Kun kaikki hajoo

Tavalla tai toisella anyway. Leijonat putosi puolivälierissä, mikä oli vääryys ja pettymys. Ei päästy helatorstaina tokokokeeseen, kun Misti aloitti tiistaina juoksut. Harmitti kun piti perua kiven alla oleva koe, mutta ehkä parempi niin - tuskin me oltaisi sieltäkään ykköstulosta saatu. Sunnuntaina ja eilen päästiin kuitenkin aksakisoihin. Se hyvä puoli on kyllä kolmosissa olemisessa, että juoksunartutkin saavat kisata. Siihen se hyvyys sitten jäikin, ainakin sunnuntain osalta. Olin ilmoittanut Mistin kokonaiseen neljään starttiin ja ajatellut, että kyllähän nyt ainakin joillain radoilla onnistaa, mutta mitä vielä, yhdelläkään ei onnistuttu. Eka ja vika rata hajosivat aivan totaalisesti, koira ei pysynyt käsissä käytännössä yhtään hyppien kaikki mahdolliset hypyt mitä löysi. Ekalla radalla tuli ainakin jokunen ohitus ja kaikkea muuta säätöä, vikalla radalla koira päätti ohittaa alun kaksi ensimmäistä estettä, jotka olivat täysin suorassa linjassa - siis aivan tavallinen alkusuora ja Misti painelee esteiden ohi. Kyllä vitutti (en jaksa nyt edes sensuroida näitä ilmauksia) mutta jatkettiin rata loppuun ja niinhän sielläkin kaikkein ahtaimmissa kohdissa ja hyppykiemuroissa Misti otti ylimääräisiä hyppyjä. Okei, en varmaan osannut sitä niissä kunnolla ohjatakaan, mutta yhtä kaikki täyttä kuraa. Loppu sentään meni sitten hyvin.
Kaksi keskimmäistä rataa oli silleen ihan ok: toisella tuli aika alussa rima jostain syystä alas ja päätin sitten vitosen ollessa alla kokeilla yhteen kohtaan sellaista vaikeampaa ohjausta (tai siis aika perus valssia, mutta sen takana oli heti hyppy joka piti viedä takaa ja tuollaiset valssit on muutenkin mulle tosi hankalia ajoittaa), joka ei sitten onnistunut ja Misti hyppi hypyn väärin päin. Onneksi olin sentään tutustumisessa tajunnut, ettei tuo ohjaus tule onnistumaan ja aikonut viedä sen toista (pitempää) kautta. En muista tuliko sillä radalla varsinaisesti muuta ihmeellistä.
Toisella "ok"-radalla Misti jätti kepit kesken, vaikka sen vieressä normaalisti juoksin eikä siinä mitään ihmeellistä ollut. Kyllä taas vitutti tuollainen virhe, ja olikohan tällä radalla sitten putki-A-erottelu, jossa Misti meni (väärin) putkeen, vaikka yritin ajoissa huudella A:ta.

Eniten ärsyttää se kuinka pahasti radat hajosivat eikä pakka pysynyt käsissä yhtään. Meillä on nyt vasta kolmosluokassa alkanut hajoamaan nämä radat, sujuvuus katoamaan, hyllyjä tulemaan... Jokaisen radan jälkeen hävetti ja tuli niin sellainen huonouden tunne. Kellään muulla ei varmaan mennyt niin huonosti tai tullut sellaisia virheitä ja hajoamisia kuin meillä. En kyllä tykännyt itse radoistakaan: koko ajan piti kääntää ja vääntää koiraa, mikä on sinänsä ihan ok, mutta noilla radoilla kaikki esteet olivat hirveän lähekkäin ja hankalissa kulmissa. Oli myös pitkiä vientejä mutta sitten tosiaan sellaisia, että piti paukuttaa takaakiertoja tyhmissä paikoissa. Tuomarina oli tosiaan Eeva-Liisa Pohjanen, jonka radat eivät tosiaan olleet mitään omia suosikkejani. Olin kyllä saanut suunniteltua ihan toimivat ohjaukset radoille, mutta ei sitten vaan onnistunut. Sekin varmaan vaikutti, että Misti on taas ulkokentällä nopeampi niin en ole tottunut siihen, kuinka lujaa se pääsee. Lisäksi se on niin hemmetin paljon estehakuisempi kuin ennen, siis liiankin kanssa jo, kun se hyppii vääriä hyppyjä pelkästä hyppimisen ilosta. Mua ei kyllä paljon ilostuta tällainen.

