Halusin tehdä tällaisen tekstin, jossa kerron mitä meidän koirat syövät ja miksi. Tämä on lähinnä itseäni varten, että muistan millainen Helmin ja Mistin ruokapuoli on ollut.
Helmi syö Jahti&Vahti kevytruokaa, jonka olen todennut sille parhaimmaksi. Helmi on kärsinyt puolet elämästään erinäisistä vaivoista kuten korvien kutinasta ja vaikuttumisesta (what's the word!) ja sen iho on joskus helahtanut punaiseksi. Siksi sille ei ole voinut syöttää mitä tahansa. Vaikka on kokeillut vehnätöntä ruokaa, niin se ei ole silti välttämättä toiminut. J&V kevytversio ei myöskään vehnää sisällä, mutta ilmeisesti siinä on jotakin mikä tekee siitä Helmille sopivan. Sen iho ja turkki ovat hyvässä kunnossa eivätkä korvatkaan niin pahasti töhni. Tästä syystä mummukka on syönyt jo hyvän aikaa (varmaan pari vuotta ainakin) pelkästään tuota ruokaa ja hyvin toimii! Helmi syö kerran päivässä ja 4-5 dl kerrallaan. Ei ole lihava eikä laiha, vaan oikein sopivassa ja enemmän hoikassa kunnossa. :) Myös hinta-laatusuhde on oikein jees, halpaa ruokaahan tuo on moneen muuhun verrattuna.
Misti puolestaan syö J&V:n rasvaisinta ja lihaisinta versiota, extra energiaa. Se kuitenkin liikkuu paljon ja harrastaa fyysisesti rankkoja lajeja kuten agilityä, koirafrisbeetä ja canicrossia. Välillä se on turhan lihava kieltämättä, mutta nyt aika lailla sopivissa mittasuhteissa. Extra energia sisältää lihaa sellaiset 47 % ja on siis melko tuhtia evästä. Misti on syönyt tuota varmaan parisen vuotta ja hyvin on toiminut silläkin! Koira on terve ja hyväkuntoinen; turkki, silmät, korvat ja iho hyvässä kunnossa, joten ei ole mitään tarvetta muuta ruokaa syöttääkään. :) Misti tuntuu myös tykkäävän tuosta ruuasta eli se on ilmeisesti maistuvaakin. Nappulakoko on todella iso, mutta hyvinhän tuo Misti tuntuu raksut narskuttelevan halki, vaikka pitkään siinä syömisessä monesti kestää. Misti syö noin 4 dl päivässä. Hinta on kohtuullinen, siis tosi halpa verrattuna moniin muihin, mutta en valita. Eipähän mene omaisuus koirien ruokintaan ja kun molemmille tuntuu Jahti&Vahti sopivan, niin merkkiä ei ole syytä vaihtaa. Mitään Royal Caninia tai Hill'siä en suostuisi syöttämään, RCstä ainakin jäi huonot kokemukset Mistin osalta. Ja ne ovat mielestäni täysin ylihintaisia ja lienevätkö sen parempia kuin joku Jahti&Vahti, tuskinpa. Acanaa haluaisin kokeilla, mutta sitä ei meiltä saa. Ja oli niitä pari muutakin merkkiä, jotka vaikuttavat ihan hyviltä, mutta toistaiseksi näillä mennään.
Välillä Misti syö myös Hauhauta. Esimerkiksi tällä hetkellä sitä odottaa 15 kilon säkki Hauhun normiruokaa, jota se saa syödä sitten, kun nykyinen säkki loppuu.
Koirat eivät ole kuitenkaan pelkällä nappularuualla. Mä ostan lisäksi Hauhau-koiranmakkaraa yleensä silloin, kun Tokmannissa on tarjous 4 makkaraa vitosella. Pilkon aina yhden makkaran kerrallaan osiin ja laitan siivut parin desin viilipurkkiin. Sitten purkit pakkaseen, josta otan yhden sulamaan pääasiassa joka toinen päivä ja jaan annoksen koirille. Yhdestä 800 gramman makkarasta saa evästä neljään viilipurkkiin. Siispä Helmi ja Misti saavat koiranmakkaraa noin 400 grammaa viikossa nappuloiden kera. Tuntuu, että yhdestä purkista tulee yllättävän paljon sitä sapuskaa, vaikka onkin vain noin 100 grammaa per koira. Joka toinen päivä syödään yleensä pelkkiä nappuloita ja joka toinen päivä nappuloita + makkaraa.
Uutena löydöksenä Mustista ja Mirristä olen alkanut syöttää koirille sian selkää, joka on ainakin vielä tosi edullista. 2 kg maksaa alle 5 euroa ja tuo kuulostaa ainakin minulle halvalta. Nuo ovat siis lihaisia luita, joita tarjoan koirille jäisenä. Jäisissä luissa on enemmän hommaa ja sehän muistuttaa luonnonvaraisten koirien ravinnon hankintaa, jotka syövät esimerkiksi jäisiä raatoja. Jäiset luut kestävät ehkä aavistuksen pidempään, vaikka äkkiä nekin noille uppoavat. Sekä Helmi että Misti ovat tykänneet sian selkäluista tooodella paljon, joten aion varmasti syöttää noita jatkossakin ellei hinta nouse pilviin. Molemmat koirat saavat sellaisen reilun kokoisen palasen kerran tai kahdesti viikossa. Syöttäisin useamminkin, mutta en raski, kun ne saavat kuitenkin myös sitä koiranmakkaraa ja totta kai myös kotiruuan tähteitä monta kertaa viikossa.
