maanantai 9. syyskuuta 2013

"You build up hope, but failure's all you've known"

"Remember all the sadness and frustration.
 And let it go. 
 Let it go." 

- Linkin park (Iridescent)




Voin heti alkajaisiksi luvata, että tämä päivitys ei tule sisältämään hymynaamoja ja iloisia asioita vaan vuodatusta siitä, kuinka jokin menee yhtäkkisesti ja katastrofaalisesti pieleen ja kuinka varmasta asiasta tulee epävarma. Kuinka kamalaksi jokin voi muuttua niin, että joudut pelkäämään radalle menemistä. Tai et enää edes pelkäämään vaan menemään sinne lamaantuneena ja tunnottomana. Joten jos et halua lukea synkkää kisakertomusta ja ajatuksia koko meidän agilityurasta, niin suosittelen odottamaan sitä hetkeä, kun voin taas ajatella ja kirjoittaa hieman positiivisemmin.

Eilen oltiin siis Torniossa kisoissa, joissa oli tarjolla kolme agilityrataa, joihin kaikkiin me luonnollisesti myös osallistuttiin. Tuomarina toimi Rauno Virta, joka oli tehnyt mielestäni oikein kivat ja loogiset radat, joissa piti kuitenkin myös ohjata.
Ensin oli A-rata, joka kosahti jo kolmannelle esteelle ja tämä este oli yllätyksellisesti puomi. Puomi oli selvästi Mistin edessä ja sen sille ohjasin, mutta koira meni ohi. Palautin sen ja tällä kertaa mentiin hyvin. Pujottelun jälkeen tuli rima alas, vaikka ohjasin omasta mielestäni hyvin. Eli se vaan tuli alas ja sillä sipuli. Toinen yllätys oli keinu, jolle Misti kieltäytyi menemästä. Toisella kehotuksella se meni ja muuten rata mallikkaasti loppuun. Tulos siis 15 vp, sijoitus 5. eli kolmanneksi viimeinen ja aika -2 sekuntia eli hurjan huono taas. No, kauhistuin tietenkin sitä, kun Misti kieltäytyi puomilla ja keinulla, A-esteen se meni hienosti. Niinpä käytiin ennen B-rataa harjoitusesteillä, joissa oli vähän epävarmuutta. Keinulle se ei uskaltanut mennä ja harjoituskeinu olikin vähän kökkö, joten voitanekko tästä koiraa täysin syyttää.
B-rata oli ihan hauska ja mukava rata, mutta siihen se hauskuus sitten jäikin ja radasta muotoutui oikea painajainen. Misti kieltäytyi kolmesti keinulla > hyl, ja kolmannen kiellon jälkeen annoin olla ja jatkettiin rataa. Radan loppupuolella oli taas puomi ja Misti kieltäytyi siinäkin. Innostin ja kannustin sitä, että mene vaan, mutta tuo pässi vaan haukkui mulle (niin kuin sen nössöily olisi mun vika ollut) ja lopulta se kuitenkin puomille kipusi, kun tuomari sanoi, että malttia vähän siihen. Antoi siis ystävällisesti neuvon ja ilmeisesti toivoi, että molemmat vähän rauhoituttaisiin, kun mä vaan yritin sitä innostaa menemään ja koira senkun haukkui. Muuten rata oli virheetön, joten oltaisiin ilman muuta tehty puhdas nolla ilman Mistin ihmeellistä ja anteeksiantamatonta nössöilyä.
B-radan jälkeen olin ihan itku kurkussa, että miten tämä voi olla mahdollista, miksi ihmeessä Misti ei yhtäkkiä uskalla mennä kontaktiesteitä, joiden kanssa ei kisoissa ole ollut ikinä ongelmia. Käytiin taas vähän harjoitusesteillä ja nyt se meni puomin nätisti. Keinua ei meinannut mennä, mutta otin sen hihnaan ja mentiin se tosi alkeellisesti. Päästiin lopulta siihen tilanteeseen, että se meni keinun kisamaisesti itse ja melkeinpä reippaasti.
Ennen C-rataa olin ihan lamaantunut ja ajattelin vain, että en voi tehdä yhtään mitään, jos koira kieltäytyy kontakteilla taas. Tiesin, että meidän on vaan mentävä, mutta millään ei ole mitään väliä, kun se kuitenkin sössii kontaktit, joten ihan sama enää siinä vaiheessa. C-rata oli vaikeampi, mutta ei silti mikään kovin hankala. Jouduin alussa jättämään Mistin melko kauas, mutta se ei ole ongelma (ainakaan vielä). Kolmas rima taisi tulla alas enkä tiedä miksi, kun en tilannetta nähnyt. En ollut Mistin edessä tai mitään, mutta se vaan taas tippui - vähän viiveellä tosin. Misti kieltäytyi keinulla, mutta nyt vain kerran, jonka jälkeen se suostui menemään ja kehuin sitä kovasti. Sitten se valitettavasti keinun ja hypyn jälkeen meni väärään päähän putkea, vaikka se näytti aluksi menevän ihan oikein ja tietääkseni sitä oikeaan päähän vein. Tai sitten olin niin stressinä tuon kontaktijupakan kanssa, että en keskittynyt muuhun rataan kuitenkaan tarpeeksi. Loppuratahan meni hyvin ja Misti meni jopa ekalla käskyllä puomille eikä arkaillut enää siinä. Mutta siis putkelta hyl ja aika toivoton esitys taas juurikin noiden kontaktien takia.

