvänsä pyyhkäistä tassullaan silmäänsä - tehdä tempun, jonka se minun kanssani oppi. Oli niin lohdullista nähdä ja tuntea Helmi. Se oli niin ihana, ei ollenkaan kamala tai kuolleen näköinen. Myös Misti sai nähdä ja nuuskia Helmiä, sillä se oli heti Kuusamoon tullessa alkanut etsiä ystäväänsä. Mistinkin piti saada hyvästellä Helmi, joka oli sille niin tärkeä.

Kaivoimme Helmille haudan. Pikkumetsikön reunaan - metsikön, jossa Helmin tarha oli ensimmäisen vuoden ajan ollut. Katajan juureen - Helmi oli syntynyt ja kasvanut tilalla, jota sanottiin vanhaksi katajaksi. Laitoin Helmin viereen kuvan, jossa se oli nuorena koirana nuoren omistajansa kanssa. Mamma on nyt aina Helmin lähellä eikä ikinä jätä tai unohda. Oli tärkeää päästä hyvästelemään Helmi ja uskon, että Helmi tiesi minun tulleen jättämään sille jäähyväiset. Mamma tuli - myöhään, mutta tuli kuitenkin. Tuntui vaikealta katsoa viimeistä kertaa ihanaa koiraani ja piilottaa se peiton mutkaan - pois näkyvistä, mutta ei mielestä. Kannoimme laatikon yhdessä ja laskimme sen maahan. Halusin heittää ensimmäiset mullat - se tuntui oikealta.

Helmillä on ehkä maailman hienoin hauta. Isäni teki liikkeessään sille upean muistotaulun, jonka sitten kiinnitimme kauniin väriseen kiveen. Rustasin tauluun myös runon, kuinkas muutenkaan. Kun isäni kaivoi kivelle paikkaa, mieleeni hiipi lapsekas ajatus, että nyt kaivamme Helmin esiin ja saan sen takaisin luokseni. Ajattelin innoissani, että sieltä se kohta pomppaa ja hyppelee tapansa mukaan terassille. Kaikkea sitä voi ihmisen mieleen juolahtaa.

Helmin kuolema on ollut yllättävän helppo hyväksyä. Olihan se jo vanha koira ja elänyt pitkän elämän ja osasin odottaa sen kuolevan jossain vaiheessa, noin vuoden sisällä. Ehkä sen takia en ole mitenkään lamaantunut surusta vaan pystynyt jatkamaan elämääni. Helmin kuoleman jälkeisen päivän vain haahuilin päämäärättömänä ja itkin vuolaasti. Kun pääsin Kuusamoon, kotiin, jakamaan surun perheeni kanssa, olo helpottui. Etenkin yksin ollessani ja surullista musiikkia kuunnellessani alan helposti hetkeksi itkemään ja totta kai Helmi käy vähän väliä mielessä. Sitä on auttamatta myös miettinyt, että olisiko jotakin voinut tehdä toisin. Jos olisin itse viettänyt Helmin kanssa loppuajan, olisinko huomannut siinä muutosta ja tajunnut viedä sen eläinlääkärille, jolloin mummokoiraa olisi voitu ehkä vielä auttaa. Pahimmalta kuitenkin tuntuu se, että en viettänyt viimeisiä aikoja Helmin kanssa enkä ollut sen vierellä sen kuollessa. Koiran ja omistajan yhteinen matka pitäisi kulkea yhdessä loppuun saakka, mutta niin ei käynyt meille - aivan kuin jotain kallisarvoista olisi särkynyt siinä vaiheessa, kun jätin Helmeni Kuusamoon. Tein sen tietysti sen parhaaksi, vaikka pahalta tuntuikin. Ja onhan parempi, että Helmi sai viettää viimeiset viikkonsa Kuusamossa, missä jokainen päivä mentiin sen ehdoilla ja se sai jakamattoman huomion itselleen. Ja tuollainen luonnollinen nätti kuolema suorilta jaloilta... Eihän tämä tämän paremmin olisi voinut mennäkään.

"Ystävyys ja rakkaus ei kaadu rankimmassakaan tuulessa", näin kirjoitin joskus pienempänä tämän kuvan kohdalle albumiin. Nyt voisin lisätä, että ystävyys ja rakkaus ei kaadu edes toisen kaatuessa.

