Mitäs me uudet manselaiset

Ollaan asuttu kohta viikko Tampereella. Pohjoinen jätettiin taakse sunnuntaina ja matkattiin kohti uutta ja tuntematonta. Täytyy sanoa, että näen Tampereen nyt aivan uudessa valossa ja olen itse asiassa tykästynyt tähän kaupunkiin. Meidän asuinalue on aivan täydellinen, täydellinen. Asutaan luhtitalon kolmannessa kerroksessa, hurjan rauhallisessa ja hiljaisessa taloyhtiössä, loistavien lenkkipolkujen ja ulkoilumaastojen läheisyydessä. Lenkeillä olen ihastellut etelän eksoottisia metsiä ja kuljeskellut koirien kanssa juurikkoisilla poluilla metsän hämärässä. Täällä metsät ovat sammaleisia ja vehmaita, eivät ollenkaan niin kuin pohjoisen karut mäntymetsät. Maasto on valitettavasti aivan yhtä vaikeakulkuista - hieman toisella tavalla vain.

Ollaan koirien kanssa käveleskelty ympäriinsä ja tutustuttu paikkoihin. Itse olen yrittänyt opetella bussilinjoja ja tehdä vähän suunnitelmia koulun suhteen. Lisäksi olen tutustunut ihmisiin ja tullut siihen tulokseen, että tamperelaiset ovat yleisesti ottaen todella mukavia! Täällä ihmiset tervehtivät toisiaan, hymyilevät herkemmin toisilleen ja auttavat ja neuvovat muita. Autoilijatkin päästävät jalankulkijat suojatien yli - Kuusamossa totuin siihen, että suojatien reunassa sai odottaa vaikka kuinka kauan tienylitystä ja siitä huolimatta sopivassa kohdassa vain rynnätä tien yli ja toivoa, ettei jäisi auton alle. En ole siis ihan vielä tottunut tähän huomaavaisuuteen, vaan jään helposti odottamaan autovirran laantumista. Huh, on täällä kyllä aivan eri meno.

Tällä hetkellä en kaipaa kotikonnuille yhtään, vaan olen utelias tutustumaan Tampereeseen paremmin ja näkemään viihtyykö pohjoisen tyttö todella etelässä. Pohjoissuomalaisen syvin olemus ei ole kuitenkaan vielä kadonnut minnekään, sillä kaikista mieluiten täälläkin lähden koirien kanssa rauhalliselle metsälenkille - ja puhun totta kai omaa murrettani, vaikka pelkäänkin sen jossain vaiheessa hiipuvan hiljalleen pois.

Sittenpä siihen tärkeimpään ja ehkä kutkuttavimpaan aiheeseen: Miten koirat ovat ottaneet elämänmuutoksen? Ja vastaus on, että paremmin kuin olisin osannut ikinä toivoa! Sekä Helmi että Misti ovat olleet alusta saakka kuin kotonaan; ne ovat nukkuneet, rentoutuneet, haistelleet innoissaan uusia hajuja ja tallanneet Tampereen metsäpolkuja ja kävelyteitä. Tytöt ovat olleet alusta saakka lyhyitä tai pitkiä aikoja keskenään kotona, keittiössä, ja mitään ei ole tuhottu tai syöty eikä kämpässä ole toivon mukaan haukuttukaan. Helmikin uskaltaa hienosti liikkua lattioilla ja portaissa ja näyttää siltä kuin olisi asunut kaupungissa aina. Mutta ei, karjalankarhukoira Helmi, 11,5 v., on asunut koko elämänsä ajan ulkokoirana maalla Kuusamossa, kunnes muutti vanhoilla päivillään Tampereelle kerrostaloon. Niin mieletön elämänmuutos ja koira ei ole moksiskaan, on se niin mainio! <3 Kaikkien epäilyt osoittautuivat turhiksi, kuten tiesinkin, ja Helmi on todistanut luulot vääriksi. Vaikka kyllähän minä aina tiesin, että se sopeutuu kyllä. :) Etenkin Helmi vaikuttaa hurjan onnelliselta päästessään viimein viettämään lokoista sisäkoiran elämää, Misti ehkä kaipaa elämisen ääntä ja vapautta päästä omalle pihalle silloin kun huvittaa, mutta hyvin silläkin on mennyt. Tervepäisiä tyttöjä!

Treenattu ei olla yhtään, pitäisi yrittää löytää jonkinlainen treenikenttä tokoilua varten, mutta agilitykisoihin ollaan menossa viikon päästä. Kenttä on tuossa parin kilometrin päässä, niin aivan ehdottomasti mennään juoksemaan pari rataa, vaikka taukoa agilitystä on ollut. Mutta eihän tuollaista tilaisuutta voi olla käyttämättä hyväkseen, herranjestas - ennen lähimmät kisat olivat kahdensadan kilometrin päässä, nyt kahden kilometrin. Niin luksusta!
Kuvat on sitten ihan syvältä, kun joku on näemmä vienyt puhelimen piuhan enkä siis saanut siirrettyä parempia kuvia koneelle, huoh. Myöhemmin sitten.