Näitä kuvia katsellessa sain taas hyvän muistutuksen siitä kuinka upeita koiria mulla onkaan, aivan täydellisiä omalla tavallaan, juuri mulle sopivia. Joka ikinen päivä Helmin ja Mistin kanssa on lahja, joka ikinen päivä saan olla kiitollinen siitä, kun saan omistaa juuri heidät. Eiväthän nuo varmastikaan monen ulkopuolisen silmin mitään erityisen ihmeellisiä superkoiria ole: Helmi on käytännössä pelkkä kotikoira ilman minkäänlaisia käyttötuloksia eikä Mistinkään tähänastiset saavutukset päätä huimaa. Siitä huolimatta ne ovat maailman hienoimpia ja rakkaimpia koiria, eikä rehellisesti sanottuna mikään muu ole mulle niin tärkeää kuin Helmi ja Misti. Olisin ihan hukassa ilman niitä, tuota hassuttelevaa mummokoiraa ja tosikkomaista pikkuneitiä.
Muorikultaa säihkyvine silmineen ja ilkikurisine ilmeineen, joka on mitä rempsein, hassuin ja rakastavin karhukoira, koira, joka osaa ja haluaa rakastaa ja haluaa vastineeksikin vain rakkautta. Nimensä mukaisesti todellinen Helmi!
Möösä möökistä, joka on valehtelematta suloisin olento mitä maa päällään kantaa. Kiltti ja kultainen söpöläinen, joka antaa aina kaikkensa ja haluaa niin kovasti olla ykkönen - aina ja kaikessa. Mistikin osaa rakastaa, aina tunkemassa syliin ja silitettäväksi. On ne vaan rakkaita, kaikesta huolimatta!
Kaikki kuvat (myös uuden blogikuvan) on ottanut Noora Ronkainen. Laatu harmittavasti hieman kärsi, kun latasin kuvat tänne bloggeriin.
Tässä vasta näyttelykoira! :D Onneksi ei harrasteta moista touhua...
Mikä liehuvaturkkinen koipieläin se tämmöinen oikein on?!
Ollaan tässä agiliidelty vaan, oltiin reilu viikko sitten oman seuran epiksissä taas. Mölliradalta tehtiin nolla, mutta meitä ei taaskaan palkittu, kun ollaan virallisesti kisaavissa. Kisaavien rata oli ykkösluokan rata, jolta saatiin muistaakseni 15 vp. Misti jätti pujottelun kesken, otin sen uudelleen, jätti taas kesken, jonka jälkeen syrkkäsin sen yhteen väliin ja jatkettiin. Mä olen pitänyt pujottelua aina niin varmana meillä, mutta mitä vielä! Misti ilmeisesti päätti, että pujotteluakin voi yrittää oikoa, mutta eipä muuten voi sanon minä, perhana! Sitten tuli viimeinen rima alas, kun olin kuulemma lopettanut ohjaamisen, paljon mahdollista. Kyllä ketutti tuo pujottelu, hitto jos Misti ottaa kisoissakin tuon tavaksi. :/
Oltiin Mistin kanssa viime viikonloppuna myös agilitykoulutuksessa täällä Kuusamossa. Oli sinänsä ihan hyvä koulutus, mutta en mä koe, että olisin hirveästi mitään uutta oppinut. Sen ainakin opin, että persjättö ei käännä koiraa oikein minnekään, mutta valssi kyllä kääntää. Opin uutena ohjauskuviona poispäinkäännöksen, mutta en nyt sanoisi, että se olisi vielä täysin hallussa. Opin myös niistopersjätön ja sekin onnistui ihan hyvin. Saatiin tehdä radoilla monenlaisia uusia juttuja ja olin positiivisesti yllättynyt miten hyvin meillä meni, vaikka oli kaikennäköistä kieputusta. Tehtiin molempina päivinä rataa pätkissä, ei ollut mielestäni mitään ykkösluokan tasoisia ratoja, vaan ehkä enempi kakkos-kolmosluokan tasoisia. Virheitä meille ei tainnut tulla paitsi muistaakseni lauantaina keppikulma oli sen verran vaikea, että Misti ei sitä hoksannut vaan meni putkeen. Muutenkin se teki pujottelun hitaanlaisesti kumpanakin päivänä, sillä on taas vähän vauhti kadonnut siitä hommasta, vaikkei me sitä mitenkään hinkata tai usein tehdä.
Lauantain rata oli tällainen:
13/22 putki korvattiin pussilla.
Sunnuntain rata taas tällainen:
24. putki korvattiin pussilla.
Torstaina oltiin aksatreeneissä, meni ihan hyvin. Kontaktit Misti tekee kyllä upeasti, kun vaan huudan että "koske" niin Mistihän pysähtyy odottamaan ja mä voin juosta huoletta eteenpäin. Saas nähdä kuinka huoletta voin juosta kisoissa... Tehtiin pitkästä aikaa hieman hyppytekniikkaakin nyt torstaina, sitä pitäisi tehdä useammin, kun Misti hyppää verrattain huonosti eikä bordercolliemaisen laakamaisesti.