Eilen saatiin lisää vituttamisen aihetta, kun käytiin omissa kisoissa juoksemassa agi ja hyppäri. Tuomarina oli Anne Savioja, jonka radoille oli oikein mielenkiintoista mennä. Agirata oli sellainen semi, ei mikään ihan hirveä, mutta tarkkana sai olla. Ja meillä meni ihan mielettömän hyvin! Ihan tajuttoman sujuva rata, jossa ohjaukset onnistuivat ja kiinnitin ehkä paremmin huomiota rytmitykseen ja koiraan. Misti meni todella hyvällä vauhdilla ja oltiin ihan viimeisiiin hyppyihin asti tekemässä nollaa. Sittenpä Misti-neiti ottaa putken jälkeen verrattain kaukana olleen väärän hypyn ja hyppää sen, vaikka yritin huudella jotakin. Kukaan muu ei hyppinyt tuota eikä olisi pitänytkään, mutta Mistihän se sinne posotti mennä. Toruin kyllä sitä sitten jo radalla siitä, että ei tässä helvetti nyt mihin sattuu pidä mennä. Voi sitä pettymyksen ja ärsytyksen määrää, olisin voinut karjua ja hyppiä tasajalkaa. En pystynyt kehumaan koiraa tai mitään, ketutti niin valtavasti. Siis niin huippuhyvä rata, joka sitten aivan lopussa hyllyttyy tuolla tavalla. Joku voisi sanoa, että mun pitäisi olla iloinen muuten niin sujuvasta ja hyvästä radasta. Tavallaan olenkin, mutta suuttumus tuosta hyllystä on sen verran paljon väkevämpää, etten pysty iloitsemaan. Se hylly tavallaan pilasi ihan kaiken, kaiken. Oltaisiin saatu hienolta radalta hieno, ansaittu, hyvässä ajassa tehty nolla, mutta hyllyn kanssa sillä hienolla radalla ei ole mulle enää mitään merkitystä. Ärsytystä lisää se, että tuolla nollalla oltaisiin ehkä voitu saada agilityserti. Videolta sekunteja laskiessa (piinasin itseäni vielä oikein lisää) näytti siltä, että Misti oli suunnilleen yhtä nopea sertin napanneen koiran kanssa, ehkä nopeampi, ehkä hitaampi, mutta samaa luokkaa. Joka tapauksessa oltaisiin ylletty varsin lähelle sitä. Laskeskelin huvikseni videolta Mistin ajaksi noin 41-43 sekuntia ja sertin saaneen aika oli vähän reilut 41 s. Ihanneaika oli 49. En ole aikoihin ollut näin ärsyyntynyt agilityn suhteen, tämän nollasta hyllyyn-radan jälkeen tuntui paljon pahemmalta kuin sunnuntain totaalifloppiratojen jälkeen. Ei pitäisi, mutta niin vain tuntui, tuntuu.

Hyppäri meni myös hienosti, yksi rima tuli alas syystä että en tiedä. Olisinko ollut koiran tiellä, vaikea sanoa. Tämä ei ehkä tuntunut niin kivalta, vaikka kivaltahan se näytti, ehkä muutamat valumiset teki siitä vähemmän mukavan tuntuisen, kun taas agiradalla Misti ei valunut oikeastaan missään kohdissa. Tällä radalla oli alku aika vaikea, kun toinen este oli takaakierto ja siitä putkeen ja siitä piti ehtiä toiseen paikkaan, minkä vuoksi takaakiertoa ei voinut ohjata miten sattuu. En luottanut Mistiin siinä, että olisin mennyt kakkoshypyn taakse ja vetänyt sen hypyn ohi, koska oltiinhan se nähty kuinka Misti hyppii kaikki mahdolliset hypyt. Ja jos olisin kääntynyt yhtään liian aikaisin, M olisi varmaan hypännyt kakkosen väärin päin. Niinpä jäin ykkösen ja kakkosen väliin, ohjasin koiran hypyn taakse ja sitten vedin sen kakkosen ja minun välistä putkeen. Lopussa piti vielä ehtiä samaisen putkeen jälkeen viemään koira takaakiertoon. Mutta oikein hyvä rata kyllä tämäkin, 5 vp ajassa -3,44 (ihanneaika oli tässä 42 s) ja sijoitus 9. Tällä tuli paljon hyllyjä toisin kuin agiradalla.