Kisoista jäi ihan kamala fiilis ja pelko siitä, että sama kontaktimörköily toistuu. Ikinä ennen ei ole jäänyt noin hirveää tunnetta agilitykisojen jälkeen, tunnetta että kaikki meni pieleen ja kaikki on jatkossakin pielessä ja koko koira ja sen agilityura pilalla. Kuvotuksen tunnetta mahan pohjassa, kun koira keksii yhtäkkiä ja ilman mitään syytä pelätä puomia ja keinua niin että menetetään mahdollisuudet hyviin tuloksiin ja jopa siihen nollaan. Ilman kontaktimörköjä oltaisiin saatu vissiin 5,0 ja hyl eli ihan kelpo tulokset kaiken kaikkiaan. Tai niin kelpo tulokset kuin meiltä voi odottaa.
Kyllä teki mieli jättää koira tien poskeen kotimatkalla enkä voinut teeskennellä, että olisin ollut tyytyväinen. Olisin voinut yrittää valehdella Mistille, mutta sehän lukee mua kuin avointa kirjaa ja tietää kyllä, milloin olen tyytyväinen ja milloin en. Varovaisesti se mua katseli kisojen jälkeen ja on katsellut vielä tänäänkin. Mä kuitenkin palkkasin Mistin ihan normaalisti eilen ratojen jälkeen enkä mä koskaan tiuski sille niin kuin jotkut tekevät. Mutta kyllähän bortsu tietää mitä omistajan mielessä liikkuu, valitettavasti. Jotenkin muutenkin tuntui, että Misti oli eilen aika vaisulla päällä ja anemisempi kuin normaalisti. Ehkä sillä oli vain huono päivä, mutta oli tuo kontaktishow silti sellainen asia, jota en voi antaa anteeksi.

Eilen ja vielä tänäänkin tuntuu, että en enää kestä tätä epäonnistumisten määrää. Me ollaan startattu ykkösissä 15 kertaa (siis 15!) ja meillä on edelleenkin vain yksi nolla ja muut enemmän tai vähemmän heikkoja tuloksia. Kuinka surkea on oikeasti oltava, että joutuu starttaamaan noin monesti ykkösluokassa ilman että saa enemmän kuin yhden nollan (ja puhun siis vain minusta ja Mististä nyt). Ykkösluokan radat ovat verrattain helppoja, joista pitäisi suoriutua pikkuisen paremmalla onnistumisprosentilla, mutta ei, ei me ainakaan. 15 starttia on tosi paljon noinkin helpossa luokassa ja lisää senkun on tulossa. En siis yhtään ihmettele, vaikka jouduttaisiin käymään se 500 starttia ennen luokkanousua. Voin tosin kertoa, että siihen mennessä ollaan lopetettu koko kisaura ohjaajan motivaatiokuoleman takia.
Hävettää päivitellä tännekin meidän kisoista, jotka menee aina sen verran päin prinkkalaa ettei onnistuta haalimaan nollia kasaan. Nolottaa kisata ikuisuus ykkösluokassa ja tehdä luokkaan verrattuna ihan onnettomia tuloksia kuten 15 ja 10. Hylly voi olla hyvä tai huono hylly ja eiliset hyllyt oli ehdottomasti meidän kisauran huonoimpia.
Voin myöntää, että mulla on tapana verrata meidän tuloksia muihin. Siis ihan oikeasti katson koiranetistä, kuinka monta starttia kukin on joutunut ykkösissä käymään ennen ekaa nollaa tai luokkanousua. Sitten voin ajatella, että ei hitto me ollaan surkeita tai että hei, on nuokin joutuneet starttaamaan noin monta kertaa.
En voi olla ajattelematta, että Misti on jo 2,5-vuotias ja me ollaan harrastettu agilityä puolitoista vuotta ja meillä on yksi ainoa LUVA.  Kun ajattelen sitä niin alkaa ahdistaa ja hermostuttaa ja velloa mahan pohjassa. Toivon, että en ajattelisi sillä tavalla enkä välittäisi, kuinka paljon joudutaan kisaamaan ykkösissä, mutta kun välitän. Olisi niin hienoa päästä kakkosluokkaan, jolloin tuntisi saavuttaneensa jotain, kun ollaan tehty edes ne luokkanousuun tarvittavat kolme nollaa.

Mutta kaikista eniten ärsyttää ja surettaa se, että meillä on joka kisoissa eri ongelmat. Milloin se on rimojen tiputtelu, milloin pujottelu ja nyt kontaktit. Kun luulet, että jokin asia on varma niin pian huomaat, että ei se sitä olekaan. Kontaktit on aina olleet meillä varmat ja Mistin voi luottaa ne menevän rohkeasti, puhumattakaan siitä, että se tekisi kontaktivirheen. Nyt jouduin kumoamaan tämän olettamuksen ja varautumaan siihen, että nössöilyä kontakteilla tulee olemaan jatkossakin. Ymmärrän nyt, että mihinkään ei voi enää luottaa eikä tuudittautua siihen tunteeseen, että tuo ja tuo on varmaa. Ymmärrän sen, että mun on varmistettava kaikki ja varauduttava kaikkeen, ihan kaikkeen. En voi pitää yhtään mitään enää itsestäänselvyytenä enkä voi alkaa ottaa radalla riskejä, kuten aiemmin toivoin.
Voi kunpa meillä olisikin vain yksi tai kaksi ongelmaa, jotka esiintyisivät toistuvasti niin ne voisi treenata kuntoon! Mutta ei, meillä ongelmia ovat myös ne, jotka eivät treeneissä sitä ole tai joista en koskaan uskonut ongelmia muodostuvan. Miten sitä pystyy enää treenaamaan mitään, kun koira voi kisoissa yhtäkkiä kämmätä kaiken kuten alkaa pelätä sille aiemmin varmoja olleita kontaktiesteitä? Voin toki kehittää omaa ohjaustani, mutta kun koira keksii jotain tuollaista, niin sitä tuntee olonsa aika neuvottomaksi. Eilenkään mulla ei ollut mitään muuta tehtävissä kuin kannustaa Mistiä kontakteilla, muuta ei ohjaaja voi tehdä, kun koira pelkää. Se tuntuu pahalta, kun johonkin ei voi itse vaikuttaa vaan homma on koiran harteilla. Eilen ohjasin omasta mielestäni kerrankin hyvin, mutta kun se asia oli kunnossa niin koira kämmää. Aika usein virheet ovat lähteneet minusta, kun teen vääriä päätöksiä ja ohjaan huonosti, eikä se silloin niin hirmuisesti harmita, kun tietää että koira toimii ja osaa. Mutta kun koira menee lukkoon ja sössii oman suorituksensa niin tuntuu paljon paljon pahemmalta. Silloin pelkään, että jokin on lopullisesti rikki. Että paluuta entiseen ei ole.
Mä käyttäydyin ihan samalla tavalla kuin muissakin kisoissa enkä erityisesti jännittänyt, joten tuon nössöilyn ei pitäisi minustakaan johtua. Harmittaa niin paljon, että Misti ei luottanut minuunkaan eilen, kun kehotin ja kannustin sitä kontakteille. Se ei luottanut siihen, että kyllä mamma tietää ja mamma ohjaa turvallisille esteille. Se pässi piti oman päänsä ja jätti tekemättä varmat, mukavat esteet. Ja Mistihän teki keinun ja puomin jo A-radalla ja varmasti huomasi, että ihan normiesteethän ne on, mutta silti se nössöili niillä kahdella vikalla radalla. Miksi, oi miksi? No, Misti ei ollut ainoa kontaktinössöilijä. Loppujen lopuksi aika moni arkaili keinulla ja pari puomillakin. Mutta eipä se tee oloa yhtään sen paremmaksi.