En haluaisi syöttää koirille pelkkää nappulaa, koska se olisi koirista yksitoikkoista ja lihaprosentti jäisi turhan pieneksi. Kun tarjoan niille myös makkaraa, lihaisia luita, lohennahkaa, kalanruotoja yms. niin ne saavat enemmän lihaa, jota koirat ilman muuta tarvitsevat. Nappuloiden lisänä on siis hyvä olla jotain ekstraa.
Koulutus- ja treeninameina meillä käytetään usein koirien omia ruokanappuloita. Ne kelpaavat ihan hyvin (etenkin Helmille) mutta Misti ei aina jaksa motivoitua niistä. Varsinaisina treeninameina Mistille meillä käytetään Frolic Mini-nameja. Nuo ovat melko pieniä ja helposti syötäviä eivätkä ole koviakaan. Mistille ne maistuvat oikein hyvin, joten niitä tulee yleensä ostettua. :) Viimeksi kisoista saatiin palkinnoksi pieni pussi Kiitos-nameja, jotka ovat maistuneet Mistille erityisen hyvin. Makkaraa, juustoa yms. en kovin usein käytä nameina nykyään, Mistin ollessa pienempi syötin niitä useammin. Joten ruokapalkkaukseen en niinkään panosta vaan aksassa ja tokossa mennään ihan omilla nappuloilla sekä Froliceilla. Palkkaan Mistiä ruualla suunnilleen yhtä usein kuin lelulla, joten molemmat palkitsemistavat ovat meillä kovassa käytössä.
Sitten vielä kuvat koirien ruoka- ja vesikupeista:
Helmin ruokakupit
Mistin ruokakupit
Sisällä oleva vesikuppi
Ulkona oleva vesikuppi
Mulle on hirmuisen tärkeää, että koirilla on aina ja joka tilanteessa vettä tarjolla. Pidän siis huolen siitä, että juotavaa on, oltiin sitten missä tahansa ja milloin tahansa.
Seuraavaksi teen selostuksen koirien varusteista. Että millaisia treeni- ja lenkkikamppeita meillä on. :) Olin ajatellut tehdä sen tähän samaan tekstiin, mutta tämähän olisi paisunut järjettömän suureksi eikä olisi todennäköisesti ollut enää sallitun rajoissa. :D Tai mistä minä tiedän.
"Remember all the sadness and frustration. And let it go. Let it go." - Linkin park (Iridescent)
Voin heti alkajaisiksi luvata, että tämä päivitys ei tule sisältämään hymynaamoja ja iloisia asioita vaan vuodatusta siitä, kuinka jokin menee yhtäkkisesti ja katastrofaalisesti pieleen ja kuinka varmasta asiasta tulee epävarma. Kuinka kamalaksi jokin voi muuttua niin, että joudut pelkäämään radalle menemistä. Tai et enää edes pelkäämään vaan menemään sinne lamaantuneena ja tunnottomana. Joten jos et halua lukea synkkää kisakertomusta ja ajatuksia koko meidän agilityurasta, niin suosittelen odottamaan sitä hetkeä, kun voin taas ajatella ja kirjoittaa hieman positiivisemmin.
Eilen oltiin siis Torniossa kisoissa, joissa oli tarjolla kolme agilityrataa, joihin kaikkiin me luonnollisesti myös osallistuttiin. Tuomarina toimi Rauno Virta, joka oli tehnyt mielestäni oikein kivat ja loogiset radat, joissa piti kuitenkin myös ohjata.
Ensin oli A-rata, joka kosahti jo kolmannelle esteelle ja tämä este oli yllätyksellisesti puomi. Puomi oli selvästi Mistin edessä ja sen sille ohjasin, mutta koira meni ohi. Palautin sen ja tällä kertaa mentiin hyvin. Pujottelun jälkeen tuli rima alas, vaikka ohjasin omasta mielestäni hyvin. Eli se vaan tuli alas ja sillä sipuli. Toinen yllätys oli keinu, jolle Misti kieltäytyi menemästä. Toisella kehotuksella se meni ja muuten rata mallikkaasti loppuun. Tulos siis 15 vp, sijoitus 5. eli kolmanneksi viimeinen ja aika -2 sekuntia eli hurjan huono taas. No, kauhistuin tietenkin sitä, kun Misti kieltäytyi puomilla ja keinulla, A-esteen se meni hienosti. Niinpä käytiin ennen B-rataa harjoitusesteillä, joissa oli vähän epävarmuutta. Keinulle se ei uskaltanut mennä ja harjoituskeinu olikin vähän kökkö, joten voitanekko tästä koiraa täysin syyttää.
B-rata oli ihan hauska ja mukava rata, mutta siihen se hauskuus sitten jäikin ja radasta muotoutui oikea painajainen. Misti kieltäytyi kolmesti keinulla > hyl, ja kolmannen kiellon jälkeen annoin olla ja jatkettiin rataa. Radan loppupuolella oli taas puomi ja Misti kieltäytyi siinäkin. Innostin ja kannustin sitä, että mene vaan, mutta tuo pässi vaan haukkui mulle (niin kuin sen nössöily olisi mun vika ollut) ja lopulta se kuitenkin puomille kipusi, kun tuomari sanoi, että malttia vähän siihen. Antoi siis ystävällisesti neuvon ja ilmeisesti toivoi, että molemmat vähän rauhoituttaisiin, kun mä vaan yritin sitä innostaa menemään ja koira senkun haukkui. Muuten rata oli virheetön, joten oltaisiin ilman muuta tehty puhdas nolla ilman Mistin ihmeellistä ja anteeksiantamatonta nössöilyä.