Nuku hyvin, rakas

"Nyt olen vapaa ja mukana tuulen
saan kulkea rajoilla ajattomuuden.
Olen kimallus tähden, olen pilven lento,
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun.
Ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotan teille hyvää yötä."

Helmi rakas, ihkaensimmäiseni, toteutunut unelmani, varjeltu aarteeni, todellinen helmeni. Kiitos, että olit omani. Kiitos, että olit olemassa. Kiitos, että olit todellinen.

Korpisoturin Helmi 3.3.2003-25.9.2015

Eilisiltana oli Helmeni aika lähteä vehreämmille metsästysmaille. Loppuun saakka virkeänä pysynyt Hemppaseni veti viimeisen henkäyksensä omalla pedillään Kuusamossa perheeni ympäröimänä. Lähtö tuli täysin odottamatta, sillä satunnaisista heikoista hetkistään huolimatta Helmi oli ollut oikein hyväkuntoinen ja pirteä. Eläväinen Helmi sai siis arvoisensa lähdön. Se sai lähteä saappaat jalassa, ilman kipuja, itsekseen. Hienompaa kuolemaa ei koiralleen voi toivoa. Toivon vain niin kovasti, että se olisi tullut vähän myöhemmin, sillä en koskaan ehtinyt hyvästellä. En ehtinyt painaa päätäni viimeistä kertaa sen karkeaan turkkiin ja kuiskata sille, että se saa nyt lähteä. En saanut olla sen vierellä kertomassa kuinka paljon sitä rakastan. Enkä saanut viettää sen viimeisiä kuukausia sen kanssa niin kuin olin kaikki sen 12 elinvuotta viettänyt. Tunnen siitä hirveää syyllisyyttä ja tuskaa, sillä en suunnitellut tällaista loppua. Antaisin mitä tahansa, jos saisin vielä kerran nähdä sen tapittavan minua nappisilmillään, heiluttavan häntäänsä ja puskevan päätään syliini. Antaisin mitä tahansa, jos saisin nähdä Hemppaseni vielä kerran elossa. Olin suunnitellut meneväni pian Kuusamoon ja ottavani Helmin vielä Tampereelle. Olin jo odottanut sen näkemistä. Olin miettinyt, miten se reagoisi nähdessään pitkästä aikaa minut ja Mistin. Olin kuitenkin myöhässä. Helmi piti jälleen kerran huolen siitä, että asiat eivät menneet ihan niin kuin mamma oli suunnitellut. Hönöseni.

Kirjoitan lisää myöhemmin - Helmin ansaitsemalla tavalla. Tällä hetkellä kaikki tuntuu vielä niin epätodelliselta. Menen huomenna Kuusamoon ja hautaamme Helmin sen ikiomaan kotipihaan. Sitten se on lopullista, mutta muistot ja rakkaus jäävät. Niitä ei kukaan voi viedä pois - ei edes kuolema.

Nuku hyvin, Hemppaseni, maailman paras koirani. <3

SM-kisakelpoinen

Viikonlopun aikana yhteensä neljä rataa Takuttien kisoissa. Lauantaina tuomaroi Petteri Kerminen ja sunnuntaina Johanna Wüthrich.

A-rata oli hyvän tuntuinen ja mielestäni ehkä kisauramme parhaimpia ratoja ikinä - ellei jopa paras. Vauhdikkaasti mentiin ja koska vauhti korjaa virheet, loikkasi Misti oikein komeasti toiseksi viimeisenä esteenä olleen puomin alastulokontaktin yli, vaikka kuinka taas huutelin että alasalas. Siitä siis napsahti vitonen ja aika oli jotain -9 ja ihanneaika 46 sekuntia. Tarkempia tietoja ei ole, kun tuloslistalle meille merkattiin vahingossa hylly. Mutta hurjan nätti rata meiltä ja erityisen tyytyväinen olin muurin jälkeiseen ohjaukseeni, jossa ei tarvinnut edes mitenkään vetää Mistiä hypyn yli ja se siitä huolimatta kääntyi tosi tiukasti! :)

B-radalle olin suunnitellut tietyt ohjaukset, vaikka rata vähän päänvaivaa aiheuttikin, mutta itse rata ei mennyt yhtään niin kuin suunnittelin. Tein vähän kökön poispäinkäännöksen, vaikka piti valssata ja yhden hypyn jälkeen piti vaihtaa puolta, mutta se jäi ja ohjasin Mistin jopa vaarallisesti väärän putkensuun ohi oikeaan. Siitä huolimatta onnistuttiin tekemään nolla ajassa -8,71 (ia 47) ja etenemä 4,31 m/s. Tällä irtosi kuitenkin vasta viides sija. B-radalta ei videota valitettavasti ole.