Saanko luovuttaa, saanko heittää hanskat tiskiin, saanko itkeä? Eilen halusin luovuttaa, en halunnut heittää hanskoja tiskiin, itkin. Vaikka kuinka suututtaisi, harmittaisi, itkettäisi, en voi luovuttaa. Mä olen liian ylpeä luovuttamaan. Lisäksi se olisi epäreilua Mistiä kohtaan. Ja kaikki tehty työ valuisi hukkaan. Kaikki harrastukseen käytetyt rahat olisivat menneet hukkaan - vaikka hukkaan ne menevät tuloksettomilla starteillakin, koska ilmaista tämä touhu ei missään nimessä ole. Miksi agilityä ei sitten voisi harrastaa ilman hirveitä tulostavoitteita- ja paineita? Miksi mun pitää piinata itseäni ajatuksilla, että ollaan niin surkeita eikä ikinä edistytä ja että se yksi nousunollakin oli itse asiassa vahinko, harvinaisen onnistunut suoritus helpolta radalta. Ehkä se johtuu siitä, että olen tulostavoitteellinen bordercollien omistaja, jotka usein harrastavat vakavasti ja kisamielessä. Tai ehkä se johtuu siitä, että tiedän Mistissä olevan potentiaalia, vaikka se nössö onkin. Tai siitä, että agilitykisoissa on niin kivaa. Tai siitä, että saadaan koiranettiin merkintöjä. Tai siitä, että en jaksaisi kovin vakavasti harrastaa ilman kisatavoitteita. Tai ehkä se johtuu kaikista näistä syistä niin kuin varmasti johtuukin. Vaikka harrastusmielessä agilitaaminen olisi stressittömämpää, helpompaa ja halvempaa niin en silti luopuisi kisoissa käymisestä. Tai no, katsotaan uudelleen sen 500 ykkösluokan startin jälkeen - tai hieman aiemmin. Koska jos joudutaan tosi pitkään olemaan ykkösluokassa, kadotan varmasti motivaationi ja sitten saattaa koko harrastus jäädä - niin harmillista kuin se olisikin. Agilityn suhteen ajattelin, että meillä on viimeinkin laji, missä me pärjätään ja ollaan hyviä. Ehkä se oli vain harhaa tai sitten meidän aika koittaa myöhemmin.

Epäonnistuneesta eilisestä huolimatta ilmoittauduttiin suunnitelmien mukaan kahden viikon päästä Ouluun kisoihin hakkaamaan lisää päätä seinään. Saapa nähdä mitkä ongelmat meitä seuraavaksi odottaa, ehkä Misti alittaa rimat tai jotakin. Paljon on vielä kokematta ja päivän motto on "varmakin on epävarmaa".

19 kommenttia:

  1. "En voi olla ajattelematta, että Misti on jo 2,5-vuotias ja me ollaan harrastettu agilityä puolitoista vuotta ja meillä on yksi ainoa LUVA."

    Me ollaan treenattu reilu vuosi ja Teppo on kohta kaksi - yksikään kontaktieste ei ole valmis, kepit eivät ole valmiit, rengas ei ole valmis :) Mulla on ollut ja on edelleen tulostavoitteita mutta olen vain myöntänyt itselleni että tästä ei tule seuraavaa nuorinta koiraa mm-joukkueessa tai varmastikaan nopeinta luokkanousijaa sitten parin vuoden päästä :D Helppoa sanoa että älä stressaa, koska tiedän kyllä tunteen, mutta silti.

    Jos muutkin koirat ovat olleet kisakontakteilla varovaisia, olisivatko ne voineet olla esimerkiksi tavallista liukkaammat? Tekstistä paistaa vähän läpi sellainen fiilis kuin syyttäisit koiraa, mutta valitettavasti sillä ei voita mitään :) Itse ajattelen kaikessa tekemisessä niin, että ns. "virheet", joita koira tekee, johtuvat aina ohjaajasta - joko ei olla treenattu tarpeeksi, ohjaan huonosti, motivaatio ei ole kohdallaan tai pyydän koiralta liikoja sen taitotasoon nähden. Tuskin Mistinkään mielestä on ollut hauskaa keskeyttää rataa ja jäädä huutamaan - sillä on varmaan ollut omasta mielestään ihan fiksu syy siihen. Ei koira tahallaan "kämmää" tai "sössi" :D

    Ymmärrän fiilikset kyllä täysin! Agility vaan on siitä hieno laji, että kaikkea tulee treenata ja ylläpitää (!) eikä mikään ole koskaan valmista :)

    VastaaPoista
  2. Olette harrastaneet agilityä VASTA 1,5v. Ja koirasi on VASTA 2,5 vuotias. Me ollaan harrastettu yhtä kauan eikä ole yhtään nollaa. Me painittiin viime talvi puomi ja keinukammon kanssa. Bortsuni oikeasti ryömi ne läpi enkä uskonut saavani siitä kisakoiraa. Niin se vain sai varmuutta ja keinulle sitä pitää jo jarruttaa. Epäonnistumisista saa turhautua mutta älä syytä koiraa. Siinä komppaan edellistä. Nokka pystyyn ja lisää mukavia treenejä.