B-radan jälkeen olin ihan itku kurkussa, että miten tämä voi olla mahdollista, miksi ihmeessä Misti ei yhtäkkiä uskalla mennä kontaktiesteitä, joiden kanssa ei kisoissa ole ollut ikinä ongelmia. Käytiin taas vähän harjoitusesteillä ja nyt se meni puomin nätisti. Keinua ei meinannut mennä, mutta otin sen hihnaan ja mentiin se tosi alkeellisesti. Päästiin lopulta siihen tilanteeseen, että se meni keinun kisamaisesti itse ja melkeinpä reippaasti.
Ennen C-rataa olin ihan lamaantunut ja ajattelin vain, että en voi tehdä yhtään mitään, jos koira kieltäytyy kontakteilla taas. Tiesin, että meidän on vaan mentävä, mutta millään ei ole mitään väliä, kun se kuitenkin sössii kontaktit, joten ihan sama enää siinä vaiheessa. C-rata oli vaikeampi, mutta ei silti mikään kovin hankala. Jouduin alussa jättämään Mistin melko kauas, mutta se ei ole ongelma (ainakaan vielä). Kolmas rima taisi tulla alas enkä tiedä miksi, kun en tilannetta nähnyt. En ollut Mistin edessä tai mitään, mutta se vaan taas tippui - vähän viiveellä tosin. Misti kieltäytyi keinulla, mutta nyt vain kerran, jonka jälkeen se suostui menemään ja kehuin sitä kovasti. Sitten se valitettavasti keinun ja hypyn jälkeen meni väärään päähän putkea, vaikka se näytti aluksi menevän ihan oikein ja tietääkseni sitä oikeaan päähän vein. Tai sitten olin niin stressinä tuon kontaktijupakan kanssa, että en keskittynyt muuhun rataan kuitenkaan tarpeeksi. Loppuratahan meni hyvin ja Misti meni jopa ekalla käskyllä puomille eikä arkaillut enää siinä. Mutta siis putkelta hyl ja aika toivoton esitys taas juurikin noiden kontaktien takia.
Kisoista jäi ihan kamala fiilis ja pelko siitä, että sama kontaktimörköily toistuu. Ikinä ennen ei ole jäänyt noin hirveää tunnetta agilitykisojen jälkeen, tunnetta että kaikki meni pieleen ja kaikki on jatkossakin pielessä ja koko koira ja sen agilityura pilalla. Kuvotuksen tunnetta mahan pohjassa, kun koira keksii yhtäkkiä ja ilman mitään syytä pelätä puomia ja keinua niin että menetetään mahdollisuudet hyviin tuloksiin ja jopa siihen nollaan. Ilman kontaktimörköjä oltaisiin saatu vissiin 5,0 ja hyl eli ihan kelpo tulokset kaiken kaikkiaan. Tai niin kelpo tulokset kuin meiltä voi odottaa.
Kyllä teki mieli jättää koira tien poskeen kotimatkalla enkä voinut teeskennellä, että olisin ollut tyytyväinen. Olisin voinut yrittää valehdella Mistille, mutta sehän lukee mua kuin avointa kirjaa ja tietää kyllä, milloin olen tyytyväinen ja milloin en. Varovaisesti se mua katseli kisojen jälkeen ja on katsellut vielä tänäänkin. Mä kuitenkin palkkasin Mistin ihan normaalisti eilen ratojen jälkeen enkä mä koskaan tiuski sille niin kuin jotkut tekevät. Mutta kyllähän bortsu tietää mitä omistajan mielessä liikkuu, valitettavasti. Jotenkin muutenkin tuntui, että Misti oli eilen aika vaisulla päällä ja anemisempi kuin normaalisti. Ehkä sillä oli vain huono päivä, mutta oli tuo kontaktishow silti sellainen asia, jota en voi antaa anteeksi.
Eilen ja vielä tänäänkin tuntuu, että en enää kestä tätä epäonnistumisten määrää. Me ollaan startattu ykkösissä 15 kertaa (siis 15!) ja meillä on edelleenkin vain yksi nolla ja muut enemmän tai vähemmän heikkoja tuloksia. Kuinka surkea on oikeasti oltava, että joutuu starttaamaan noin monesti ykkösluokassa ilman että saa enemmän kuin yhden nollan (ja puhun siis vain minusta ja Mististä nyt). Ykkösluokan radat ovat verrattain helppoja, joista pitäisi suoriutua pikkuisen paremmalla onnistumisprosentilla, mutta ei, ei me ainakaan. 15 starttia on tosi paljon noinkin helpossa luokassa ja lisää senkun on tulossa. En siis yhtään ihmettele, vaikka jouduttaisiin käymään se 500 starttia ennen luokkanousua. Voin tosin kertoa, että siihen mennessä ollaan lopetettu koko kisaura ohjaajan motivaatiokuoleman takia.