Seuraavat kisat meillä on sitten ensi viikon sunnuntaina Torniossa. Kolme mahdollisuutta tehdä puuttuvat kaksi nollaa, hah, ei tule onnistumaan! No ei, asenteeksi pitää tästä lähtien ottaa se, että nyt tehdään ne pirun nollat eikä mitään "no niin, kiva, yritetään tehdä hyviä ratoja". Sillä asenteella ei olla aiemminkaan nollia tehty. Viimeksi, juuri ennen sitä nollarataa taisinkin ajatella jotain tämän suuntaista, että "viikonlopun viimeinen mahdollisuus tehdä nolla ja nollia tänne tultiin tekemään ja nythän se hitto vieköön tehdään". Ja niin ihme kyllä tehtiinkin. Tietenkään tuonkaan asenteen ei saata luottaa meille niitä nollia tuovan, kun se ei meille mitenkään helppoa ole, mutta yritetään niin maan p*rkeleesti. Toivon, että Misti yrittää myös. Yleensähän se antaa kaikkensa, mutta nyt suorastaan vaadin sitä. Agility on meidän yhteinen juttu, jossa molemmat tekevät parhaansa. Totta kai tämän pitäisi olla ennen kaikkea hauska harrastus mitä se onkin, mutta mä otan tämän aika vakavasti ja haluan tehdä niitä nollia ja edetä lajissa. Eli ei se ole enää pelkkä harrastus vaan kilpailulaji. Mä en ole mitenkään kilpailuhenkinen niin kuin jotkut, että yrittäisin päästä joka kisoissa palkintopallille ja voittaa muut - mä tahdon vaan niitä nousunollia, sijoituksesta viis. Ensimmäisissä kisoissa silloin huhtikuussa olin ihan taivaassa, kun Misti uskalsi mennä kaikki esteet ja keskittyi ja teki tosi hienosti. Silloin en välittänyt, vaikkei mitään nollia tullutkaan. Siitä lähtien olen tavoitellut lähinnä nollatuloksia ja kaikki muut tulokset ovat olleet edes jonkin verran pettymyksiä, vaikka ollaan sijoituttu ja näin. Kun nyt saatiin se eka nolla, niin olin ensimmäistä kertaa aidosti iloinen sen jälkeen, kun oltiin aloitettu kisaaminen. Kyllä mä silti nautin suunnattomasti käydä agilitykisoissa, vaikkei me tehtäisikään nollia, joten ei tämä pelkkien nollien varassa ole tämä harrastus meillä. ;)
Olenpa muuten nyt parista blogista lukenut kuinka ihmisten mielestä se KASn kisojen B-hyppyrata oli ihan liian vaikea ykkösluokan radaksi eikä ollenkaan ykkösluokan tason mukainen eikä se toki helpoimmasta päästä ollutkaan, mitäpä sitä kieltämään. Mua alkoi silti tahtomattani hymyilyttää, kun me Mistin kanssa voitettiin tuo kovasti kuohuttanut rata. Okei, saatiin vaan kymppi, eikä se niin hienolta tuntunut, mutta voitettiin. Monille se oli niin kovin vaikea, mutta jee, me voitettiin. :) Onhan se tavallaan siistiä voittaa rata, joka ei ollut monien mukaan edes ykkösluokan tasoinen vaan haastavampi. Sivuhuomautuksena vaan tällainen. :D
Hauskoja kuvia, sulla on tosi hienoja koiria! :) Toivottavasti kisat Torniossa menevät hyvin sitten viikon päästä ja saisitte niitä nollia kasaan.
VastaaPoistaKisaradat on välillä tosi vaikeita ollakseen alempien luokkien ratoja. Oltiin tossa joka aika sitten epiksissä, missä kolmosen koirat veti armotta hyllyä radalta. Siinä oli muutamia tosi hankalia kohtia ja monet totesi ettei se kyllä ykkösten rataa vastannut vaan vähintään kakkosia. Muutenkin radat tuntuu vaikeutuvan kokoajan, kun vertaa siihen, mitä pitkän linjan harrastajat on kertonut niiden olevan esimerkiksi kymmenen vuotta sitten.
VastaaPoistaLilli, kiitos! Toivotaan tosiaan, että saataisiin niitä hartaasti toivottuja nollia :D
VastaaPoistaJannika, tuo on varmaan ihan totta. On jotkut ykköstenkin radat kyllä yllättävän vaikeita. Paha vaan mulla yrittää verrata, kun kisaan vasta ensimmäistä vuotta agilityssä, mutta luulen myös, että radat ovat vaikeutuneet ja vaikeutuvat. Niin kai se on vähän kaikessa.
Tuli muuten mieleen, että juuri noissa meidän edellisissä kisoissa Mujusen rata oli lähes tulkoon samat ykkösluokasta kolmosluokkaan. Ei taidettu montaa muutosta rataan tehdä, siinä sitä sitten ykkösten ja kolmosten koirakot juoksivat samaa rataa, ja hyllyjä ja nollia tuli molemmin puolin :D Että tiedä sitten oliko ykkösten vai kolmosten tasoinen vaiko siltä väliltä.