    VastaaPoista
  3. Mun mielestä otat nyt kyllä kisaamisen liian vakavasti ja vaadit vähintäänkin itseltäs ihan liikoja! Ei siitä ole mitään hyötyä verrata omaa koiraa toisiin ja laskea, kuinka monta starttia ne kävivät ennen kakkosiin nousua. Sulla on eka agilitykoira käsissä ja ite vasta opettelet ohjaamista ja lajia. Kumpikaan ette ole 100 prosenttisen valmiita. Nollat tulee, kun tulee. 15 starttia ei ole paljon. Jokainen koira etenee omalla aikataulullaan - tai ei etene.

    Me ollaan Nemon kanssa juostu nyt (laskujeni mukaan) kuusi starttia, joista viisi on hyllyjä. Joudutaan luultavasti juoksemaan vielä montamonta lisää, koska minä vasta opettelen. Nollia tulee sitten, kun minä ja koira päästään radalla samalle aaltopituudelle.

    Agilityn ja kisaamisen kuuluu olla hauskaa. :) Vaatii ohjaajalta paljon, että oppii nielemään pettymyksen ja etsimään syyn ongelmille. Mutta kyllä ne syyt sieltä löytyy - kokemuksesta voin sanoa.

    Itkeä saa ja sitten vaan yritetään ja yritetään uudelleen. Itketty on välillä täälläkin.

    Ja vielä, jos radalla haluaa ottaa riskejä, niin täytyy pitää huoli, että koira osaa toimia, kun ohjaaja alkaa niitä riskejä ottaa. Meillä on nyt tehty treenejä sillä mentaliteetilla, että voin luottaa koiraan ja ottaa riskin, mutta ensin koiran pitää oppia hakemaan esteitä ja toimimaan itsenäisesti. :) Riskinotto siirtyy kisaradoille sitten, kun se treeneissä toimii.

    VastaaPoista
  4. Mun piti lukea useaan kertaan että oikeasti kirjoitit: "Misti on jo 2,5-vuotias ja me ollaan harrastettu agilityä puolitoista vuotta".

    Huhhuh mikä alemmuuskompleksi minulle ainakin tuosta tuli :D. Loki on nyt 2v 9kk, ollaan harrastettu pentuiästä asti eikä olla vielä kisattu kertaakaan. Keinua ollaan treenattu nyt aktiivisesti vuoden verran eikä se ole vieläkään valmis. Ja sinä tuskailet jo puolentoista vuoden harrastamisen jälkeen kun ette nouse.. Nyt pää pystyyn siellä! Varmasti harmittaa takapakki, mutta sitä nyt on aina ja sitten vain treenataan lisää. Koskaan ei ole tässä lajissa "valmis", aina tulee uusia asioita mitkä menee päin seinää, tietysti erityisesti sitten kun taso alkaa vaikeutua. Jos minä olisin sinä, niin olisin erittäin iloinen siitä, että saitte viimeiselle radalle tsempattua keinun toisella kerralla läpi ja puomi meni kerrasta ilman arkailua.

    Ella, "nuorin koira mm-kisoissa" olisi kyllä semmoinen titteli mitä en missään tapauksessa omalle koiralle haluaisi :D. "nuorin ohjaaja mm-kisoissa", siinä olisi jo ollut jotain..

    VastaaPoista
  5. Komppaan edellisiä ja lisään, että käytä koira hierojalla/eläinlääkärillä. Saattaa olla, että koiraan sattuu, jonka takia oireilee kieltämällä ja rimoja räiskimällä. Agility niin kuin mikä tahansa muukin laji koiran kanssa on sellainen, että jos tulee mokia niin peilin eteen vaan ja nöyränä leuka rintaan. Koira tekee sen, mitä se pystyy ja mitä itse olet vahvistanut. Kilpailuhenkisyys on hyvästä, mutta liikaa ei kannata verrnmaku suussa kisata, se on vaan agilitya. Ei koira ymmärrä tulosten päälle mitään, se ymmärtää hauskanpidon ja yhteisen tekemisen päälle. Tsemppiä!

    VastaaPoista
  6. Täälläkin kompataan edellisiä!

    Peppi on päivälleen samanikäinen kuin Misti ja me EI olla vielä alettu kilpailemaan agilityssa, vaikka ollaan n.½ vuotta treenattu pitempään kuin te..
    Eikä meillä ole vieläkään mikään kiire, kun olen itse niin epävarma oman ohjaamisen sujumisen suhteen. Nyt vain ylläpidetään koiran tasoa ja opetetaan minua :D Te olette kehittyneet huimasti viimeisen puolen vuoden aikana, ole ylpeä siitä! :)

    Meillä on periaatteena se, että radalla pidetään hauskaa yhdessä!
    Minusta tuntuu, että sulla se on unohtunut ja olet liian paljon niiden tulosten perässä. Tavoitteita on hyvä olla, mutta ne on syytä myös pitää realistisina. Ymmärrän kyllä jos kilpailuhalua löytyy, mutta sulla on hieno ja vielä nuori koira. Te kyllä kerkeätte ne tulokset saada! :) Koita muistutella itsellesi miksi alunperin aloitte harrastamaan agilitya.