Hävettää päivitellä tännekin meidän kisoista, jotka menee aina sen verran päin prinkkalaa ettei onnistuta haalimaan nollia kasaan. Nolottaa kisata ikuisuus ykkösluokassa ja tehdä luokkaan verrattuna ihan onnettomia tuloksia kuten 15 ja 10. Hylly voi olla hyvä tai huono hylly ja eiliset hyllyt oli ehdottomasti meidän kisauran huonoimpia.
Voin myöntää, että mulla on tapana verrata meidän tuloksia muihin. Siis ihan oikeasti katson koiranetistä, kuinka monta starttia kukin on joutunut ykkösissä käymään ennen ekaa nollaa tai luokkanousua. Sitten voin ajatella, että ei hitto me ollaan surkeita tai että hei, on nuokin joutuneet starttaamaan noin monta kertaa.
En voi olla ajattelematta, että Misti on jo 2,5-vuotias ja me ollaan harrastettu agilityä puolitoista vuotta ja meillä on yksi ainoa LUVA. Kun ajattelen sitä niin alkaa ahdistaa ja hermostuttaa ja velloa mahan pohjassa. Toivon, että en ajattelisi sillä tavalla enkä välittäisi, kuinka paljon joudutaan kisaamaan ykkösissä, mutta kun välitän. Olisi niin hienoa päästä kakkosluokkaan, jolloin tuntisi saavuttaneensa jotain, kun ollaan tehty edes ne luokkanousuun tarvittavat kolme nollaa.
Mutta kaikista eniten ärsyttää ja surettaa se, että meillä on joka kisoissa eri ongelmat. Milloin se on rimojen tiputtelu, milloin pujottelu ja nyt kontaktit. Kun luulet, että jokin asia on varma niin pian huomaat, että ei se sitä olekaan. Kontaktit on aina olleet meillä varmat ja Mistin voi luottaa ne menevän rohkeasti, puhumattakaan siitä, että se tekisi kontaktivirheen. Nyt jouduin kumoamaan tämän olettamuksen ja varautumaan siihen, että nössöilyä kontakteilla tulee olemaan jatkossakin. Ymmärrän nyt, että mihinkään ei voi enää luottaa eikä tuudittautua siihen tunteeseen, että tuo ja tuo on varmaa. Ymmärrän sen, että mun on varmistettava kaikki ja varauduttava kaikkeen, ihan kaikkeen. En voi pitää yhtään mitään enää itsestäänselvyytenä enkä voi alkaa ottaa radalla riskejä, kuten aiemmin toivoin.
Voi kunpa meillä olisikin vain yksi tai kaksi ongelmaa, jotka esiintyisivät toistuvasti niin ne voisi treenata kuntoon! Mutta ei, meillä ongelmia ovat myös ne, jotka eivät treeneissä sitä ole tai joista en koskaan uskonut ongelmia muodostuvan. Miten sitä pystyy enää treenaamaan mitään, kun koira voi kisoissa yhtäkkiä kämmätä kaiken kuten alkaa pelätä sille aiemmin varmoja olleita kontaktiesteitä? Voin toki kehittää omaa ohjaustani, mutta kun koira keksii jotain tuollaista, niin sitä tuntee olonsa aika neuvottomaksi. Eilenkään mulla ei ollut mitään muuta tehtävissä kuin kannustaa Mistiä kontakteilla, muuta ei ohjaaja voi tehdä, kun koira pelkää. Se tuntuu pahalta, kun johonkin ei voi itse vaikuttaa vaan homma on koiran harteilla. Eilen ohjasin omasta mielestäni kerrankin hyvin, mutta kun se asia oli kunnossa niin koira kämmää. Aika usein virheet ovat lähteneet minusta, kun teen vääriä päätöksiä ja ohjaan huonosti, eikä se silloin niin hirmuisesti harmita, kun tietää että koira toimii ja osaa. Mutta kun koira menee lukkoon ja sössii oman suorituksensa niin tuntuu paljon paljon pahemmalta. Silloin pelkään, että jokin on lopullisesti rikki. Että paluuta entiseen ei ole.
Mä käyttäydyin ihan samalla tavalla kuin muissakin kisoissa enkä erityisesti jännittänyt, joten tuon nössöilyn ei pitäisi minustakaan johtua. Harmittaa niin paljon, että Misti ei luottanut minuunkaan eilen, kun kehotin ja kannustin sitä kontakteille. Se ei luottanut siihen, että kyllä mamma tietää ja mamma ohjaa turvallisille esteille. Se pässi piti oman päänsä ja jätti tekemättä varmat, mukavat esteet. Ja Mistihän teki keinun ja puomin jo A-radalla ja varmasti huomasi, että ihan normiesteethän ne on, mutta silti se nössöili niillä kahdella vikalla radalla. Miksi, oi miksi? No, Misti ei ollut ainoa kontaktinössöilijä. Loppujen lopuksi aika moni arkaili keinulla ja pari puomillakin. Mutta eipä se tee oloa yhtään sen paremmaksi.