Tajusin näiden kisojen jälkeen kuinka vääristynyt asenne mulle on syntynyt koiraharrastuksen suhteen. Suoritus ei enää merkkaa niin paljon tulos. Haluan kaiken tai en mitään. Hyvä suoritus ei kelpaa, jos sen johdosta ei tule hyvää tulosta. En pysty aidosti (jos ollenkaan) iloitsemaan onnistumisista, jos en saa sitä mitä olen lähtenyt hakemaan (nollaa tai ykköstulosta). Lisäksi harrastan nykyään paljolti vaan kisat tähtäimessä, ainakin tokoa. En treenaisi tokoa todennäköisesti ollenkaan, jos en kisaisi. Jos ja kun Misti jonain päivänä valioituu tokossa, laji aika varmasti jää. Agia nyt voin vielä harrastaa ilman kisaamista, kun se on niin hauskaa ja koiran henkireikä. Siinä missä suurimmalle osalle tärkeintä on matka, minulle se on määränpää. Tai oikeastaan molemmat, koska en halua päästä määränpäähän keskinkertaisella matkalla (suorituksilla).
Jos kisojen jälkeen enemmän ärsyttää ja tuntee pettymystä itseen ja koiraan kuin on hyvällä fiiliksellä, ei olla oikealla polulla. Silloin on jotakin niin sanotusti napsahtanut virheasentoon ohjaajan pääkopassa, kun kisaa pipo kireällä ja hampaat irvessä eikä mikään muu kuin täydellinen onnistuminen enää tyydytä. Esimerkiksi eilisen nolla-agilityradan jälkeen olisin ollut ihan mielettömän tyytyväinen, mutta yksi ylimääräinen hyppy sai minut ihan mielettömän tyytymättömäksi, vaikkei mikään itse suorituksessa sinänsä muuttunut. Ja kun kisaa korkeammalla tasolla ja ylimmissä luokissa, ei niitä täydellisiä onnistumisia enää vain voi saada niin suurella prosentilla kuin alemmissa luokissa. Tai ei me ainakaan, kun ollaan vasta muutama vuosi harrastettu ja oltu koiraympyröissä mukana.

Toivoisin, etten olisi tällainen - kunpa osaisin vain nauttia hienosta koirasta ja hienosta harrastuksesta ja hymyillä jokaisen suorituksen jälkeen. Koska jos tämä itku ja hampaiden kiristys kisojen jälkeen jatkuu, täytyy alkaa vakavasti miettiä koko kisaamisen lopettamista. Mietin sitä jo hetken aikaa. Jos sama meno jatkuu, pilaan vain suhteeni Mistiin, vien Mistin varmuuden ja ilon kisoissa - juuri sen varmuuden ja ilon, jonka sille onnistuin aikoinaan kaivamaan. Toisaalta, jos lopetan kisaamisen, lopetan todennäköisesti koko harrastamisen ainakin suurimmalta osin. En voi tehdä niinkään, koska Misti ansaitsee saada harrastaa ja touhuta aktiivisesti. Ja kun miettii kuinka pitkälle me ollaan päästy, opittu niin paljon uutta ja kuljettu hitonmoinen matka yhdessä, olisi hirveätä tuhlausta vain heittää se kaikki pois ja lopettaa. Taukoa ainakin nyt ehkä pidetään agilitystä. SM-haaveet hautasin onneksi jo jokin aika sitten, kun tajusin, että turha yrittää tahkota enää tässä vaiheessa niitä nollia ja kuitenkaan itse geimeissä ei olisi mitään menestymismahdollisuuksia. Ja olisihan se ilmokin aika kallis.
Mutta valehtelisin jos väittäisin, että samalta tämä touhu tuntuu kuin ennen. Koska ei se todellakaan tunnu. Ennen oli vain hauska harrastaa ja kehittyä, mutta nyt kaikki pyörii kisaamisen ja edistymisen ympärillä. Ja hauskinta tässä on se, etten mä ole mikään kilpailuhenkinen ihminen - mulla ei ole mitään halua voittaa muita ja olla parempi kuin muut. Mulla paremminkin on aina ahdistanut palkintojenjaossa, jos ollaan voitettu tai sijoituttu. Mieluummin olen sellainen näkymätön menestyjä, joka janoaa vaan tuloksia. Huipputuloksia huippusuorituksilla. Kun tavoite on tämä, voiko muuta odottaa kuin pettymyksen tunnetta epäonnistumisen hetkellä. Ei, ei ainakaan ennen kuin opin saamaan pienemmistä asioista voimaa ja iloitsemisen aihetta - kipinää.

Leijonien MM-2015 kisabiisi Kipinän hetki on täten meille varsin sopiva ja kertoo juuri siitä, mikä on tärkeää ja tavoiteltavaa elämässä. Ei se maaliin pääseminen, vaan täysillä heittäytyminen ja kaiken vaadittavan tekeminen. Se on se fiilis mitä etsit. Se kipinän hetki.


"Heittäydy täysii
Mitä ikinä teetkin
Ja elä nyt missä ikinä meetkin
Silmissä kipinän hetki
Heittäydy täysii
Siihen mikä on tärkee
Ja teen sitä missä sulle on järkee
Silmissä kipinän hetki
Teen mitä se vaatii
Vaik en pääsis ees maalii
Se on se fiilis mitä etsit"