    VastaaPoista
  7. Minäkin komppaan, erityisesti Hennaa^!

    Ja olen myös samaa mieltä siitä, että koira ei turhaan "nössöile" tai "päätä olla tekemättä mitään", silloin on taustalla jotain, mitä ohjaaja ei vain välttämättä näe. Motivaation tai hauskuuden puutetta, ahdistusta, kipua, jotain minkä vuoksi koira ei näe kannattavaksi tehdä asiaa. Ja siinäpä se juju onkin - miten saada koira toimimaan riemulla näissä tilanteissa. Minusta tuo on juurikin yksi mielenkiintoisimmista asioista koiran kanssa harrastamisessa, päästä edes hieman sinne sen pään sisään, miettiä mistä mikäkin johtuu ja pohtia ratkaisu siihen. Tosin varmasti haastellisempaa, jos ei ole yhtä yksittäistä ongelmaa... Agilitya en paljoa harrasta, mutta sama juttuhan se on kaikessa muussakin tekemisessä.

    Ei muuta kuin tsemppiä ja mukavia kisa- ja reenihetkiä, kyllä te vielä ne nollat ja luokanvaihdot kerkeätte! :)

    PS. Ois hauska nähdä Misti ja tulla moikkaan teitä Oulun kisoihin, mutta olen itse reissun päällä silloin...

    VastaaPoista
  8. Olipa surullista lukea kirjoitustasi. Ei "huonon" menestyksen vuoksi, vaan sen vuoksi kuinka pahasti olet ottanut siitä siipeesi ja erityisesti kuinka syytät Mistiä.. :(

    Varsinkin agilityn alkutaipaleella usein tulee uusia ongelmia eteen, hyviä ehdotuksia syiksi on jo edellä esitetty. Sen vielä lisäisin, että jos rimojen tiputtelu harmittaa, niin hyppytekniikkatreeni (säännöllinen sellainen) voisi auttaa. Ja usein silti jollain osa-alueella on parannusta vaikka joku muu asia menisi huonommin. Aina on jotain mihin voi olla tyytyväinen.

    Kilpailuhenki ja tavoitteellisuus on ihan hyviä asioita, tykkään itsekin käydä kovasti kilpailuissa ja tavoitteet on korkealla. Tavoitteet on kuitenkin ohjaajan itselleen asettamia eikä koira niistä tiedä tai niitä murehdi. Koiralle merkkaa hauskanpito yhdessä, se että voi luottaa ja tukea ohjaajaan ja kokea hyväksyntää. Kuten itsekin sanoit, bordercollie kyllä huomaa kun olet pettynyt vaikka maalin jälkeen leikittäisitkin tai radalla "kannustaisit". Tekstissäsi paistava pettymys Mistiin on varmasti ollut päivän selvää myös Mistille itselleen, mutta koira ei voi ymmärtää mistä se johtuu ja herkästi paineistuu.

    Asettamalla itsellesi noin kovat paineet menestyksestä ja tuloksista ammut vain itseäsi jalkaan. Jokaiseen kisaan pitäisi pystyä lähtemään avoimena ja toiveikkaana, ja poistua kisoista samalla mielellä. Kuten monesti agilityn ohjauksessa "ansaestettä" ajattelemalla ohjaa koiran vahingossa juuri sinne minne ei haluaisi, niin tiettyjä virheitä pelkäämällä/vatvomalla aiheuttaa juuri ne.

    Itse olen huomannut, että hellittämällä otetta tavoitteista on kisaaminen paljon mukavampaa ja tuloksiakin tulee paremmin. Lisäksi olen oppinut, että harrastukset ja kilpailut on ihmisen luomuksia ja niissä voi edetä vain etenemällä koiran tahtiin ja koiraansa arvostamalla.

    Ymmärrän kyllä turhautumisesi, mutta toivon, että löydät tasapainon tavoitteellisen harrastamisen/kisaamisen sekä koiran kanssa hauskanpidon välillä. Ota vastoinkäymiset vastaan haasteina ja mieti miten voisit auttaa Mistiä paremmin onnistumaan. Ennen kaikkea pitäkää hauskaa. Koirat ovat elämässämme vain vähän aikaa, eikä sitä aikaa kannata tuhlata tekemällä mitään verenmaku suussa. Koirat elää hetkessä ja siitä meillä on paljon opittavaa. :) Koiran 10 pyyntöä ihmiselle (http://www.ellukortti.fi/nuoret/etusivu/elaintietoa/koiran_kymmenen_pyyntoa) pätee myös näihin tilanteisiin.

    VastaaPoista
  9. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  10. Mun täytyy vielä todeta, että jotenkin tuosta sun "teki mieli jättää koira tien poskeen" tuli surullinen fiilis. Kuten on edellä jo sanottu, koiralla varmasti on omasta mielestään hyvä syy kieltäytyä kontakteista ja rimoja se voi pudotella ihan tekniikan puutteenkin takia (hieronnassa kannattaa silti varalta käyttää). Ymmärrän hyvinkin sen, että suunnitelmien ja ratojen mennessä pieleen ottaa päähän - niin ottaa välillä itseänikin - mutta ei ole reilua kanavoida sitä pettymystä ja turhautumista koiraan. Kyllä bortsuakin voi "huijata", niin ettei se ainakaan pääse aistimaan omistajan koko tunnemelskaa. Herkemmän koiran (ja miksei kovemmankin) kanssa voi tehdä suurta hallaa jos sitä paineistaa. Pahimmassa tapauksessa koira ei enää edes yritä, kun se jo etukäteen tietää omistajan reaktion pieleenmenneeseen suoritukseen.

    Mulla on itsellä koira, joka alitteli rimoja useamman kuukauden ajan. Ja hitto se oli rankkaa - mulle. Nemo myös inhosi keinua ja olin aivan varma, ettei koskaan sen kanssa kisata, kun keinun liike oli koiralle niin vastenmielinen. Kyllä nuo ongelmat teilläkin hellittää. :) Oppia ikä kaikki!