Saanko luovuttaa, saanko heittää hanskat tiskiin, saanko itkeä? Eilen halusin luovuttaa, en halunnut heittää hanskoja tiskiin, itkin. Vaikka kuinka suututtaisi, harmittaisi, itkettäisi, en voi luovuttaa. Mä olen liian ylpeä luovuttamaan. Lisäksi se olisi epäreilua Mistiä kohtaan. Ja kaikki tehty työ valuisi hukkaan. Kaikki harrastukseen käytetyt rahat olisivat menneet hukkaan - vaikka hukkaan ne menevät tuloksettomilla starteillakin, koska ilmaista tämä touhu ei missään nimessä ole. Miksi agilityä ei sitten voisi harrastaa ilman hirveitä tulostavoitteita- ja paineita? Miksi mun pitää piinata itseäni ajatuksilla, että ollaan niin surkeita eikä ikinä edistytä ja että se yksi nousunollakin oli itse asiassa vahinko, harvinaisen onnistunut suoritus helpolta radalta. Ehkä se johtuu siitä, että olen tulostavoitteellinen bordercollien omistaja, jotka usein harrastavat vakavasti ja kisamielessä. Tai ehkä se johtuu siitä, että tiedän Mistissä olevan potentiaalia, vaikka se nössö onkin. Tai siitä, että agilitykisoissa on niin kivaa. Tai siitä, että saadaan koiranettiin merkintöjä. Tai siitä, että en jaksaisi kovin vakavasti harrastaa ilman kisatavoitteita. Tai ehkä se johtuu kaikista näistä syistä niin kuin varmasti johtuukin. Vaikka harrastusmielessä agilitaaminen olisi stressittömämpää, helpompaa ja halvempaa niin en silti luopuisi kisoissa käymisestä. Tai no, katsotaan uudelleen sen 500 ykkösluokan startin jälkeen - tai hieman aiemmin. Koska jos joudutaan tosi pitkään olemaan ykkösluokassa, kadotan varmasti motivaationi ja sitten saattaa koko harrastus jäädä - niin harmillista kuin se olisikin. Agilityn suhteen ajattelin, että meillä on viimeinkin laji, missä me pärjätään ja ollaan hyviä. Ehkä se oli vain harhaa tai sitten meidän aika koittaa myöhemmin.
Epäonnistuneesta eilisestä huolimatta ilmoittauduttiin suunnitelmien mukaan kahden viikon päästä Ouluun kisoihin hakkaamaan lisää päätä seinään. Saapa nähdä mitkä ongelmat meitä seuraavaksi odottaa, ehkä Misti alittaa rimat tai jotakin. Paljon on vielä kokematta ja päivän motto on "varmakin on epävarmaa".
Kaveri otti keskiviikkona huippuhyviä otoksia koirista, joita on tietenkin laitettava tänne näytille. :D Mä tulin niin onnelliseksi, kun sain kerrankin hienoja kuvia Helmistä ja Mististä. Olin koko kuvaussessionkin ajan ihan hymy pyllyssä, kun tytöt niin nätisti napottivat ja katsoivat kameraan, ihan kuin joku ylpeä äiti konsanaan. Helmi oikein innostui poseeraamaan ja suorastaan tarkoituksella pisti parastaan heti kun sitä kuvattiin. :D En tiennytkään, että mummukassa on valokuvamallin vikaa! Mistikin oli yllättävän ryhdikkäänä tällä kertaa, yleensä se vaan röhnöttää kuvissa oikein surkean näköisenä, etenkin jos se joutuu olemaan Helmin lähettyvillä.
Näitä kuvia katsellessa sain taas hyvän muistutuksen siitä kuinka upeita koiria mulla onkaan, aivan täydellisiä omalla tavallaan, juuri mulle sopivia. Joka ikinen päivä Helmin ja Mistin kanssa on lahja, joka ikinen päivä saan olla kiitollinen siitä, kun saan omistaa juuri heidät. Eiväthän nuo varmastikaan monen ulkopuolisen silmin mitään erityisen ihmeellisiä superkoiria ole: Helmi on käytännössä pelkkä kotikoira ilman minkäänlaisia käyttötuloksia eikä Mistinkään tähänastiset saavutukset päätä huimaa. Siitä huolimatta ne ovat maailman hienoimpia ja rakkaimpia koiria, eikä rehellisesti sanottuna mikään muu ole mulle niin tärkeää kuin Helmi ja Misti. Olisin ihan hukassa ilman niitä, tuota hassuttelevaa mummokoiraa ja tosikkomaista pikkuneitiä.
Muorikultaa säihkyvine silmineen ja ilkikurisine ilmeineen, joka on mitä rempsein, hassuin ja rakastavin karhukoira, koira, joka osaa ja haluaa rakastaa ja haluaa vastineeksikin vain rakkautta. Nimensä mukaisesti todellinen Helmi!
Möösä möökistä, joka on valehtelematta suloisin olento mitä maa päällään kantaa. Kiltti ja kultainen söpöläinen, joka antaa aina kaikkensa ja haluaa niin kovasti olla ykkönen - aina ja kaikessa. Mistikin osaa rakastaa, aina tunkemassa syliin ja silitettäväksi. On ne vaan rakkaita, kaikesta huolimatta!
Kaikki kuvat (myös uuden blogikuvan) on ottanut Noora Ronkainen. Laatu harmittavasti hieman kärsi, kun latasin kuvat tänne bloggeriin.
Tässä vasta näyttelykoira! :D Onneksi ei harrasteta moista touhua...
Mikä liehuvaturkkinen koipieläin se tämmöinen oikein on?!
