What if I lose myself - and my dog

Joulu ja vuodenvaihdos oli ja meni. Oltiin Kuusamossa kokonaista kolme viikkoa eikä tehty koirien kanssa mitään kummempaa - nautittiin vaan maaseudun rauhasta, lumesta, juhla-ajasta, perheen ja ystävien näkemisestä ja kotona olemisesta. Pidän Kuusamoa ja Pohjois-Suomea edelleen pitkälti kotinani, koska sinne on niin vahvat tunnesiteet ihmisten ja elettyjen vuosien osalta. Vaikka viihdynkin Tampereella ja olen varsin tyytyväinen elämääni, välillä tuntuu siltä kuin eläisin jonkun toisen elämää. Eihän tämä kenenkään toisen elämää ole, mutta toisenlaista elämää kyllä. Elämäni ja arkeni on muuttunut melko paljon, jos vertaa tilannetta vaikkapa vuoden takaiseen. 

Liekö syynä sitten tämä elämänmuutos, mutta fakta on nyt se, että en ole ehkä ikinä aiemmin ollut näin välinpitämätön koiraharrastusta kohtaan. Ei huvita treenata tai kisata tai miettiä mitään koiriin liittyvääkään. Koirien kanssa on kiva lenkkeillä, niitä on ihana silitellä ja hellitellä ja olla niitten kanssa rennosti kotona, mutta siihen se jää. Olen yrittänyt kiinnostua koiraharrastuksesta uudelleen, mutta en valitettavasti voi pakottaa itseäni innostumaan ja kiinnostumaan siitä, vaikka kuinka haluaisin. Ja uskokaa huviksenne, että haluaisin kyllä. Haluaisin takaisin sen palavan innon ja energian mitä koin tätä harrastusta kohtaan. Haluaisin miettiä treenikuvioita, motivoitua onnistumisista, menestyä kisoissa ja kokeissa... Mutta ei, jostain syystä en vaan pysty siihen. Koulunkäynti ja tenttikirjojen lukeminen kiinnostaa tällä hetkellä enemmän kuin treenaaminen Mistin kanssa, mikä tuntuu hirmuisen pahalta. Hullua kyllä, olen saanut tenteissä pärjäämisestä samanlaista motivaatiota ja hyvän olon tunnetta kuin aikoinaan kisoissa menestymisestä. Ihan oikeasti, ampukaa minut. Ehkä tämä on jonkun ylemmän voiman tapa kertoa, mikä on tällä hetkellä tärkeää (= opiskelu ja niissä edistyminen). Ehkä into koirapuolellekin palaa vielä - toivottavasti kuitenkin pian, sillä koiran elämä on rajallinen ja haluan saavuttaa tuon kultakimpaleen kanssa vielä vaikka mitä. Sitä paitsi Misti on tällä hetkellä parhaassa iässä ja siinä näkyy nyt kaikki se työ ja aika, mitä olen siihen käyttänyt. En halua tuhlata sitä - enkä etenkään tuon koiran elämää, joka on niin äärimmäisen arvokas. 

Misti täyttää muuten huomenna 4 v. Onnea rakas, parempaa koiraa en olisi voinut toivoa! Oma ihana pikku minttuseni <3

Tänään kuitenkin kuin jollain ihmeen kaupalla teki mieli käydä treenaamassa tokoa ja tuo harvinainen hetki oli pakko hyödyntää. Oikein hienosti ja innokkaasti Piipa tokotteli menemään, mutta tunnari on oikeasti hajalla. Misti maistelee vähän kaikkia ja tuo useasti väärän, mutta yritetään muistutella sitä mieleen. Muuten ihan nättiä työskentelyä. :) Ilmoittauduin tänään myös kokeeseen helmikuun loppupuolelle ihan jo senkin takia, että tulisi treenattua edes jonkin verran. Toivottavasti saadaan koepaikka, ettei treenaaminen taas täysin lopahda. Viime kokeestakin on jo hirveästi aikaa ja silloin jäi melko pienestä kiinni ykköstulos, että pakko aktivoitua ja lähteä yrittämään uudelleen!

Agilitykisoihin olisi tarkoitus mennä viikon päästä. Monta kuukautta siitäkin, kun kisattiin aksaa. Aksasta vielä sen verran, että ollaan käyty ahkerasti omissa ryhmätreeneissä ja vaikka onkin monesti ärsyttänyt lähteä treeneihin, niin on kuitenkin ollut kiva treenata ja juosta rataa. Vaikka ohjaaminen onkin välillä ihan surkeaa niin saadaan usein tehtyä myös oikein hyviä pätkiä. Ja Mistihän osaa tosi hienosti. :) Kuusamossa ollessa käytiin kerran meidän entisen porukan treeneissä. Jännä juttu, mutta siellä käydessä sisälläni syttyi pieni innostuksen kipinä. Tuntui taas siltä kuin ennen. Siltä kuin piti.