    (Piti poistaa edellinen versio kommentista, kun oli niin täynnä typoja. :D)

    VastaaPoista
  11. Oho täälläpä on paljon kommentteja!

    Voi, en minä Mistiä syytä, vaikka sellainen vaikutelma tekstistä välittyykin. Minäkin uskon siihen, että koiralla on aina hyvä syy tehdä ja jättää tekemättä asioita. Koira, etenkään ihanan kovasti yrittävä Misti, ei koskaan toimi tarkoituksella väärin tai tahallaan kämmää mitään. Luonnollisesti Mistillä oli oltava jokin syy välttää kontakteja ja tämä syy voi jäädä ikuisesti pimentoon, mikä tässä turhauttaa. Siinä mielessä nuo epäonnistuneet radat olivat Mistin "syytä" kun virheet johtuivat tällä kertaa siitä eivätkä varsinaisesti minusta. Siis että minä en ohjannut väärin ja annoin kaikkeni kannustamalla ja rohkaisemalla Mistiä. Joten koira tavallaan kämmäsi vaikkei tietenkään tahallaan. Ja tuo tien poskeen jättäminen... se kuvaa tuntemuksiani kisojen jälkeen, kun on kokenut pahaa takapakkia. En minä pikkuneitiä oikeasti mihinkään jättäisi :D Misti on ennen kaikkea perheenjäsen, sitten harrastuskoira ja kolmanneksi harrastusväline. Ja pässiksi haukkuminen taas... no siitä on tullut kovapäinen pässi ja se välillä vähän koettelee, tottelee viiveellä tai ei ollenkaan. Sille on lässytetty liikaa niin että se on vähän piloille hemmoteltu. Joten tuo kontaktijuttu saattoi olla myös sitä oman pään pitämistä, jota Mistillä toisinaan esiintyy. Esim. haukkuminen voisi viitata siihen, että se yritti juntturoida mua vastaan, en tiedä.

    Kuten tosiaan jo kirjoitin, mulla on kovat tavoitteet. Ja vertaan meitä muihin, mikä on typerää eikä johda mihinkään, mutta en voi sille mitään. Aksasta on tullut vakava harrastus, mutta ei me sitä ihan veren maku suussa sentään tehdä. Se on edelleen ihan älyttömän mukavaa meistä molemmista ja juuri sitä yhdessä tekemistä :) Jos osaisin hellittää tavoitteista niin olisihan se rennompaa ja kisoissakin voisi vielä enemmän vaan fiilistellä tätä lajin hienoutta. Koska hieno ja vaativa laji tämä on. En vaan haluaisi ottaa takapakkia esteiden suhteen, kun muutakin treenattavaa olisi. Ja luulen että jossain kolmosissa olisi ihan kivasti jo haasteita ohjauksellisesti ja sellaisia ratkoisin huomattavasti mieluummin.

    Ennen kaikkea tuo fiilis Tornion kisojen jälkeen oli pelkoa siitä, että koira ei uskalla mennä enää kontakteja, että siitä muodostuu uusi, vaikeasti ratkaistava ongelma. Se olisi kamalaa. Ei mua siis nuo huonot tulokset jäänyt eniten kalvamaan vaan odottamaton arkailu kontakteilla.

    Enivei, mun on pakko kirjoittaa tänne blogiin välillä nuo epäonnen tunteet ja vuodatukset ja silloin ne voivat olla surullista luettavaa :D Voinpahan sitten joskus kymmenen vuoden päästä, kun Misti on agilityvalio tai jotain, lueskella ja muistella noita epätoivoisia tunteita uran alkutaipaleelta :D Joka tapauksessa, olen taas siinä pisteessä, että voin ajatella positiivisemmin ja olla valmis uusiin haasteisiin. Ei auta jäädä tuleen makaamaan!

    VastaaPoista
  12. Se on mun mielestä hienoa, että kirjoitat rehellisesti tunteistasi, usein sekin jo auttaa pääsemään niistä yli. Ja hienoa, että olet alkanut taas näkemään asiat positiivisemmassa valossa. :)

    Kontaktijuttu niissä kisoissa saattoi olla ihan mitä vaan, kun ongelmaa oli muillakin, niin ekana epäilisin kontaktien olevan erikoista materiaalia/liukkaat(?), ehkä aurinko paistoi jotenkin hämäävästä suunnasta että useampi koira hämääntyi..?

    Joka tapauksessahan sait Mistin viimeisellä radalla menemään puomin hyvin (mikä on tosi hieno juttu!), joten en ottaisi seuraaviin kisoihin yhtään mitään lisäpaineita asiasta. :)

    Ei muiden koirakkojen tulosten katselussa sinänsä vikaa ole, mutta niitä on läjäpäin kellä ei ole nollat tai muut tulokset tulleet ihan heti.
    Itse pidän ikävänä puolena koiramaailmassa ikävänkin yleisesti esiintyvää liiallista kilpailuhenkeä: osalla nousee pissi päähän kun menee hyvin ja katsoo sitten muita nenänvartta pitkin, toisille taas tulee suorituspaineet ja alemmuudentunteet muiden vertailusta.. Jokainen kuitenkin tekee omaa matkaansa oman koiransa kanssa, ei tuloksia voi vertailla eikä varsinkaan koiria tulosten perusteella. :)

    VastaaPoista
  13. Mulla on käsissä paria kuukautta vaille kolmevuotias, jonka kanssa ollaan treenattu todella aktiivisesti reilu vuosi, ja ei olla koskaan startattu virallisissa. yt päätin hioa kontaktit kokonaan uusiksi, mikä siirtää taas kisojen aloitusta.