Ollaan tässä agiliidelty vaan, oltiin reilu viikko sitten oman seuran epiksissä taas. Mölliradalta tehtiin nolla, mutta meitä ei taaskaan palkittu, kun ollaan virallisesti kisaavissa. Kisaavien rata oli ykkösluokan rata, jolta saatiin muistaakseni 15 vp. Misti jätti pujottelun kesken, otin sen uudelleen, jätti taas kesken, jonka jälkeen syrkkäsin sen yhteen väliin ja jatkettiin. Mä olen pitänyt pujottelua aina niin varmana meillä, mutta mitä vielä! Misti ilmeisesti päätti, että pujotteluakin voi yrittää oikoa, mutta eipä muuten voi sanon minä, perhana! Sitten tuli viimeinen rima alas, kun olin kuulemma lopettanut ohjaamisen, paljon mahdollista. Kyllä ketutti tuo pujottelu, hitto jos Misti ottaa kisoissakin tuon tavaksi. :/
Oltiin Mistin kanssa viime viikonloppuna myös agilitykoulutuksessa täällä Kuusamossa. Oli sinänsä ihan hyvä koulutus, mutta en mä koe, että olisin hirveästi mitään uutta oppinut. Sen ainakin opin, että persjättö ei käännä koiraa oikein minnekään, mutta valssi kyllä kääntää. Opin uutena ohjauskuviona poispäinkäännöksen, mutta en nyt sanoisi, että se olisi vielä täysin hallussa. Opin myös niistopersjätön ja sekin onnistui ihan hyvin. Saatiin tehdä radoilla monenlaisia uusia juttuja ja olin positiivisesti yllättynyt miten hyvin meillä meni, vaikka oli kaikennäköistä kieputusta. Tehtiin molempina päivinä rataa pätkissä, ei ollut mielestäni mitään ykkösluokan tasoisia ratoja, vaan ehkä enempi kakkos-kolmosluokan tasoisia. Virheitä meille ei tainnut tulla paitsi muistaakseni lauantaina keppikulma oli sen verran vaikea, että Misti ei sitä hoksannut vaan meni putkeen. Muutenkin se teki pujottelun hitaanlaisesti kumpanakin päivänä, sillä on taas vähän vauhti kadonnut siitä hommasta, vaikkei me sitä mitenkään hinkata tai usein tehdä.
Lauantain rata oli tällainen:
13/22 putki korvattiin pussilla.
Sunnuntain rata taas tällainen:
24. putki korvattiin pussilla.
Torstaina oltiin aksatreeneissä, meni ihan hyvin. Kontaktit Misti tekee kyllä upeasti, kun vaan huudan että "koske" niin Mistihän pysähtyy odottamaan ja mä voin juosta huoletta eteenpäin. Saas nähdä kuinka huoletta voin juosta kisoissa... Tehtiin pitkästä aikaa hieman hyppytekniikkaakin nyt torstaina, sitä pitäisi tehdä useammin, kun Misti hyppää verrattain huonosti eikä bordercolliemaisen laakamaisesti.
Seuraavat kisat meillä on sitten ensi viikon sunnuntaina Torniossa. Kolme mahdollisuutta tehdä puuttuvat kaksi nollaa, hah, ei tule onnistumaan! No ei, asenteeksi pitää tästä lähtien ottaa se, että nyt tehdään ne pirun nollat eikä mitään "no niin, kiva, yritetään tehdä hyviä ratoja". Sillä asenteella ei olla aiemminkaan nollia tehty. Viimeksi, juuri ennen sitä nollarataa taisinkin ajatella jotain tämän suuntaista, että "viikonlopun viimeinen mahdollisuus tehdä nolla ja nollia tänne tultiin tekemään ja nythän se hitto vieköön tehdään". Ja niin ihme kyllä tehtiinkin. Tietenkään tuonkaan asenteen ei saata luottaa meille niitä nollia tuovan, kun se ei meille mitenkään helppoa ole, mutta yritetään niin maan p*rkeleesti. Toivon, että Misti yrittää myös. Yleensähän se antaa kaikkensa, mutta nyt suorastaan vaadin sitä. Agility on meidän yhteinen juttu, jossa molemmat tekevät parhaansa. Totta kai tämän pitäisi olla ennen kaikkea hauska harrastus mitä se onkin, mutta mä otan tämän aika vakavasti ja haluan tehdä niitä nollia ja edetä lajissa. Eli ei se ole enää pelkkä harrastus vaan kilpailulaji. Mä en ole mitenkään kilpailuhenkinen niin kuin jotkut, että yrittäisin päästä joka kisoissa palkintopallille ja voittaa muut - mä tahdon vaan niitä nousunollia, sijoituksesta viis. Ensimmäisissä kisoissa silloin huhtikuussa olin ihan taivaassa, kun Misti uskalsi mennä kaikki esteet ja keskittyi ja teki tosi hienosti. Silloin en välittänyt, vaikkei mitään nollia tullutkaan. Siitä lähtien olen tavoitellut lähinnä nollatuloksia ja kaikki muut tulokset ovat olleet edes jonkin verran pettymyksiä, vaikka ollaan sijoituttu ja näin. Kun nyt saatiin se eka nolla, niin olin ensimmäistä kertaa aidosti iloinen sen jälkeen, kun oltiin aloitettu kisaaminen. Kyllä mä silti nautin suunnattomasti käydä agilitykisoissa, vaikkei me tehtäisikään nollia, joten ei tämä pelkkien nollien varassa ole tämä harrastus meillä. ;)