C-rata sitten tosi hieno ja ennen kaikkea huisin nopea. Keinun jälkeisen hypyn rima tuli jostain kumman syystä alas ja Misti jälleen kerran loikkasi puomin kontaktin yli - nyt neiti saa jäädä hetkeksi muistuttelemaan kontakteja piru vie. Tulos siis 10 vp ja sija 13, mutta aika taisi olla reilusta neljästäkymmenestä koirasta neljänneksi paras - huima -13,79 (ia 49) ja etenemä 4,83!!! Puhtaalla radalla olisi irronnut kakkossija. Siis aivan mieletön menijä tuo koira, tekee supernopeita aikoja! :O Muistaakseni maajoukkueeseenkin valittu ohjaaja tykkikoirallaan oli meitä vain parisen sekuntia nopeampi!
Mistillä on varmaan se, että se ei hyppää hirveän pitkälle vaan kääntyy hyvin ja säästää siinäkin aikaa, vaikka on se kyllä muutenkin nopeutunut. C-radasta puuttuu alku, kun puhelin ei ollut kuulemma lähtenyt ekalla kosketuksella kuvaamaan, mutta alussa ollut keppien jälkeinen elämä onnistui hyvin, vaikka sitä kohtaa kovasti arvoin, että mitä teen.

D-rata oli sitten hyppäri ja se oli meiltä kyllä myös loistosuoritus! Nolla ajassa -6,15 (ia 37 s) ja etenemä taas 4,83. Olin erityisen tyytyväinen alkuun: Misti tosi hyvin luki huomaamattomasti tehdyn saksalaisen ja ennen pujottelua oma vastakäännökseni oli hieno ja oikea-aikainen. Ekan putken jälkeen ehdin hyvin juosta toiselle putkelle ja tehdä liikkuvan valssin, joka onnistui hyvin ja Misti syöksyi oikeaan putkenpäähän, vaikka käännös oli maksille aika tiukka ja hankala. Putken jälkeen minun oli taas tarkoitus vaihtaa puolta, mutta unohdin, jouduin päästämään Mistin edelle ja leikkaamaan sen lähimpään putkenpäähän. Videolta huomaa, kuinka Misti alkaa arpoa ja hidastella sen suorittaessa edellä. Putken jälkeen leikkasin Mistin hypylle ja sehän näytti olevan niinikään hidas ratkaisu. Hirveä nopeusero radan alulla ja lopulla!
Tästä opin, että Mistin kanssa ei kannata tehdä takaaleikkauksia tai ohjauksia, joissa koira joutuu ohjaajan edelle, sillä se hidastuu huomattavasti. Parempaa ja nopeampaa jälkeä saadaan, jos olen edellä vedättämässä sitä ja tekemässä valsseja, saksalaisia yms. Nämä hitaaksi osoittautuneet ratkaisut maksoivat kallisarvoisen sekunnin, sijoituimme taas viidenneksi ja hyppyserti meni kakkoselle, joka todella oli meitä vain hieman yli sekunnin nopeampi. Kärkikoirat sijoittuivat kaikki siis saman sekunnin sisään, on se tiukkaa!
Tulin myös siihen tulokseen, että riippuu hirveästi rataprofiilistä kuinka nopeita aikoja Misti saa ja miten se sijoittuu muihin nähden. Erot ovat välillä niin huimia, että sen on pakko johtua osittain siitä.