    Musta on jotenkin kauhean epärealistista, että ensimmäistä aksakoiraansa treenavatkin odottaa, että ovat heti valmiita kisoihin ja niihin rynnätään todella keskeneräisen koiran kanssa ihan vaan siksi, että on muka pakko. Toki tällaisilla pitkän linjan harrastajilla, kuten oman koiran kasvattajalla, on erilaiset lähtökohdat uudenkin koiran kanssa ja he saattavat päästä sellaisella kolme nollaa ja luokan vaihto -menolla vuodessa kolmosiin, mutta miksi meidän ensikertalaisten pitäisi? Kilpailut ovat kuitenkin vain jäävuoren huippu, eikä mun mielestä joku, joka treenaa kolme vuotta ja starttaa sitten, ole yhtään huonompi, kuin se joka treenaa nopeasti esteet jonkunlaiseen kuntoon ja ryntää kisoihin.

    Mulle tosta tekstistä osui silmään (ja jäin kummastelemaan) että miksi ylipäänsä teit viimeisenkin startin? Sait kuitenkin harjoitusesteillä koiran menemään kivasti, joten mä olisin jättänyt koko touhun näihin onnistuneisiin suorituksiin harjoitusesteillä enkä enää lähtenyt radalle.

    Näitä koiralajeja ei kannata ottaa liian vakavasti. Kun tehdään töitä eläimen kanssa, niin asiat ei vaan mene niin helposti, kuin jos työskentelisit yksin. Nyt hymyä naamaan ja treeniä, niin kyllä ne nollat ja sertitkin sieltä alkaa tippumaan, kun niiden aika on :)

    VastaaPoista
  14. Jotenkin samanlainen fiilis oli aikanaan Kemijärven tokon jälkeen. Olit tosi pettynyt koiraasi, joka silloin oli tosi nuori. Se pettymuys näkyi meille kaikille.
    Itselläni on 3.5 malikka ja ei ole päästy vielä yhteenkään oikeaan kisaan. Pelkkä Bh-koe takana.
    Toinen bordercollie 5vee on nyt omien virheitteni jälkeen tekemässä paluuta kisakentälle ja todennäköisesti edelleenkin vielä avoimeen. Ehkä sitten joskus voittajaan.
    Lisäksi tassuttelee tuossa kaksi labbista 1.3 vuotta ja 10 kk. Eivät osaa yhtään mitään. Enkä ole edes huolestunut.

    VastaaPoista
  15. Sabina, minun mielestä kontaktit oli ihan normaalit tai en ainakaan huomannut niissä mitään erikoista. Aurinko ei silleen paistanut, että olisi häirinnyt tai peittänyt näkyvyyttä. Liukkausteoriaankaan en usko, kun vettä ei ollut mielestäni satanut tuolloin vkonloppuna eivätkä ne näyttäneet liukkailta. Muistaakseni nuo TORKKn kontaktit olivat ihan samanlaiset kuin OKKn eikä niissä Mistillä ollut mitään ongelmaa toukokuussa. Katsotaan miten käy kahden viikon päästä, kun mennään OKKn kisoihin.

    Minustakin oli tosi hieno juttu, että Misti kuitenkin uskaltautui viimeisellä radalla menemään keinun ja puomin. Ehkä se menee ne seuraavissa kisoissakin, mutta en voi lähteä sen suhteen täysin luottavaisin mielin radalle :D Avoimin mielin kuitenkin mennään, ei tässä muu auta.

    Jannika, minunkaan mielestä tuollaiset ensin "kolme vuotta treenaavat ja sitten kisoihin menevät"-ohjaajat eivät ole yhtään sen huonompia, vaan itse asiassa ihailen ihmisiä, jotka malttavat mielensä noin pitkään eivätkä ryntää kisoihin siksi että muutkin ryntäävät. Itseäni en valitettavasti siihen ryhmään lue, vaan ryntäsin tokokokeeseenkin vuosikkaan koiran kanssa osittain siksi että oli niin siistiä korkata kisaura vuoden ikäisellä koiralla, joka on ihan pentu vielä. Toki Misti ne liikkeet osasi, mutta se ei läheskään riittänyt ja alas tultiin kovaa ja korkealta. Olen tällä hetkellä ohjaajana henkisesti siinä pisteessä, että uskallan lähteä uudelleen alokasta yrittämään rennommin mielin enkä ota epäonnistumisesta enää niin pahasti siipeeni. Ja tajuan, että jos epäonnistutaan taas niin se johtuu minusta, kun ei olla edelleenkään oikein treenattu niitä meidän ongelmakohtia, hehee.

    Mitä taas agilityyn tulee, niin Mistihän oli periaatteessa jo puolen vuoden treenaamisen jälkeen kisavalmis mikä on saavutus sinänsä :D Mentiin kuitenkin vasta huhtikuussa kisoihin.
    Mutta se ei ole mitään verrattuna siihen, että yksi Mistin ikäinen bc oli tämän vuoden helmikuusta lähtien harrastanut agilityä epäsäännöllisesti, korkannut kesällä kisauransa ja saanut nyt jo kakkosluokasta ekan LUVAnsa. Kun miettii sitä ja vertaa omaan "uraansa" niin alemmuuskompleksiahan siinä pakostakin tuntee :D No, pitää yrittää keskittyä omaan treenaamiseen ja kisaamiseen!

    Niin ja vielä tuosta, että miksi menin viimeisenkin startin. En nähnyt mitään syytä jättää menemättä, koska kallis startti oli maksettu ja sen myös halusin käyttää. Ja toki mulla loppuun asti eli pieni toivonkipinä siitä, että viimeinen rata voisi onnistua ja ainahan kannattaa yrittää. Treeneissä voin jättää hyvään suoritukseen, mutta kisoissa en starttien kustannuksella. Ei käynyt mielessäkään, että en menisi viimeistä starttia.

    VastaaPoista
  16. Häntä pystyyn!

    2,5v koira on vielä nuori ja noin nuorella koiralla esteitä "hajoilee" milloin mikäkin. Turha huolestua, treeniä ja vahvistusta vaan ja rennoin mielin kisaamaan! Kun kokemusta tulee lisää niin pakka alkaa pysymään kasassa paremmin.

    Sulla on monta vuotta aikaa kisata sielä kolmosissa ja päästä tavoitteisiin, joten 15 ykkösluokan startin jälkeen en heittäisi hanskoja tiskiin. Nauti niistä radoista kun ne vielä on helppoja. Hyvä ystäväni kisasi ykkösissä vuoden ja varmaan 30 starttia, mutta turha sellaisesta on stressiä repiä, jokainen sinne kolmosiin päätyy ennemmin tai myöhemmin :) Sulla on terve koira minkä kanssa pääset vielä pitkälle. Mun oma koira jäi vuosi sitten, vajaa 4-vuotiaana, eläkkeelle agilitystä ja on tällä hetkellä vain lenkkikaverina minulle. Jälkeenpäin harmittaa, kun en koskaan oppinut nauttimaan matkasta vaan mielessä oli vain määränpää. Enää ei ole edes sitä matkaa.

    VastaaPoista
  17. Olisikohan ehkä aika lopettaa kisaaminen hetkeksi ja pitää ehkä taukoa agilitystä kokonaan? Löytää uudestaan se mielekäs tekeminen koiran kanssa ja vahvistaa yhteistyötä ja luottamusta?

    Et syytä koiraa, niinhän kirjoitit?
    "Voi, en minä Mistiä syytä, vaikka sellainen vaikutelma tekstistä välittyykin. Minäkin uskon siihen, että koiralla on aina hyvä syy tehdä ja jättää tekemättä asioita. Koira, etenkään ihanan kovasti yrittävä Misti, ei koskaan toimi tarkoituksella väärin tai tahallaan kämmää mitään. Luonnollisesti Mistillä oli oltava jokin syy välttää kontakteja ja tämä syy voi jäädä ikuisesti pimentoon, mikä tässä turhauttaa. Siinä mielessä nuo epäonnistuneet radat olivat Mistin "syytä" kun virheet johtuivat tällä kertaa siitä eivätkä varsinaisesti minusta."

    Miksi tämä pätkä on sitten täysin ristiriidassa?

    Koira ei ole koskaan nössö, tyhmä jne, eikä taatusti sikaile tahallaan. Syy on aina ohjaajassa. Enkä tarkoita että ohjauksella! olisi jotain tekemistä tämän asian kanssa. Syy voi olla 2kk sitten tapahtunut puomin notkahdus jota et itse ole huomannut, se voi olla äänensävy jolla olet koiraa komentanut sen suorittaessa esteitä. Se voi myös kantaa vielä kauemmas, koira ei tiedä miten este kuuluisi SINUN mielestä suorittaa oikein ja alkaa arpomaan ja lopulta ei uskalla suorittaa. Näitäkin on tullut vastaan, niin itselläni kouluttajana sekä omilla koirillani.

    Se että Misti haukkuu sinulle radalla, on minun mielestäni vastaan sanomista, se käskee sinun rauhoittua, aivan kuten tuomari sinulle sanoi! On tilanteita joissa pitää innostaa ja sitten niitä tilanteita joissa täytyy vetää syvään henkeä ja sanoa koiralle hiljaa että "yhdessä".

    Hyvä ohjaaja ei ole se joka osaa parhaimmat kikat tai jolla on parhaimmat koirat. Hyvä ohjaaja on yhteistyö kumppanilleen rehellinen, avoin, hauska sekä luottaa siihen 100%. Silloin se yhteistyö kumppani antaa kaiken saman takasin..

    VastaaPoista
  18. maria, voi ei miten kurja juttu teillä käynyt! On totta, että kaikki voi olla hetkessä ohi ja siksi jokainen päivä koiran kanssa on lahja :) Ei sitä usein tajua ennen kuin sattuu omalle ko
    hdalle. Mä mietin samaa että nyt tuosta kisaamisesta voi vielä nauttia, kun radat on niin helppoja. Tänään treenattiin kolmosluokan rataa ja olihan siinä kinkkisiä kohtia :D

    Tiia, en näe mitään tarvetta vetäytyä tauolle agilitystä, koska sen treenaaminen on vieläkin hurjan kivaa. Esim. tänään meillä oli niin mahtavat treenit ja Misti oli älyttömän innoissaan alusta loppuun saakka. Ja yhteistyö meillä kyllä toimii, siksihän me tehdäänkin kuitenkin suht hyvää tulosta, että nollat ovat usein jääneet pienestä kiinni. Molemmat satsaa tähän lajiin täysillä. Enivei, mä en jaksa enää vatvoa noita Tornion kisoja, mä oon taas uutta tarmoa täynnä! Kisoista on jo viikko ja ne on menneen talven lumia, nyt keskitytään uusiin haasteisiin! Mutta sen voin kertoa, että päivittelen varmaan jatkossakin tänne epäonnistumisista, koska ne kuuluu asiaan. Ja toki mä niistä aina hetkeksi lannistun, koska onnistumiset kasvattaa motivaatiota ja epäonnistumiset taas syö sitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai niin... Mä ajattelen vielä melko mustavalkoisesti siinä mielessä, että mikä on koiran ja mikä ohjaajan syytä. En siis tajua hakea syitä kovin kaukaa. Jos koira ei uskalla mennä keinua niin se on tavallaan siinä hetkessä sen "syy" ja jos minä myöhästyn valssin teossa, jonka seurauksena rima tippuu niin se on mun "syy". Toki voidaan aina palata siihen ohjaajaan, joka ei oo vahvistanut tiettyä asiaa tarpeeksi ja koira tekee siksi virheen jne. Mä en jaksa ajatella asioita noin laajasti ja oon tosi huono analysoimaan ja pohtimaan syvällisesti syy-seuraussuhteita.

      Poista