Olenpa muuten nyt parista blogista lukenut kuinka ihmisten mielestä se KASn kisojen B-hyppyrata oli ihan liian vaikea ykkösluokan radaksi eikä ollenkaan ykkösluokan tason mukainen eikä se toki helpoimmasta päästä ollutkaan, mitäpä sitä kieltämään. Mua alkoi silti tahtomattani hymyilyttää, kun me Mistin kanssa voitettiin tuo kovasti kuohuttanut rata. Okei, saatiin vaan kymppi, eikä se niin hienolta tuntunut, mutta voitettiin. Monille se oli niin kovin vaikea, mutta jee, me voitettiin. :) Onhan se tavallaan siistiä voittaa rata, joka ei ollut monien mukaan edes ykkösluokan tasoinen vaan haastavampi. Sivuhuomautuksena vaan tällainen. :D
Viikonloppu siis vietettiin agilitykisojen merkeissä Haukiputaan Virpiniemessä. Lähdettiin puoli kuudelta lauantaiaamuna matkaan Anskun autolla ja oltiin kisapaikalla jo kahdeksan jälkeen, rankkaa. Ensin oli vuorossa Minna Räsäsen tuomaroima A-agirata. Sinänsä helpolta vaikuttava rata, jossa oli muutama kinkkinen kohta: parissa paikassa väärä putkensuu vaarallisesti tyrkyllä. Misti meinasi ensimmäisellä putkella mennä väärästä päästä sisään, mutta sain sen kuitenkin sitten oikeaan päähän. Hylly oli silti pelottavan lähellä, varmaan parista sentistä kiinni. Toisella putkella myös pientä haparointia, mutta siitä ei tainnut tulla kieltoa. Ennen sitä Misti oli pudottanut yhden riman ja palasen muurista. Radan loppupuolella Misti sitten ohitti puomin, vaikka se oli ihan selkeästi sen nenän edessä - siitä kieltovirhe. Ei mikään hyvä rata meiltä ja tuloksena 15 vp. Olen tässä huomannut muutamat kisat käytyämme, että ensimmäinen startti on aina epäonnistunein: tulee rimoja alas ja koira käy kuumana. Joten ne on aina "uhrattava" ja tyydyttävä siihen, että hyvää tulosta on turha odottaa. :D
A-radan video:
Toinen rata oli Martti Salosen tuomaroima B-hyppyrata. Se vaikutti melkoisen vaikealta, mineissä ja medeissä tuli hurjan paljon hyllyjä, jos en ihan väärin muista. Tällä radalla sai juosta, mutta samalla ohjata tarkasti. Me Mistin kanssa selvitettiin kinkkiset kohdat kunniakkaasti, mutta nolla kosahti kepeille. Pujottelu oli hypyn jälkeen vaikeassa linjassa ja siinä piti ehtiä koiran edelle. Mä kyllä ehdinkin, mutta varmistelin Mistiä liikaa. Misti oli jo aloittanut pujottelemaan ihan oikein, mutta mä en sitten voinut pitää suutani kiinni ja sanoin siinä jotain, varmaan Mistin nimen, niin Misti kääntyi takaisin ja ohitti ekan kepin linjan. Otettiin uusiksi ja lopussa Misti ennenkuulumattomasti ohitti jonkin kepin ja tyrkkäsin sen takaisin johonkin väliin. Loppurata mentiin hienosti ja puhtaasti. Tuloksena 10 vp ja täysin omaan piikkiini voin tuon laittaa. Pilasin taas Mistin suorituksen ja siten mahdollisuuden nollaan. En taaskaan luottanut koiraan tarpeeksi ja varmistin liikaa, kyllä ärsytti oma tyhmyys! Sehän olisi ihan hyvin hakenut kepit, vaikka olivatkin vaikeassa paikassa. Mä en luottanut sen tuollaista keppikulmaa handlaavan, mutta kyllä Misti osaa. No, rata oli ilmeisesti vaikea muillekin, kun me Mistin kanssa voitettiin kympillä. Aivan uskomatonta, että kymmenellä virhepisteellä pääsee ykköspallille, mutta en valita, kun saatiin Mustin ja Mirrin lahjakortti, jonka tosin vaihdoin ilmaiseen agistarttiin. Tuomari oli oikein mukava, kun antoi ennen rataantutustumista pari neuvoa radan suorittamisen suhteen. Palkintojen jaossa sitten sanoi meille palkituille, että "onnea kaikesta huolimatta!". Niinpä niin, onnea siitä huolimatta, vaikkei nollia tullutkaan. :D Mulla ei kyllä huvittanut tuota kymppiä juhlia, mutta saatiinpa rahoille jotain vastinetta. B-radalta ei valitettavasti videota ole, kun kukaan ei ehtinyt kuvaamaan.
Lauantaina meillä oli ihan älyttömän huonot ajat, noin -0,60. Siis what? Menivät melkein yliajoille. Tuossa agiradalla sen ymmärrän, kun Misti ohitti puomin ja piti niillä putkillakin vähän keskustella, että kumpaan päähän sitä oikein mennään, mutta tuo hyppäri. Tosi surkea aika siinäkin! :O
Seuraavana päivänä uuteen nousuun ja hyvin meni! Sunnuntain eka rata Salme Mujusen C-agirata. Meille vaan tuli ihan älytön kiire, kun oltiin yhtäkkiä jo toisena lähtövuorossa ja koira oli vielä autossa, josta sen ryntäsin hakemaan. Siitä sitten juostiin tuhatta ja sataa starttiin. Misti tietenkin siinä matkan varrella räyhäsi kaikille, mutta rauhoittui hienosti radalle. Rata oli ihan kiva, ei kovin vaikea. Nolla oli kovin kovin lähellä jälleen kerran! Tällä radalla oli keinu ja halusin varmistaa, että Misti ei tee lentokeinua. Siispä hieman hyssyttelin sitä ennen keinua, mutta se ilmeisesti teki Mistin epävarmaksi niin että se meni keinusta ehkä 20 senttiä ohi > kieltovirhe. Loppurata oli pelkkää juoksemista, mutta Misti ei onneksi pudotellut rimoja, joten siihen saa olla hyvin tyytyväinen. Tulos 5 vp, sijoitus neljäs eli ei ihan ylletty palkintopallille.