Näiden kahden nollan myötä meillä on nyt siis osallistumisoikeus ensi kesän SM-kisoihin. Helposti ja nopeasti tulivat, ei voi muuta sanoa! Mutta mikä edelleen parasta, Misti on oikeasti jo erittäin nopea koira ja itse alan olla kohta erittäin hyvä ohjaaja - tai siltä ainakin tuntuu fiiliksen ja tulosten perusteella. :D En olisi ikinä uskonut, että me kyetään tekemään näin kovalla prosentilla nollia ja pääsemään tuloslistalla jo sinne kärkikahinoihin. Jotain on nyt ihan viime kuukausina tapahtunut, jotain merkittävää. Mistin nopeus, oma ohjaaminen... Serkku totesi meidän puhjenneen kukkaan ja jotain sen kaltaista vaikuttaa todella tapahtuneen. Minä liikun ja rytmitän radalla paljon paremmin, menen enkä varmistele ja meno tuntuu jotenkin hyvin vaivattomalta ja helpolta. Tämä tarttuu koiraan, se saa itsevarmuutta ja voi myös vapaammin mennä, kun ohjaus on selkeämpää. Ja minä taas ohjaan ja liikun paremmin, kun käsissä on nopea koira, joka sopii minulle ja kehä on valmis. Tuntuu siis hirmuisen hienolta ja suuntahan tästä on vain ylöspäin! Voi olla, että talvella tulee kisailtua vähemmän mikäli näyttää siltä, että Misti taas arpoo tekonurmea. Silloin ei tulla pääsemään tällaisiin aikoihin, joten turha kauheana kisata eikä niitä SM-nolliakaan tarvitse enää keräillä.

Misti on muuten kisoissa ihan hirveän ärsyttävä. Siis radalla aivan unelma, mutta radan ulkopuolella haukkuva ja riehuva kuumakalle, joka on jatkuvasti äänessä, repii hihnaa, sinkoilee sinne tänne... Siis sen kanssa on aina niin rasittavaa olla kisoissa, kun sitä pitää koko ajan komentaa ja vahtia. Eli kaikessa loistokkuudessa on myös se varjopuoli eivätkä ne kisat meille pelkkää juhlaa ole. :D

Aamutokot ja agility

Kuvasin torstaiaamuna muutamia tokoliikkeitä videolle, jotta vähän nähdään missä mennään noin kuukauden treenaamisen jälkeen. Tykkään ihan hirveästi Mistin innosta ja vauhdista, vitsit tästä tulee vielä niiiiin hyvä! Videolla ohjattu nouto, kiertohässäkkä ja ruutuliike ja taustalla soi tietysti Barbie Girl, mikä jotenkin sopii Mistille. ;)
Kahdesta (itse tekemästäni) ohjatun kapulasta on sitten irronnut toinen laippa, jos joku sitä ihmettelee - true tokoharrastaja ja välineurheilija.

Kävin torstai-iltana Tamskin järjestämässä tokosääntöillassa kuuntelemassa Räsäsen Riittaa ja näyttää siltä, että olen aika lailla oikein ymmärtänyt uudet säännöt ja liikkeet. Tosin uusia juttujakin tuli niin kuin se, että esimerkiksi ohjatussa ja kiertohässäkässä merkit ovat isoja - minähän olen treenannut vain pienillä sankoilla. Ja että ohjaaja ei saa kai pitää hihnaa enää kaulalla ja merkin kiertoon ei saa antaa käsimerkkejä. Tosin kaikki nuo löytyvät niistä säännöistäsäännöistä, joita en ole tainnut edes lukea vielä. Olen keskittynyt ainoastaan liikkeiden opettamiseen, very clever...

Eiliset agilitytreenit olivat erityisen merkittävät, sillä Misti tykitti mennä tähän mennessä ehdottomasti kovinta vauhtia. Totesinkin treenien jälkeen koutsille, että tätä olen odottanut kolme vuotta; mulla on nopea koira! Siis voi tsiisus kun se meni lujaa, siis aivan sairaan lujaa - tuolta ne todelliset tykit näyttävät ja varmaan myös tuntuvat, sillä Misti alkaa olla yksi niistä. :) Onhan tämä tehnyt toki tuloaan, mutta että se oikeasti pääsee noin mahdotonta vauhtia!
No, vauhti kyllä myös korvasi virheet, sillä niitähän tuli kun neiti oli niin kierroksilla, että ei oikein kuunnellut ja syöksyi ihan minne sattuu. Sille jäi mm. päälle mennä putkeen A:n sijasta, vaikka kuinka ajoissa jaakottelin - lopulta koutsi joutui tukkimaan putken suun. Tavallaan yllättävää, että Misti ei pehmeänä koirana tarjonnut mitään muuta vaihtoehtoa, vaikka putkeen meno oli selvästi ei-toivottavaa. Aksassa siinä ei ole kyllä pehmeydestä tietoakaan! Saatiinpa taas nauraa eikä haitannut yhtään, sillä tuo nopeus oli jotain aivan uskomatonta ja todellinen työvoitto. Ja minä ehdin nopeajalkaisena hyvin ohjaamaan Mistiä, joten ehtimisen puolesta ei ainakaan pitäisi tulla ongelmia.

Läheltä liippaa

Sunnuntaina siis Nokialla kisaamassa kolmen startin verran. Tuomarina uusi tuttavuus Johanna Wuthrich, joka oli tehnyt sellaiset radat, että sai mielestäni vähän vääntää linjojen kanssa ja oli muutama vaikeahko hyppykulma. Eivät ehkä niitä meille sopivimpia tai mieluisimpia ratoja.  Ja oli vähän kuumottavaa startata ihan alussa taas, kolmansina, kun ei tutustumisen jälkeen saanut enää yhtään miettiä ja muistella rataa. Mutta selvisin siitäkin!

C-radalla aloitettiin ja se oli hyppyrata. Ehkä päivän helpoin rata, mutta jätin heti kolmoshypyllä valssin kesken ja rima tuli alas. Ja sen jälkeen Misti ajautui neloshypyn väärälle puolelle - se olikin sellainen kohta, että tarkkana sai olla, jotta sai oikealle puolelle. Pari rimaa taisi vielä tippua matkan varrella. Tuo alku meni ihan omaan piikkiin, kun en tehnyt mitä suunnittelin, vaikka alun linjat olivat kieltämättä haastavia. Koira tuntui vähän jähmeältä, hitaalta ja arpoi hypyillä ja se harmitti.

B-rata oli ihan siisti suoritus ja siltä nolla ajassa -9,17 (ihanneaika 49 s) 4,27 etenemällä, joten suhteellisen reippahasti mentiin, vaikka Misti ei vieläkään kulkenut parhaalla mahdollisella tavalla ja nopeudella. Alussa se kulki ihan hyvin, mutta sitten itse jotenkin unohdin keppejä seuraavan hypyn jälkeen valssata ja jouduin leikkaamaan sitä seuraavalle hypylle, jolloin Misti ajautui väärälle hypylle ja oli todella lähellä hypätä sen, niin sitten karjaisemalla pelastin tilanteen. Tämä ehkä hidasti Mistiä ja teki sen varovaiseksi, raasu. Puomilla se myös jotakin arpoi ja hidasteli. Eli vähän tuollainen pelastelunolla, mutta muuten minusta ihan kiva rata! Sijoituttiin neljänsiksi taas noin 30 koirakon luokasta ja jos "serteissä" mietitään niin kun sekunnin nopeammin oltaisiin menty, olisi napsahtanut toinen serti. Ja siinähän se reilu sekunti olisi jo saatu pariinkin kertaan pois, kun ohjaaja olisi muistanut valssata eikä olisi tullut tuota kiemuraa ja läheltä piti-tilannetta väärällä hypyllä... Ei kuitenkaan harmittanut, sillä en olisi tuollaiselta pelastelun makuiselta radalta edes halunnut mitään sertiä. Hieno rata sen olla pitää. ;)

A-rata oli meiltä kyllä tosi makee ja nyt oli Mistillä hyvä vauhti ja hyppytekniikka. :) Alun neloshypylle tehty takaaleikkaus(?) onnistui tosi kivasti ja muutkin kohdat radalla olivat oikein hienoja. Harmittavasti sieltä sitten yksi rima tippui, kun tein jotain puolivalssia ja Misti ehkä hämääntyi, että mihin tässä ollaan menossa. Tai en tiedä, ehkä se vaan muuten tippui. Ei muita virheitä, joten 5 vp ja sillä sija 7. Aika oli upea -11,31 (ia 48) ja etenemä 4,55. Nollalla oltaisiin voitettu ja saatu serti, sillä aika oli toiseksi paras ja hävittiin yhdelle supernopealle bortsulle ajassa vain joitain sadasosasekunteja.  Hetken aikaa harmitti tuo rima, sillä tuolla radalla olisi kelvannut voittonolla ja serti ottaa, mutta aina ei voi voittaa!

Mutta siis todella läheltä liippasi taas: B-radalla serti jäi reilun sekunnin päähän ja A-radalla riman päähän. Näin pienestä on agility kiinni ja siksi tämä laji onkin aika mieletön. Ja vielä mielettömämpää on, kun siinä sattuu aina välillä pärjäämään. Ja olen kyllä hurjan tyytyväinen nykytilanteeseen, jossa Misti alkaa tehdä kärkiaikoja ja päästä korkeammille sijoille. Koska tämä on näin pienestä kiinni, en epäile enää yhtään etteikö meillä olisi mahdollisuuksia pärjätä ja saada ne puuttuvat sertit ja vaikka mitä muuta. :) Ja on niin ilo mennä koiran kanssa, joka kulkee lujaa ja hyppää rennosti ja menee juuri sinne minne ohjataan. Ja on tietysti ilahduttavaa huomata, kuinka paljon me tehdään nykyään nollia ja nollaprosentti toivon mukaan paranee, mikä tarkoittaa sitä, että ohjaus ja meno paranee. Tsiisus, en voisi olla tyytyväisempi!

Parasta just nyt

Täytyy sanoa, että toko tuntuu ehkä parhaimmalta ikinä! Harppaus voittajasta erikoisvoittajaan ei vaikuta kovinkaan suurelta ja ollaan taas oikein mukavasti edistytty liikkeiden parissa - nyt olen jo alkanut yhdistellä palasia toisiinsa. Nimittäin ehkä ensimmäisiä kertoja ikinä olen kunnolla joutunut pilkkomaan liikkeet osiin, sillä evl-liikkeet ovat sen verran monimutkaisia, pitkiä ja useista osista koostuvia, ettei niitä yksinkertaisesti pysty opettamaan kokonaisena. Olen esimerkiksi erikseen muistutellut merkkiä ja tehnyt ohjattua omana juttunaan. Niinikään erikseen opetin Mistille merkin kierron ja noutohässäkän.
Vasta tällä viikolla olen alkanut tehdä ohjattua noutoa kokonaisena liikkeenä ja käskenyt Mistin merkin taakse seisomaan ja siitä joko oikealle tai vasemmalle kapulalle. Tämä sujuu hienosti, mitä nyt paikka merkin takana vielä vähän elää. Haluan siis Mistin seisomaan täysin suoraan merkin taakse, jotta keskimmäinen kapula jäisi ns. sokeaan pisteeseen eikä koira edes oikeastaan näkisi sitä. Misti hakeutuu kyllä merkin taakse ja kosketusalustalle, mutta meinaa kiertää merkin kokonaan. Jotenkin sille pitäisi saada iskostettua oikea liikerata, jolla se pyörähtäisi just eikä melkein merkin taakse. Se nimittäin osaa huomautuksella itse korjata paikan ottamalla vauhtia kosketusalustalta ja siten pyöräyttämällä kroppansa suoraan.
                                       Torstain agilitykisoissa Mistikin tuli kuvatuksi. :)

Ruutuliike, merkittömäksi merkiksikö ne sitä nyt kutsuvat, on kyllä todella näyttävä. Siinä on niin vauhtia ja asennetta, kun Misti juoksee ympyrään ja siitä ruutuun! :) Misti hahmottaa ympyrän hyvin, mutta tajusin, että eihän se kokeessa välttämättä juuri näy niin kuin ei ympyrän keskikohtakaan. Niinpä ajattelin, josko opettaisi ympyrän vähän niin kuin eteenmenona, että koira vain juoksisi tikkusuoraan eteenpäin ja käskystä pysähtyisi. Olen nimittäin ymmärtänyt, että sitä ympyrää ei välttämättä merkata mitenkään selkeästi. Tuollainen eteenmenotyylinen ympyrään hakeutuminen voisi olla turvallisempi ja vähemmän altis virheille. Tänään itse asiassa jo harjoiteltiin tuolla uudella tyylillä ja alkoi jo sujumaan hyvin, joten tätä varmaan jatketaan! 

Kiertohyppynoutohässäkkä on myös alkanut hahmottua eikä tunnu enää kovin kauhealta. Misti osaa hienosti kiertää merkin ja palata takaisin päin kosketusalustalle - myös istuminen, maahanmeno ja normi stoppi onnistuvat siinä. Lisäksi Misti tajusi hetkessä noudon jujun ja tasan tarkkaan lähtee oikealle kapulalle ihan vain tuo-käskyllä ja käsimerkillä joko oikealle tai vasemmalle. Hypyn kautta ei olla vielä tehty, kun ei ole hyppyä, mutta se tuskin tulee olemaan mikään ongelma.

Lähinnä ollaan siis tehty juttuja, jotka ovat olleet meille vieraita tähän asti. Seuraamista ollaan hinkkailtu myös ja nyt ollaan saatu jo tosi säpäköitä ja tiiviitä käännöksiä oikeaan ja vasempaan niin normaalikäynnissä kuin juoksussa. Myös juoksusta pysähtymiset alkavat onnistua. Olen tehnyt käännöksiä palkintokanafileen voimalla, toimii! Zetaa pitäisi taas vaihteeksi tehdä, vaikka eipä siinä mitään ongelmia ole ollut.

Kunhan saan kaikki liikkeet kasattua, tehtyä kiertohyppynoutohässäkkää hypyillä ja treenattua muutaman kerran paikkamakuuta- ja istumista sekä tietysti muistuteltua niin sanottuja vanhoja tuttuja liikkeitä, saatetaan alkaa olla valmiita kokeeseen. Kokeisiin luulisi nyt pääsevän melko helposti, joten saatan aika lyhyelläkin varoitusajalla ilmoittautua johonkin. Mitään kiirettä ei kuitenkaan ole - nautitaan nyt, kun minäkin olen kerrankin ihan fiiliksissä tokosta ja se tuntuu kaikkea muuta kuin pakkopullalta. En ole ehkä ikinä nauttinut tokon treenaamisesta niin paljon kuin nyt ja samaa voisin sanoa Mististä, kun sen silmien paloa ja suunnatonta vauhtia katsoo.
Olen näitä evl-liikkeitä opettaessani kehittynyt taas ihan hurjasti kouluttajana eikä minkään opettaminen tunnu erityisen vaikealta. Työlästä ja aikaavieväähän toko on, mutta ei se välttämättä kovin vaikeaa ole. Ja nyt kuitenkin panostan tekniikkaan todella paljon, sillä aiemmin jotkut liikkeet ovat voineet olla teknisesti vähän sinne päin. Tai se riippuu aina siitä, kuinka jaksan tekniikkaa hinkata.

Agilitytreeneissä on myös alkanut kulkea aivan uudella tavalla - heti kun saa kevyissä vaatteissa kivassa säässä kirmailla radalla, on tunnelma katossa ja hyvin kulkee! Pari viikkoa sitten treeneissä tehtiin hurjan onnistunutta settiä suht haastavalla radalla, mutta ikävä kyllä siitä ei tullut videota. Viime perjantaina sitten saatiin jo videomatskua, josta koostin videon. Tuntuu ja näyttää, että treeneissä sujuu aina paremmin kuin kisoissa. Okei, koira ei pysy niin hyvin ehkä käsissä kuin mitä kisoissa tuntuu pysyvän, mutta itse ohjaan treeneissä paremmin ja koirakin kulkee lujempaa. Olin oikein tyytyväinen näihin meidän suorituksiin, jotka näyttävät videollakin hyvältä ainakin omasta mielestäni. Eikä koutsillakaan ole nykyään enää niin paljon korjattavaa, että kyllä sitä kehitystä on tapahtunut!
Minulle alkaa hahmottua koiran ponnistuspaikka, koiran kulkema linja ja alan muistaa, että varpaiden suunnalla voi helposti näyttää koiralle mistä ponnistetaan. En enää kovin usein jää koiran tielle vaan tajuan liikkua sen verran ajoissa, etten töpeksi Mistin edessä. Muuta en oikein osaa tähän analysoida, mutta kyllä sitä aina treeneissä hoksii kaikenlaista!