Mutta taas minun varmistelusta oli pelkkää harmia, milloin sitä ihminen oikein oppii?! Pitäisi löytää sellainen kultainen keskitie, että varmistaa koiraa tarpeeksi, mutta ei liikaa. Harmitti taas niin paljon, kun nolla oli tuuman päässä, höh! Vuosi sitten epiksissä, Mistin puolitoistavuotissynttäripäivänä, meille kävi ihan samalla tavalla, että kisaavien radalta nolla jäi saamatta, kun Misti meni keinusta ohi.
C-radan huonolaatuinen video:
Viikonlopun viimeinen rata kuitenkin kruunasi kaiken! Tuija Kokkosen D-hyppyrata: aika yksinkertainen, suoraviivainen rata. Silti taas hurjan paljon tuli hyllyjä, kun radalla oli ehkä yksi haastava kohta. Siinä moni meni pujottelun koiran oikelta puolelta, jonka jälkeen koira meni helposti väärälle hypylle. Mä sitten päätin mennä pujottelun vasemmalta puolelta, jolloin koiran ei pitäisi sortua väärälle hypylle. Tein ennen pujottelua persjätön, joka onnistui hyvin. Pujottelun jälkeen Misti meni ihan oikealle hypylle ja ongelmakohta selätetty, jes! Loppurata vaan oikeastaan juostiin, rimoja ei kolissut tai mitään muutakaan, joten puhtaalla radalla maaliin > 0 vp, LUVA. Huh, sieltä se ensimmäinen nolla vihdoin ja viimein tuli, voi taivas kun olin helpottunut ja onnellinen! Nolla kruunasi kisaviikonlopun eikä tarvinnut jäädä pahemmin niitä muita ratoja murehtimaan. Meidän nolla jäikin maksien ainokaiseksi ja radalta tehtiin muutenkin vain kaksi tulosta, kaikki muut hyllyttivät. Taas ruusuketta kouraan ja saatiin jo toinen starttilahjakortti KASn kisoihin. :) Saatiinpa samalla ensimmäinen merkintä kisakirjaankin, jihuu. :D Jopa 12 starttia siihen tarvittiin ennen ensimmäistä nollaa, joten jos historia toistaa itseään, niin ei tulla nousemaan kakkosluokkaan ihan pian. ;) On se joillekin vaikeata, mutta nolla enivei, nyt vaan metsästetään lisää! Sinänsä harmi kun tuo nolla tuli hyppäriltä, nythän kannattaa osallistua vaan agiradoille ja syynätä kisoja paljon tarkemmin.
Sunnuntaina meillä oli paljon paremmat ajat kuin lauantaina, noin -10 sekuntia. Eli niissäkin onneksi petrattiin. :)
D-radan video (pahoittelut laadusta):
Kaiken kaikkiaan oikein hyvä viikonloppu, eikä pelkästään mulla ja Mistillä. Ansku ja Nyytti tekivät lauantaina kaksi nollaa ihka ensimmäisissä kolmosluokan kisoissaan, huisin hienoa! Samaisena päivänä myös Kaisa ja Jytky tahkosivat itselleen kolmossijan Salosen hyppärillä ja voittivat belgianpaimenkoirien ykkösluokan rotumestaruuden! Jälleen kerran me Koillismaan koirakerholaiset pönötettiin palkintopallilla useampaan otteeseen. :) Vaikka meillä on pieni seura, niin se näyttää olevan silti todella tasokas: mehän ollaan melkein joka kisoissa palkinnoilla, hurjaa!
Viikonlopun kaksinkertainen voittaja :)
Taas tässä yritetään päästä kisoihin. En ilmoittanutkaan Mistiä ensi viikonlopun OKKn kisoihin, kun ajattelin, että en jaksa lähteä kisareissulle kahtena viikonloppuna peräkkäin. Ja päätös oli varmasti oikea: tämäkin reissu vaati veronsa ja kyllä oli sekä koiralta että emännältä veto pois eilen. :D Mahdollisesti käydään Rovaniemellä juoksemassa kaksi agirataa kahden viikon päästä. Todennäköisesti mennään myös Tornioon syyskuun alussa, kun siellä olisi tarjolla kolme agilityrataa. Sitten en osaa sanoa mitään, enkä kyllä nytkään. Ainahan sitä on suunnitteilla mennä vaikka minne kisaamaan, mutta ei sitä täältä keskeltä ei-mitään niin vaan lähdetä ajelemaan monen sadan kilometrin päähän. Joten katsotaan, katsotaan!
Kemiinhän me ei silloin heinäkuun lopussa päästy, kun Misti aloitti ne juoksut kuitenkin. Harmi vaan, silloin olisi saanut mennä saman päivän aikana kolme starttia.
Laitanpa loppuun hieman muitakin kuvia pitkästä aikaa:
